Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänään tulee varmasti tosi lämmin päivä kun jo aamulenkillä aurinko tuntui niin lämmittävältä. Kuka sitten tykkää ja kuka ei. Nyt katselen (kuuntelen) tuota vappukonserttia tähtitorninmäeltä ja mietin kuinka tuollainen voisi hyvin ollakin ihan mieluisa vappuperinne eli että menisi tuonne vappuaaton sijaan vasta näin vappuaattona ja kilistäisi keväälle. Ainakin näin kauniilla säällä, mutta toisaalta siinä räntää vaakatasossa- vappusäässäkin olisi oma viehätyksensä ja omanlaisensa perinteisyys. Miksei vaikka voisi mennä jonkinlaiselle piknikillekin mutta se ainakin jo vaatisi sen vakkariporukan. Ainakin sillä kehnommalla säällä ;-) Sen sijaan joku vappulounas ravintolassa ei olisi niin arka säätilalle, mutta kyllä sekin sen vakkariporukan tai ainakin puolison (ja ystäväpariskunnan) vaatisi. Ja kaikki nämä vaihtoehdot sen samperin yo-lakin. Ja mitään edellä mainittua ei ole.

Enpä taas arvannut, että tämäkin voisi näin ärsyttää kun telkkarin avasin. Enkä kyllä arvannut nuorena tätä ylioppilastutkinnon ja -lakittomuuden puuttumisen aiheuttamaa ärsytystäkään vaikka lakkikin olisi jo nykyisin joku tupsumalli, kun eihän se opiskelu tietenkään olisi siihen yo-tutkintoon jäänyt jos sille tielle olisin saanut lähteä. No, myöhäistä näitä on miettiä mutta sitä aikaa vaan on ihan liikaa pyöritellä mielessä kaikkea. Mikä siinäkin on, ettei oikeastaan ikinä tule mitään kivaa mieleen vaan liki aina se on jotain mikä harmittaa tai ärsyttää? Ja jolle ei enää mitään voi.

En ole ikinä ajatellut että joillekkin vappu on vain ylioppilaiden juhlaa kun itselle se on aina ollut ensisijaisesti työväen juhlaa, niin tämä ylioppilaslakin vaatiminen, ei vain tässä ketjussa vaan muissakin, vapun juhlintaan on ollut itselle jotenkin todella hämmentävää.

No en minäkään ajatellut sen kuuluvan vappuun, mutta sitten kun kävi muutaman kerran (vaihtuvissa kokoonpanoissa) niin, että olinkin se ainoa lakiton vappumenoissa ja sain selitellä asiaa kun muut suunnilleen pyörittelee silmiään. En siis ollut osannut ajatellakaan että heistä "kaikki" muut olisi vähintään ylioppilaita mutta yhtäkkiä tajusinkin sen olevan joku normi ja itse se poikkeava. Tuokin oli siis yksi inhottava ulkopuolisuuden tunteen aiheuttava kokemus eikä siis vain kerran vaan useammankin.

Minä välillä aavistan jotain ikävää tulevaksi, että joku ihminen huutaa jotain ilkeää johonkin liittyen ja tämä kokemuksiini yhdistettynä. Olen monia kertoja elämässäni joutunut jonkun pilkan kohteeksi. Kävellyt jonkun rannan ohi missä tyyppejä, jotka ovat pilkanneet. Tai olen sattunut jotenkin muuten kohtaamaan niitä ihmisiä, jotka ovat kuulleet minusta ikäviä puheita ja sitten niihin yhdistettyinä päättäneet itsekin huudella jotain tms. Ne kerrat ovat tuttuja. Liiankin tuttuja itselleni ja joku sanoisi, että ne ovat vaan sanoja. 

Silti jokainen kerta saa minut muistamaan sen, että välillä olen tosi arvoton ihminen, josta saa puhua mitään vaan. Joskus asuin paikassa missä lähellä lomamökkejä ja tuli vaikeaksi asua siellä enää, kun porukkaa liikkui veneillä ja sieltäkin oli kiva huudella kaikkea ikävää liittyen pahoihin puheisiin minusta. Voin sanoa, että tietyssä mielessä olen kokenut paljon ihmisiin liittyen. Niitä sanoja en tänne kirjoita mitä kaikkea on huudeltu. Se on silti jättänyt jälkensä. 

