Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Ulkomailla yksinäisyyteen tulee lisäksi vielä se että olet todella ulkopuolinen vaikka yrität mukautua. Se on jossain määrin pahempi fiilis vaikka toisaalta voi lohduttautua ajatuksella että suomessa olisi paremmin. Mutta voi olla helpompi mennä johonkin muiden ulkkisten ryhmään mutta ns sydänystäviä on vaikea löytää , kuten suomessakin. 

Nukuin eilen melkein koko päivän, ei kiinnosta lähteä edes mihinkään, huomaan, että mieliala on laskenut sitten viime kevään, olen jotenkin alistunut tähän kohtalooni.  Kun ei ole ketään niin sitten ei ole, en lähde mihinkään niitä ysäviä enää etsimäänkään. Kampaajan sain tilatuks, siihenkin meni viikko, että sain sen asian tehtyä.

Kyllä on taas vaikea olo, viimeks lauantaina puunut ihmisen kanssa puhelimessa, ärsyttää kaikki, ei mitään mieltä ole tässä yksin taapertamisessa, alkaa voimat loppua.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on taas vaikea olo, viimeks lauantaina puunut ihmisen kanssa puhelimessa, ärsyttää kaikki, ei mitään mieltä ole tässä yksin taapertamisessa, alkaa voimat loppua.

Ei ole mieltä ei. Eikä ole kilpailukaan mutta mä olen puhunut viimeksi puhelimessa vähän vajaa 3kk sitten -työkkärin virkailijan kanssa. Ensi viikolla jutellaan sitten taas koska ei tässä töihinkään tunne kelpaavan kenellekään. Tässä välissä en siis ole puhunut edes lehtimyyjän kanssa eli puhelin ole soinut kertaakaan eikä ole ketään kenelle voisin itse soittaa. Yritän aina välillä jutella tuolla kaupassa ja asioilla käydessä aina tilaisuuden tullen sen pari sanaa, mutta jos olen itse pökkelö mölli niin ei ole kyllä muutkaan mitään sosiaalisia ja suulaita. Tietenkään kenelläkään ei ole velvollisuutta jutella mutta harmittaa silti kun näkee, tai pikemminkin kuulee, kuinka ihmiset alkaa rupatella niitä näitä ihan spontaanisti ja sitten kun itse tekee saman niin katsotaan kuin jotain kylähullua ihan mykkänä tai jopa siirrytään se metri kaksi sivummalle esim bussipysäkillä. Noista tulee tosi paha mieli ja siksi en enää useinkaan ota muihin kontaktia.

Tämä on taas sellainen päivä, kun tahtoisin puhua muiden kanssa ja jotenkin olla osa jotain. Saada jotain erilaista elämääni etten olisi aina yksin ja ulkopuolinen kaikesta. Tämä elämäni tuntuu välillä tosi tyhjältä ja tylsältäkin. Päivät toistavat toisiaan vaan. Tuntuu elämän haaskaamiselta jo, vaikka en itsekään mikään kovin aktiivinen ihminen ole niin silti ei tämä kuvittelu ja asenne, että rakastan niin tätä hiljaista elämääni oikein aina toimi. Olen asennoitunut monesti riihen, että täytyy hyväksyä tämä elämäni, mutta sitten joku epätoivo iskee välillä, että ei se kaikki nyt näin voi mennä ja en halua tällaista. Tulee ajatus, että jonkun asian pitäisi sentään muuttua. Sitten yritän vielä pitää kiinni toivosta, että joskus voisin sanoa olevani onnellinen. Olen monesti iloinen asiosta ja välillä koen onnea, mutta pidemmässä määrin tämä ei ole sitä elämää mitä toivoisin eläväni. Tällä hetkellä kaipaan eniten keskustelua muiden kanssa ja toisten seuraa muutenkin. 

Tuo pitkä viikonloppu sotki taas ajantajun ja jotenkin normaalin rytmin ja kaiken vaikka en mitään edes tehnyt saati että olisi alkoholia ottanut. Tämä näkyy jopa nukkumisessa tai pikemminkin unissa, koska olen nyt jo kolmena yönä nähnyt aivan kammottavia unia. Aiemminkin näitä vastaavia on tullut nähtyä mutta ei koskaan tähän tahtiin mitä viime aikoina. Pari kertaa oli tässä jo aiemmin ja nyt sitten näemmä joka yö.