Olen yksinäinen. Olen 32-vuotias poikamies ja olen 2 vuoden työkomennuksella Saudi-Arabiassa Riadin esikaupungissa. Minulla on hyvä palkka, mutta se ei paljoa lohduta. Muutin tänne 2 kuukautta sitten. En ole saanut ketään ystäviä. Saudit ovat ystävällisiä minulle, mutta eivät ystävysty ainakaan minun kanssani.Tyttöystävää on vaikea saada, koska saudinaiset yleensä ottavat puolisoikseen saudimiehet. Muutama mies on golfkaverini. Kun kutsuin heitä kotiini, he kieltäytyivät. Tässä lähiössä ei ole muita länsimaalaisia. Intialaiset työläiset eivät selvästi halua tehdä tuttavuutta kanssani. Jos menen ravintolaan, alkoholia ei myydä, vapun tunnelmasta puhumattakaan. Ottaa päähän kun ulkona on aina kuuma. Ainoa sosiaalinen kontakti on tämä vauva.fi ja FB. Saattaa olla, että keskeytän työni Saudissa ja palaan Suomeen vaikka työttömäksi.

Edelliseen viestiin liittyen. Ehkä minäkin välillä mietin, että elämä ulkomailla olisi parempaa, mutta sitten niin kuin totesit niin elämä voi sielläkin olla yksinäistä ja vaikeaa. Ehkä Suomessa kuitenkin on eri asia olla yksin kuin jossain ulkomailla. Vai eroaako yksinäisyyden kokemukset? En itse osaa vastata, kun en ole ulkomailla ollut edes koskaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon talven aikaan lihonnut kun nyt kaikki kevät ja kesä vaatteet kiristää, ei edes jaksa uusia lähteä ostaa vaikka rahaa ois.

Niinpä. Mä kyllä aavistelinkin asian olevan näin ja kävin kevätvaatekaupoilla mutta kaikki mitä sovitin näytti aivan karmealta mun päällä vaikka henkarissa näytti niin kivalta. Nyt olisi ollut tosi paljon yhtä omaa lempiväriä, mutta en mä halua niin kivoja vaatteita tällaisessa läskikoossa vaan siinä omassa vaatekoossa. En kuitenkaan vielä ostanut mutta pari ehkä pitää hakea odottamaan sitä että laihdun takaisin. Ompahan joku syy lähteä johonkin.

Mä oon päättänyt laihduttaa, että edes siitä saan mielihyvää kun muuten sitä ei tunnu yksinäisenä saavan. Tsemppiä!

Niin mäkin yritän laihtua, join koko talven kaloripitosia liköreitä, kyllähän ne lihottaa, nyt en niitä en osta.

Noista ennakkoaavistuksista tai mistälie intuitioista. Itselläkin on ilmaantunut taipumusta "nähdä näkyjä" eli välillä sen ihan konkreettisesti näkee kuinka pian tapahtuu asia x. Tai sitten tulee, yhtälailla ties mistä yhtä yllärinä mieleen ajatus y, jonka olen tulkinnut vasta jälkeenpäin joksikin ennakkovaroitukseksi, koska usein tapahtuu muutaman tunnin / päivän sisällä jotain josta sain vinkin / varoituksen. Oudointa näissä on, että osa on hyvinkin selkeitä (esim näen että pudotan lattialle ja omille varpailleni jotain) ja sitten lattialle putoaa leikkuulaudalta leipäveitsi noin sentin päähän jalastani joko samana tai seuraavana päivänä. 

Osa taas on sellaisia ylimalkaisempia tuntemuksia, mutta se näitä aina yhdistää että se on aina jokin huono asia tai vahinko josta on konkreettista harmia. Ikinä näissä ennakkoaavistuksissa ei ole mitään kivaa tai positiivista vaan yhtäkkiä tulee se epämääräisen ikävä fiilis ja sitten kaatuukin maitotölkki pitkin pöytää, kompastuu lattialla olevaan tyynyyn (joka siis ikinä ei lattialla ole) tai sitten nyrjäyttää nilkkansa lenkillä kun astuu vahingossa jonkun irtokiven päälle. Se on melkoinen voittajafiilis (not) kun tajuaa, että mä tiesin tämän. Vähän kun olisi selkeämpiä niin ne osaisi ehkä jopa välttää, koska tavallaan se vahinko jo tulee kello kaulassa. Sitä ei vaan tajua.

Silloin vielä kun elämässä oli lapsuudenperhettä niin heihin liittyvää ikävyyttä sitä vasta aavistelikin. Esim yhtäkkiä vaan tuli kauhea olo kesken työpäivän ja sitten tauolla huomasi, että on tullut 10 puhelua isältä joka ihan hädissään ilmoittelee äidin saaneen sydänkohtauksen ja aivan puskista. Koin myös kerran vahvan vaaran tunteen kun aamuksi ennustettiin ns pääkallokeliä ja helpottuneena ajattelin vaan, että oma työvuoro alkaa onneksi vasta iltapäivällä. Sitä en sitten osannutkaan huomioida (kun en tiennyt), että veljeni oli alkanut kulkea työmatkoja polkupyörällä ja sitten tulikin puolenpäivän aikaan soitto meikusta että ei tässä nyt enää ehkä akuuttia hätää ole, mutta veljesi on ollut onnettomuudessa ja häntä pidetään nukutettuna pari päivää vakavan päähän kohdistuneen iskun takia. Olivat puhelimesta kaivelleet ainoan lähiomaisen eli meillä tämä yksinäisyys oli ilmeisen perinnöllistä. Itse olin siinä käsityksessä että hän eli parisuhteessa.

Taas olisi kiva mennä jonnekin ulos kun on aurinkoinen päivä, mutta mihin sitä menee? Yksinään on tylsä ja tyhmä istua jossain puistossa ja sama pätee terasseihin eikä sellaisella olisi kyllä varaakaan istua paria juomaa pidempään. Lisäksi yksinään on tylsä ja tyhmä juopotella kun silloin sitä vasta olisikin juttutuulella mutta pöydästä vaan viedään tuolit jos terassilla alkaa olla täyttä.

Eikä sitä tuolla jaksa kävelläkään kortteleita ympäriinsä vaan nimenomaan olisi kivaa istuskella ja olla vaan rauhassa paikoillaan. Oispa edes oma piha! Tai kun edes pääsisi johonkin rauhalliseen metsään ulkoilemaan tai jopa johonkin rantaan istumaan ja olemaan ihan oikeasti yksin. Menee mihin vaan niin tuntuu että on muiden tiellä ja haittoina ja muista ihmisistä saa vain kaikki huonot puolet kun joutuu kuuntelemaan ja sietämään niiden aiheuttamaa meteliä ja yleistä rauhattomuutta, mutta kuitenkaan ei saa edes juttuseuraa kun kaikilla on jo valmiiksi seuraa. Yksinäisellä ei tunnu olevan mitään paikkaa eikä edes tilaa tässä yhteiskunnassa.

Vierailija kirjoitti:

Paleltaa, en huvita mikään. 

Tulitko kipeäksi? Mulle iski eilen illalla ihan naps vaan kauhea aivastelukohtaus jota seurasi järkky horkkapalelu ja aamulla heräsin karseaan päänsärkyyn ja kurkkukipuun. Eikä ollut nyt alkoholilla osuutta asiaan. Todellakin voi sanoa, ettei huvita mikään mutta kaupassa pitäisi silti jaksaa lähteä käymään.

Vierailija kirjoitti:

Oon talven aikaan lihonnut kun nyt kaikki kevät ja kesä vaatteet kiristää, ei edes jaksa uusia lähteä ostaa vaikka rahaa ois.