Ei nämä siis varsinaisesti ole mitään painajaisia vaikka melkoisen ikäviksi ne kyllä lopuksi on muuttuneet vaan enemmänkin sellaista normaalia elämää kuvaavia unia (ei toki omaa normaaliani) kunnes kaikki muuttuu. Noissa siis on ollut sosiaalista elämää, menemisiä ja tekemisiä ja kaikki on ollut just niin kivaa kuin kuvitella saattaa kunnes yhtäkkiä kaikki muuttuu ja matto nykäistään jalkojen alta. Jokaisena yönä on toistunut sama, että unessa mua aletaan solvaamaan ja sättimään kuinka kamalanhirveä olen ja kuinka voin edes kuvitella kenenkään haluavan olla mun kaveri tai muutenkaan missään tekemisissä. Kertaalleen unessa oli vielä jotain orastavaa silmäpeliä ym ihastusta yhden miehen kanssa, joka loppui kuin kananlento siihen, että tämä mies alkoi tekemään jotain yökkäys-eleitä kun oltiin kaksin ja tilanne olisi voinut edetä johonkin kädestä pitämiseen tai ehkä jopa halailuun ja pussailuunkin.

Alitajunnastahan nämä tietenkin kumpuaa mutta ei kiva sitten yhtään. Onpa kiva fiilis mennä nukkumaan nykyisin.

Vierailija kirjoitti:

Ulkomailla yksinäisyyteen tulee lisäksi vielä se että olet todella ulkopuolinen vaikka yrität mukautua. Se on jossain määrin pahempi fiilis vaikka toisaalta voi lohduttautua ajatuksella että suomessa olisi paremmin. Mutta voi olla helpompi mennä johonkin muiden ulkkisten ryhmään mutta ns sydänystäviä on vaikea löytää , kuten suomessakin. 

Ei haittais ulkomailla olo, jos tietäis että suomessa on sukulaisia jotka pitävät yhteyttä. Mutta olen missä hyvänsä ei ole sukulsisia ketkä pitävät yhteyttä, tätä on yksinäisyys, ei kuulu mihinkään.

Ei ketään, ei missään.
Suunnittelen muuttoa syrjäkylältä takaisin koti-staadeniin, mutta toisaalta miksi vaivautua? Eihän sielläkään ole ketään eikä mitään.
T: Sadan muuton nainen

Tänään kävin töissä ja menikin päivä aika nopeasti. Olisi aika paljon kotihommia tehtävänä mutta miksi en saa tehtyä niitä? Siis ihan tiskejä ja pyykkiä jne. Tekee mieli vain maata vaikka pitäisi mennä lenkille. Ehkä menenkin vielä. Koitan aina tsempata ja ehdottaa tuttaville tekemistä mutta määrätyissä porukoissa ei oikein kiinnostuta. Menen sitten yksin , olkoot! 

Saisi olla jo lämpimämpää , yli +20, odotan sitä! Ja menen kyllä kaikkiin kissanristiäisiin ja yhdistyksen juttuihin ja jopa kirkon kun vaan on. Vaikka osa niistä on erikoisia mutta ei se haittaa.

Su onkin äitienpäivä eli pitää siihen valmistautua ja tehdä kakku omalle äidille. Lapsia ei olekaan itsellä. 

Nyt kun tähän kirjotin niin onhan tässä kaikenlaista hommaa odottamassa! 

Vierailija kirjoitti:

Miksi palsta ei pysyä näin asiallisena kuin tämä ketju? Tälläisiä tykkään lukea ja tykkään tälläisiin myös kirjoitella. 

Ehkä se tosiaan on niin, että me yksinäiset ei osata nykymuotoista keskustelutaoaa vaan ollaan jääty junasta senkin suhteen. Tästähän oli muutama viesti ehkä joku 10 sivua sitten, että osaisiko sitä enää jutella ja olla sosiaalinen nykyajan vaatimalla tavalla, jos / kun siihen tilaisuus tulisi vai olisiko sitä kuin muinaisjäänne jostain menneisyydestä. Niin moni nykyajan asia on ihan vieras jo muutenkin kun yksinäisenä ei pahemmin tarvitse sometilejäkään. Toisaalta ei ole ketään kenen kanssa olla niissä kaveri (vai mikä seuraaja se onkaan) ja toisaalta sitten ei myöskään halua tulla tiettyjen menneisyyden tuttujen löytämäksi tai sitä mahdollisuutta ei tahdo edes teoriassa antaa niille. Sitä ei tiedä mitä kiusaamista ja ilkkumista saisi osakseen.

Mä saan mielihyvää siitä kun heitän roskiin, vaatteita joita en oo käytänyt moniin vuosiin ja kaikenlaista jonin joutavaa kippoo ja kuppii mitä yksieläjä ei tarvii, jonkilaista kuolisiivoustako varmaa olen alkanut tekemään.

Taas on todella surullinen fiilis. Oma ainoa juttuseurani on muistisairas läheinen ja tässä on saanut viimeistään nyt tottua siihen ettei omilla jutuillani ole minkäänlaista merkitystä tai arvoa vaan ne voi ohittaa tyynesti joko ignooraamalla ne kokonaan tai sitten alkamalla kertomaan jotain aivan muuta. Minkäänlaista keskustelua, ainakaan järkevää on turha odottaa ja huonommaksi vain menee. Seuraavaksi kai saa tottua siihen, ettei se ainoa jäljellä oleva läheinen ja tuttu ihminen enää tunnista.

Ei mulla mitään hienoja tai tärkeitä juttuja varmasti olekaan kerrottavana eikä varsinkaan mitään mielenkiintoista tai maata mullistavaa, mutta silti sellaisistakin asioista tuntuisi niin kivalta ja tärkeältä jutella jotka on vaan jotain ohimennen-huomioita tai tasoa kiva sää tänään.

Vierailija kirjoitti:

Mä saan mielihyvää siitä kun heitän roskiin, vaatteita joita en oo käytänyt moniin vuosiin ja kaikenlaista jonin joutavaa kippoo ja kuppii mitä yksieläjä ei tarvii, jonkilaista kuolisiivoustako varmaa olen alkanut tekemään.

Mulla on sama kuolinsiivous menossa mutta vielä en ole tuohon mielihyvävaiheeseen päässyt vaan ainoastaan ärsyttää nähdä ne kaikki kauniit ja ihanat vaatteet ja astiat (+verhot, tyynynpäälliset, torkkupeitot, pussilakanat, kengät, korut, huivit jne) joille ei ikinä mitään käyttöä sitten ollutkaan. Tuntuu musertavalta kun tajuaa kuinka kauniin ja ihanan pukeutumistyylin sekä sisustuksen sitä olisikaan halunnut ja mikä pahinta, myös osannut luoda, mutta sinne kaappien perukoille se kaikki sitten jäi. Se kun olisi vaatinut tuon materian lisäksi toteutuakseen niin paljon sellaista jota yksinään ei elämäänsä saanut vaikka halusi ja yritti kuinka.

Ainoastaan siitä olen kokenut pidemmän aikaa mielihyvää kun saa heittää jonkun kosmetiikkapurkin menemään. Se on sinällään merkillinen juttu, koska samaa mielihyvää ei tule tyhjästä hammastahnatuubista eikä astianpesuainepullosta vaan ainoastaan siitä kun menee loppuun joku shampoo tai vartalovoide jne joita niitäkin on jossain mielenhäiriössä tullut hamstrattua vaikka minkälaisia ja -tuoksuisia. Osa toki on mennyt huonoiksikin eli kaikkia niitä ei sitten edes ehtinyt ikinä käyttää.

Vierailija kirjoitti:

Mä saan mielihyvää siitä kun heitän roskiin, vaatteita joita en oo käytänyt moniin vuosiin ja kaikenlaista jonin joutavaa kippoo ja kuppii mitä yksieläjä ei tarvii, jonkilaista kuolisiivoustako varmaa olen alkanut tekemään.