Niin tuntuu kiristävän vaikka nimenomaan olen nyt ollut viime kesästä saakka laihiksella ja vaa'an mukaan laihtunutkin vaikka peilistä sitä en ole oikein osannut nähdä. Väljyydestään huolimatta nuo lempparivaatteet kiristi viime kesänä (ja sitä edellisenä) ja vihdoin kun sain siitä tarpeekseni siitä niin kas kummaa, ettei sekään vaivannäkö sitten palkinnut vaan edelleen ne vaatteet saa olla kaapissa eikä mulla ole taaskaan mitään mieluisaa kivaa ja kaunista päällepantavaa näihin lämpimiin päiviin. Ei nuo kyllä mitään erikoisia olisi, ihan tavallisia kesämekkoja mutta just ihan täydellisiä jos vaan tämä epäkesko ruho niihin nätisti mahtuisi.

Yksinäisyyden tunne ei ole vallannut mieltäni nyt, kun tekemistä on riittänyt. Eilen:

Matkasin pyörällä kirppikselle. En löytänyt mitään. Sitten menin vapputorille ja kuuntelin musaa siellä. Sitten kävin Subwayssä syömässä. Sitten ruokakaupassa käynti ja sieltä sitten kotiin. Kotoa otin frisbeekassin ja menin pyörällä itsekseni heittelee viiden kilometrin päähän. Firbailujen jälkeen himaan. Himassa katsoin elokuvan ja sen jälkeen päikkärit. Päikkäreiden jälkeen matkasin pyörällä elokuvateatteriin ja sitten takaisin kotiin.

Tänään kävin yhden kaverin kanssa heittelee frisbee kierroksen Mäntsälässä. Pari tuntia meni heitellessä. Olipa kesäinen fiilis, vaikka suututti heitot. Ei kumpikaan meistä ole ennen siellä käynyt heittelemässä. 

Jos joku ihmettelee miksi en enemmän aikaa vietä tämän kaverin kanssa niin tiedoksi: Hän on perheellinen.

Voisin tästä nyt lähteä syömään. Sain kivat rakkulat molempien jalkojen sisäsyrjiin. 

On sentään sen verran yksinäistä, että oli tarve tulla kertomaan tekemiseni. Ilman että tekisin mitään vaipuisin varmasti epätoivoon. Tekeminen on hyvä kaveri.

Vierailija kirjoitti:

On sentään sen verran yksinäistä, että oli tarve tulla kertomaan tekemiseni. Ilman että tekisin mitään vaipuisin varmasti epätoivoon. Tekeminen on hyvä kaveri.

Tekeminen on varmasti hyvä kaveri kunhan on sellaista tekemistä mistä tykkää. Itsellä on valitettavasti niin, että sitä oikeasti mieluisaa tekemistä ei tässä omalla asuinpaikkakunnalla ole tarjolla ja muutenkin tilanne on se, että asun aivan väärässä paikassa ja oikeastaan asumismuotokin on aivan väärä. Paikkakunta mahdollisuuksineen siis varmaan on ihan oikeanlainen mutta minä olen tänne vääränlainen. Lisäksi yksinäisyys luo myös omat rajoitteensa tekemisille eli valittavissa on lähinnä sellaisia asioita joihin ei kaveria tarvitse. Nämä painottuu sitten enimmäkseen sisätiloihin vaikka en muutenkaan mikään kyläluuta ole vaan tykkään kotoilusta. Olisi ihanaa asua jossain muualla jossa olisi paremmin mahdollisuuksia luonnossa liikkumiseen ja ihan erilaista rauhaa mitä tässä pk-seudulla. Lisäksi tietenkin olisi ihanaa kun olisi elämänkumppani ja oma perhe. Sukulaisia (miehen puolelta) ja kavereita, tuttuja. Oma paikka laumassa.