Jep. Oli vähän ylläri huomata kuinka kivaa on hävittää ihan käyttökelpoisia tavaroita ja toinen mistä mulle tulee kumman isoa mielihyvää on paastoaminen ja laihdutus. Se varsinkin oli ylläri koska niin pitkään ja usein itseään lohdutti syömisellä ja herkuilla ja varmaan siitä kokikin jotain mielihyvää vaikka ikinä sitä ei hyvällä omatunnolla tehnyt. Nykyisin ei maistu oikein mikään ja vaan ällöttää nämä liikakilot joten laihtuminen ja paastoaminen tekee kaikella tapaa hyvää. Lisäksi se on vähän ehkä häiritsevänkin helppoa. Varmaan tässä on jotain itsensä rankaisemista, itsevihaa ja kontrollointiakin mutta aivan sama.

Sain kun sainkin keitettyä kahvit termariin ja lähdin ulos istuskelemaan ja lukemaan. Oikein sinnittelin tuolla sen pari tuntia vaikka olisin halunnut äkkiä vaan pois. Nyt sitten on varmaan migreeni tulossa tai tuli joku auringonpistos koska olo aivan karsea. No, eipähän tarvitse toiste mennä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä saan mielihyvää siitä kun heitän roskiin, vaatteita joita en oo käytänyt moniin vuosiin ja kaikenlaista jonin joutavaa kippoo ja kuppii mitä yksieläjä ei tarvii, jonkilaista kuolisiivoustako varmaa olen alkanut tekemään.

Jep. Oli vähän ylläri huomata kuinka kivaa on hävittää ihan käyttökelpoisia tavaroita ja toinen mistä mulle tulee kumman isoa mielihyvää on paastoaminen ja laihdutus. Se varsinkin oli ylläri koska niin pitkään ja usein itseään lohdutti syömisellä ja herkuilla ja varmaan siitä kokikin jotain mielihyvää vaikka ikinä sitä ei hyvällä omatunnolla tehnyt. Nykyisin ei maistu oikein mikään ja vaan ällöttää nämä liikakilot joten laihtuminen ja paastoaminen tekee kaikella tapaa hyvää. Lisäksi se on vähän ehkä häiritsevänkin helppoa. Varmaan tässä on jotain itsensä rankaisemista, itsevihaa ja kontrollointiakin mutta aivan sama.

Voi kun alkais laihtumaankin, ehkäpä siitä sais kanssa jotain mielihyvää itselleen, inhoan kiristäviä vaatteita joissa on paha olla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on taas vaikea olo, viimeks lauantaina puunut ihmisen kanssa puhelimessa, ärsyttää kaikki, ei mitään mieltä ole tässä yksin taapertamisessa, alkaa voimat loppua.

Ei ole mieltä ei. Eikä ole kilpailukaan mutta mä olen puhunut viimeksi puhelimessa vähän vajaa 3kk sitten -työkkärin virkailijan kanssa. Ensi viikolla jutellaan sitten taas koska ei tässä töihinkään tunne kelpaavan kenellekään. Tässä välissä en siis ole puhunut edes lehtimyyjän kanssa eli puhelin ole soinut kertaakaan eikä ole ketään kenelle voisin itse soittaa. Yritän aina välillä jutella tuolla kaupassa ja asioilla käydessä aina tilaisuuden tullen sen pari sanaa, mutta jos olen itse pökkelö mölli niin ei ole kyllä muutkaan mitään sosiaalisia ja suulaita. Tietenkään kenelläkään ei ole velvollisuutta jutella mutta harmittaa silti kun näkee, tai pikemminkin kuulee, kuinka ihmiset alkaa rupatella niitä näitä ihan spontaanisti ja sitten kun itse tekee saman niin katsotaan kuin jotain kylähullua ihan mykkänä tai jopa siirrytään se metri kaksi sivummalle esim bussipysäkillä. Noista tulee tosi paha mieli ja siksi en enää useinkaan ota muihin kontaktia.

Kuulostaa uskomattomalta, että sinulle ei kukaan ole edes soittanut noin pitkään aikaan, voinia sinulle, en sit taida ihan yksinäinen ollakkaan mitä olen itsestäni ajatellut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on taas vaikea olo, viimeks lauantaina puunut ihmisen kanssa puhelimessa, ärsyttää kaikki, ei mitään mieltä ole tässä yksin taapertamisessa, alkaa voimat loppua.

Ei ole mieltä ei. Eikä ole kilpailukaan mutta mä olen puhunut viimeksi puhelimessa vähän vajaa 3kk sitten -työkkärin virkailijan kanssa. Ensi viikolla jutellaan sitten taas koska ei tässä töihinkään tunne kelpaavan kenellekään. Tässä välissä en siis ole puhunut edes lehtimyyjän kanssa eli puhelin ole soinut kertaakaan eikä ole ketään kenelle voisin itse soittaa. Yritän aina välillä jutella tuolla kaupassa ja asioilla käydessä aina tilaisuuden tullen sen pari sanaa, mutta jos olen itse pökkelö mölli niin ei ole kyllä muutkaan mitään sosiaalisia ja suulaita. Tietenkään kenelläkään ei ole velvollisuutta jutella mutta harmittaa silti kun näkee, tai pikemminkin kuulee, kuinka ihmiset alkaa rupatella niitä näitä ihan spontaanisti ja sitten kun itse tekee saman niin katsotaan kuin jotain kylähullua ihan mykkänä tai jopa siirrytään se metri kaksi sivummalle esim bussipysäkillä. Noista tulee tosi paha mieli ja siksi en enää useinkaan ota muihin kontaktia.

Kuulostaa uskomattomalta, että sinulle ei kukaan ole edes soittanut noin pitkään aikaan, voinia sinulle, en sit taida ihan yksinäinen ollakkaan mitä olen itsestäni ajatellut.

Samanlainen tauko sitä oli puheluissa ennen tuota helmikuun työkkäripuheluakin mitä nyt. Joskus käy sekin mielessä, että olenkohan edes olemassa tai elossa kun enää ei edes puhelinmyyjät soittele eli en ole edes niille tarpeellinen tai olemassa oleva. On tullut myös tehtyä sitä, että kirjoitan tänne jonkun viestin ja sitten jälkeen päin käyn lukemassa sen eli varmistan tuolla tavoin olevani olemassa ja pystyväni tekemään jotain mistä jää todistettavasti jokin jälki. 

Monesti myös ajattelen, että ihan turhaa on pitää koko puhelinta koska eihän tälle puhelimena ole mitään tarvetta. Tuolla työkkärissäkin kävisin mieluusti ihan paikan päällä että saisi jutella kasvotusten jonkun kanssa sen vartin-puoli tuntia ja olisi edes joskus jotain menoa. Nolottaa myöntääkin, mutta näin epätoivoiseksi sitä muuttuu. Tai minä ainakin muutuin enkä sinällään edes ihmettele ettei kukaan kaipaa työpanostanikaan vaikka takaisin töihin yritän päästä. 

Ja kiitos viestistäsi, tuli niin kiva tunne kun tuli nähdyksi. Tai luetuksi. Olemassa olevaksi.

Vierailija kirjoitti:

Noista ennakkoaavistuksista tai mistälie intuitioista. Itselläkin on ilmaantunut taipumusta "nähdä näkyjä" eli välillä sen ihan konkreettisesti näkee kuinka pian tapahtuu asia x. Tai sitten tulee, yhtälailla ties mistä yhtä yllärinä mieleen ajatus y, jonka olen tulkinnut vasta jälkeenpäin joksikin ennakkovaroitukseksi, koska usein tapahtuu muutaman tunnin / päivän sisällä jotain josta sain vinkin / varoituksen. Oudointa näissä on, että osa on hyvinkin selkeitä (esim näen että pudotan lattialle ja omille varpailleni jotain) ja sitten lattialle putoaa leikkuulaudalta leipäveitsi noin sentin päähän jalastani joko samana tai seuraavana päivänä. 

Osa taas on sellaisia ylimalkaisempia tuntemuksia, mutta se näitä aina yhdistää että se on aina jokin huono asia tai vahinko josta on konkreettista harmia. Ikinä näissä ennakkoaavistuksissa ei ole mitään kivaa tai positiivista vaan yhtäkkiä tulee se epämääräisen ikävä fiilis ja sitten kaatuukin maitotölkki pitkin pöytää, kompastuu lattialla olevaan tyynyyn (joka siis ikinä ei lattialla ole) tai sitten nyrjäyttää nilkkansa lenkillä kun astuu vahingossa jonkun irtokiven päälle. Se on melkoinen voittajafiilis (not) kun tajuaa, että mä tiesin tämän. Vähän kun olisi selkeämpiä niin ne osaisi ehkä jopa välttää, koska tavallaan se vahinko jo tulee kello kaulassa. Sitä ei vaan tajua.