Ei sitä osannut ajatellakaan nuore(mpa)na, että sitä tällä tavoin jämähtäisi ja jumiutuisi asumaan samaan paikkaan vaan kuvitteli, että sitä tietenkin voi muuttaa milloin vaan ja vaikka heti kun siltä alkaa tuntumaan. Ei se sitten aikuisten oikeasti ihan niin ollutkaan. Eikä sitä ehkä ajoissa edes ymmärtänyt kuinka vääränlaista elämässä oli oikeastaan ihan kaikki, vaan sitä vain yritti sietää ja sopeutua sekä syyttikin itseään, kun mukamas ei ole hyvä vaikka kaikki sinällään on ihan hyvin. Hyvin ehkä joo, mutta ei elämä ollut, eikä ole vieläkään oikein millään tavalla omannäköistä eikä omanlaista. Sitten kun sitä vihdoin olisi älynnyt alkaa muuttamaan itselle mieluisammaksi, niin tuo kaikki epäsopivuus ja sen sietäminen olikin jo vienyt kaiken ylimääräisen energian eli ei ollutkaan voimia enää n.s. räjäyttää atomeiksi kaikkea entistä elämää ja aloittaa ihan alusta. Pienillä muutoksilla taas ei isossa kuvassa muuttunut mikään ja nyt ei hotsita eikä huvita enää mikään vaan sitä on jo luovuttanut. Etenkin kun monen asian suhteen on jo se viimeinenkin lisävuoro mennyt eli vaikka olisi kuinka voimia tehdä vaikka mitä niin aikaa ei silti takaisin saa.

Miksi palsta ei pysyä näin asiallisena kuin tämä ketju? Tälläisiä tykkään lukea ja tykkään tälläisiin myös kirjoitella. 

Oon minäkin jämähtänyt paikoilleni elämässäni ja sehän harmittaa. Ehkä se on niin, että yksin ei ole mieltä muuttaa elämää, kun mielessä tekee niin ankeaa. 

Vierailija kirjoitti:

Oon minäkin jämähtänyt paikoilleni elämässäni ja sehän harmittaa. Ehkä se on niin, että yksin ei ole mieltä muuttaa elämää, kun mielessä tekee niin ankeaa. 

Omalla kohdalla koen niin, että tämä totaaliyksinäisenä eläminen on niin raskasta pidemmän päälle ettei vaan ole enää voimia mihinkään ylimääräiseen saati isompaan muutokseen. Kaikki pysyy joten kasassa ja hallinnassa kun ei mene keikuttamaan venettä eli ei tule mitään ylläreitä (tulee silti ja aina jotain ikävyyttä) tai ei ala edes yrittämään suurempaa elämänmuutosta. Pienet vielä jotenkin menee, mutta kuten todettua, niillä ei ole vaikutusta oikein mihinkään eli sekin vaivannäkö menee ihan harakoille. Osassa on käynyt niinkin, että ainoastaan harmittaa enemmän kun saatavilla ei olekaan enempää vaan se pikkumuutos on vain ikävä "makupala" siitä millaista elämä olisi voinut olla, mutta ei ole eikä tule olemaan.

Toisekseen toisen ihmisen kanssa olisi helppoa vähän kuin "sparrata" toisiaan eli voisi pallotella erilaisia ideoita, tehdä suunnitelmia ja sitten se toteuttaminenkin olisi todennäköisempää (ja helpompaa) kun oltaisiin tekemässä / menemässä yhdessä eikä yksin. Yksinään on liian helppoa skipata suunnitelma ja jättää kaikki vaan aikomisen asteelle. Toiselle ei edes kehtaisi tehdä niin eikä varmasti haluaisikaan, koska eihän sitä näin yksinäänkään haluaisi olla tällainen jämähtänyt ja saamaton vätys. Yksinäisyys ja aika vaan teki minusta sellaisen.

Ei kai tämä ylläri pitäisi olla kuinka paljon yksinäisyys voi aiheuttaa pahaa ja muuttaa ihmistä jotenkin tosi kokonaisvaltaisesti, mutta silti sitä ihmettelee kuka kumma minusta on tullut. Ajatukset on monelta osin ihan vieraita, olo sekä olemus on vieras eikä peilikuvassakaan näe tuttua itseään vaan ihan kuin vieraan ihmisen. Jopa katse peilissä on vieras ja niin tyhjä, iloton.

Vierailija kirjoitti:

On sentään sen verran yksinäistä, että oli tarve tulla kertomaan tekemiseni. Ilman että tekisin mitään vaipuisin varmasti epätoivoon. Tekeminen on hyvä kaveri.

Minä teen myös paljon asioita unohtaakseni yksinäisyyteni. Toki myös muiden tunteiden vuoksi, kuten peittääkseni välillä esim ahdistusta elämääni liittyen. Tai surua joihin juttuihin liittyen. Se kaikki saa tekemään asioita. Toki monesta jutusta saan silti myös iloa muutenkin. Kävelen paljon, mutta yleensä on kiva fiilis, kun on kävellyt pitkään ja tulee kotiin hieman joko piristyneenä tai sitten ainakin hieman väsyneenä. Kuitenkin olen ollessa rauhallisempi. Tai on muuten ulkona paljon ja huomaa kuinka olo paranee. Tämä nyt esimerkkinä. Ehkä tällä kaikella pidän elämääni kasassa. Joskus on se kaikki on murtunut niin sitten oloni on pahentunut. Näin pidän itseäni tietyssä mielessä kurissa ja yritän pitää rutiineja mistä oikeasta itselleni hyötyä. Sitten jos lipsun niin se näkyy mielialassa ja unessa nopeasti varsinkin talvisin. 

Vierailija kirjoitti:

Oon minäkin jämähtänyt paikoilleni elämässäni ja sehän harmittaa. Ehkä se on niin, että yksin ei ole mieltä muuttaa elämää, kun mielessä tekee niin ankeaa. 

Anteeksi ehkä asiaton viestini aiheeseen, mutta viestisi sanoista saisi tosi hienon ja samaistuttavan kohdan johonkin biisiin. Tosi osuvasti kirjoitit. 

Vierailija kirjoitti:

Taas olisi kiva mennä jonnekin ulos kun on aurinkoinen päivä, mutta mihin sitä menee? Yksinään on tylsä ja tyhmä istua jossain puistossa ja sama pätee terasseihin eikä sellaisella olisi kyllä varaakaan istua paria juomaa pidempään. Lisäksi yksinään on tylsä ja tyhmä juopotella kun silloin sitä vasta olisikin juttutuulella mutta pöydästä vaan viedään tuolit jos terassilla alkaa olla täyttä.

Eikä sitä tuolla jaksa kävelläkään kortteleita ympäriinsä vaan nimenomaan olisi kivaa istuskella ja olla vaan rauhassa paikoillaan. Oispa edes oma piha! Tai kun edes pääsisi johonkin rauhalliseen metsään ulkoilemaan tai jopa johonkin rantaan istumaan ja olemaan ihan oikeasti yksin. Menee mihin vaan niin tuntuu että on muiden tiellä ja haittoina ja muista ihmisistä saa vain kaikki huonot puolet kun joutuu kuuntelemaan ja sietämään niiden aiheuttamaa meteliä ja yleistä rauhattomuutta, mutta kuitenkaan ei saa edes juttuseuraa kun kaikilla on jo valmiiksi seuraa. Yksinäisellä ei tunnu olevan mitään paikkaa eikä edes tilaa tässä yhteiskunnassa.

Nyt ärsyttää sitten sekin ettei saa sellaista kevyttä päivetystä huomiselle, jonka ainakin itse koen omilla kasvoillani tosi kivaksi eikä vastaavaa freesausta ilmeeseen saa millään seerumilla eikä itseruskettavalla. Tykkään muutenkin tosi paljon sellaista ulkoilmaihmisen olemuksesta ja hiuksiin tulevista aurinkoraidoista mutta tässäkin todellisuus on ihan täysin päinvastainen ja peilistä näkyy enemmänkin muumio mustine silmänalusineen joka on viettänyt viimeiset viisi vuotta jossain kellarissa vailla päivänvaloa.

(Nyt tuli mieleen se ikivanha frendien jakso missä monica esitteli sille rossin brittityttikselle vanhoja valokuvia ja rachel kertoi rossin olevan niissä joidenkin albiinolasten kanssa. Ne oli siis jostain tietokoneleiriltä.)