Silloin vielä kun elämässä oli lapsuudenperhettä niin heihin liittyvää ikävyyttä sitä vasta aavistelikin. Esim yhtäkkiä vaan tuli kauhea olo kesken työpäivän ja sitten tauolla huomasi, että on tullut 10 puhelua isältä joka ihan hädissään ilmoittelee äidin saaneen sydänkohtauksen ja aivan puskista. Koin myös kerran vahvan vaaran tunteen kun aamuksi ennustettiin ns pääkallokeliä ja helpottuneena ajattelin vaan, että oma työvuoro alkaa onneksi vasta iltapäivällä. Sitä en sitten osannutkaan huomioida (kun en tiennyt), että veljeni oli alkanut kulkea työmatkoja polkupyörällä ja sitten tulikin puolenpäivän aikaan soitto meikusta että ei tässä nyt enää ehkä akuuttia hätää ole, mutta veljesi on ollut onnettomuudessa ja häntä pidetään nukutettuna pari päivää vakavan päähän kohdistuneen iskun takia. Olivat puhelimesta kaivelleet ainoan lähiomaisen eli meillä tämä yksinäisyys oli ilmeisen perinnöllistä. Itse olin siinä käsityksessä että hän eli parisuhteessa.

Nyt se kävi taas. Eilen tuli ihan yhtäkkiä mieleen eräs kappale omasta nuoruudesta, jota en ole kuullut aikoihin vaikka taitaa olla koko albumi vieläkin tuolla hyllyssä vaikkei ole toimivaa cd-soitintakaan. Etsin sen kuitenkin youtubesta ja kuuntelin varuiksi kahteen kertaan vain tajutakseni että onpahan tullut kuunneltua melkoisen sentimentaalista sontaa. Ei herännyt mitään sen kummoisempia muistoja eikä mennyt kylmiä väreitä.

Paitsi nyt kun luin otsikon että Bonnie Tyler on koomassa. Oli nimittäin sen kappale nimeltä "Why" mitä eilen kuuntelin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on taas vaikea olo, viimeks lauantaina puunut ihmisen kanssa puhelimessa, ärsyttää kaikki, ei mitään mieltä ole tässä yksin taapertamisessa, alkaa voimat loppua.

Ei ole mieltä ei. Eikä ole kilpailukaan mutta mä olen puhunut viimeksi puhelimessa vähän vajaa 3kk sitten -työkkärin virkailijan kanssa. Ensi viikolla jutellaan sitten taas koska ei tässä töihinkään tunne kelpaavan kenellekään. Tässä välissä en siis ole puhunut edes lehtimyyjän kanssa eli puhelin ole soinut kertaakaan eikä ole ketään kenelle voisin itse soittaa. Yritän aina välillä jutella tuolla kaupassa ja asioilla käydessä aina tilaisuuden tullen sen pari sanaa, mutta jos olen itse pökkelö mölli niin ei ole kyllä muutkaan mitään sosiaalisia ja suulaita. Tietenkään kenelläkään ei ole velvollisuutta jutella mutta harmittaa silti kun näkee, tai pikemminkin kuulee, kuinka ihmiset alkaa rupatella niitä näitä ihan spontaanisti ja sitten kun itse tekee saman niin katsotaan kuin jotain kylähullua ihan mykkänä tai jopa siirrytään se metri kaksi sivummalle esim bussipysäkillä. Noista tulee tosi paha mieli ja siksi en enää useinkaan ota muihin kontaktia.

Pökkelö mölli

Hauskasti kuvattu. Eilen mua nauratti kaupassa, kun oli topakka kassarouva. Kesken puutarhatöiden hain multaa ja poikkesin samalla ruokakauppaan. Siinä kassalla huokaisin ja pyyhi hikeä otsaltani. Sanoin jotain, et ei pitäis valittaa, mutta kuuma tuli pihahommissa ja multaa hain. Kassa: Vai loppui maa kesken. No laitetaankin sulle Yhteishyvä, kun siinäkin on puutarha-asiaa. Naurettiin yhdessä, päivän piristys.