Ja kyllä, ymmärrän hyvin kuinka rasittava olen ja senkin että tämä ainakin olisi ihan omissa käsissä mutta tällaiseksi sitä on muuttunut että mikään ei miellytä eikä ole mieluisaa, mutta enää ei vaan jaksa eikä huvita tehdä mitään minkään paranemiseksi. Ei se parane valittamallakaan mutta aivan sama. Lisäksi on sitten vielä sekin, että jos tänään päätän että teen / en tee jotain, niin viimeistään huomenna olen eri mieltä ja sitten sätin itseäni, että miksi olin niin tyhmä ja en ajatellut loppuun asti vaikka oikeastihan sitä arpoo niin kauan, että tilaisuus on jo ohi eli se ratkeaa ns itsestään. Lisäksi sitä pähkäilee kaupassakin liki jokaisen tuotteen kohdalla, että enttententten ostanko tätä vai sittenkin tuota. Sitten jo kotimatkalla kiroaa väärää valintaa ja kuinka se toinen olisi ollut parempi ellei sitten keksi kokonaan uutta ideaa ja kuinka se kolmas olisikin ollut just se oikea. Mikään ei miellytä ja kaikki ärsyttää.

Minä mietin välillä miten ikinä oppisin asumaan kaupungissa, kun minulla pitäisi olla sitä vapaata autiota tietä edessäni pitkiä matkoja sekä metsiä ja hiljaisuutta. Näin joku kaupungissa käynti voi pienen hetken ajan olla vaihtelua, mutta helpottunut olen, kun takaisin maalle pääsen. Näin jo ajatuksissani mietin missä asuisin jos pitäisi kaupunkiin muuttaa. Miten sopeutuisin. Ratkaisuna varmaan pitäisi muuttaa jonnekin lähi kuntaan ja sieltä käsin sitten kulkea kaupunkiin. En kestäisi keskustassa pitkää aikaa. En enää näiden maaseutuvuosien jälkeen. 

Joku kirjoitti muutosta ja minäkin elän vähän kuin siinä rajalla koko ajan. Täällä voin melko hyvin jos katsotaan rauhallisuutta ja katsotaan luontoa yms. Sitten jos mietitään sitä mikä mahdollisuus minulla täällä on muuttaa elämääni. Saada töitä, ystäviä tai jotain muuta muutosta niin vastaus on melkein 0. Ihmiset ovat mitä ovat. Jotkut ok ja monet ikäviä olleet. En minä useinkaan ymmärrä itseäni, että jos joku puhuu pahaa tai huutelee jotain niin minä vieläkin totean, että pidän silti tästä paikasta ja luonnosta täällä. 

Se ei muutu, vaikka järjellä ajateltuna en saisi sanoa, että tämä paikka on itselleni tärkeä, kosta jos en voi täällä elää ns vapaasti ja joudun miettimään kuulenko jotain ikävyyksiä niin ei kai tämä ole oma paikkani kuitenkaan. 

Tai jos minua ei täällä enää kokemusteni myötä huvita osallistua mihinkään niin ei sekään elämääni muuta ja jään entistä enemmän omiin oloihini, mikä ei pidemmässä määrin ole hyvä juttu kuitenkaan. Ehkä todettuna tämä on vaan parhain kokemistani paikoista jos miettii tasoa. Tämä on paras jos joku toinen on vielä huonompi. 

Tuosta säästä ja ulkona olemisesta. Vaikka en olekaan sokerista ja sääkin on yleensä vain pukeutumiskysymys, mutta silti ottaa kunnolla päähän ettei sitä ennustettua aurinkoista ja lämmintä säätä sitten ollutkaan koko viikonlopuksi. Ihan turhaan tuli kaivettua esiin kylmälaukku ja istuinalusta sekä tehtyä eväät kun olin ajatellut mennä ulos lukemaan ja aloittaa vihdoin tuon kesäneuleen virkkaamista. Malli osui silmiin jo viime kesänä ja langatkin löysin alesta, mutta saamattomuuttani se jäi tekemättä ja nyt huomasin, että sille olisi edelleen paljon käyttöä useammankin mekon kaverina. 

Ilmeisen yleistä tämä, että kaikenlaista suunnittelee ja jahkaa eikä saa aikaiseksi ainakaan aikanaan ja sitten kun saisi niin sepäs ei onnistukaan koska tilaisuus meni jo. Ei kyllä lohduta yhtään että muillakin on samanlaista koska haaskuunhan tässä menee kaikki ja itseensä saa pettyä nonstoppina.