Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Tämä on varmaan ainoa viestiketju jossa en ole ketjuntappaja💪 Onko kellään teillä muulla sitä että jos vastaatte johonkin ketjuun tai ryhmään etc niin se koko pitkä ja polveileva viestiketju tyssää siihen? Tuosta syystä jätän vastaamatta vaikka tietoa olisi enemmän kuin kellään siellä, sillä jos vastaan niin jälkeeni ei tule enää yhtään viestiä. Mun kohdalla some ei tosiaan toimi, vaan on epäsome😁 

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, pitäisikö kokeilla huonoa parisuhdetta, että olisi edes joku parisuhde. Ei ole vitsi. No ei oikeasti huonoa, vaan joku tylsä tai huono ulkonäkö tai muu asia, mikä ei oikeastaan haittaisi elämästä sellaista elämää kuin itse haluaa noin yleisesti ottaen. Mutta olisi kuitenkin joku elävä ihminen seurana. Kun hetken aikaa teen jotain, niin unohtuu tämä ainainen läheisten ihmisten kaipuu, mutta aina se palaa takaisin. Tätä tunnetta joutuu työntämään pois mielestä väkisin. Tänään liikuntaharrastus ja ostoksilla käynti auttoi vähäksi aikaa, samoin televisiosarjat. Ehkä jos päättää, että määrätietoisesti etsin sen ihmisen jostain, niin voisi onnistua. Nyt ehkä liian epämääräistä toivomista vaan.

Mä päätin jo kauan sitten, että kun ei löydy hyvää parisuhdetta, olen mielummin ilman. Keskitin energiani muihin asioihin, ja olen ollut tosi tyytyväinen ratkaisuuni. Muutaman kerran vuodessa kuitenkin on sellainen olo, että nyt olisi huonohkokin parisuhde parempi kuin ei mitään. Joskus, kun tarvitsisi apua tai tukea jossain, tai on vaikka surullinen ja todella tarvitsisi halauksen, tuntuu, että nyt pitäisi kyllä olla tässä joku. Ihan kuka vaan. Mutta sitten muistan millaisissa suhteissa olen ennen ollut, ja totean, että eipä niissäkään kyllä mitenkään välttämättä olisi tukea tai halausta tullut, vaikka olisi mikä tilanne.

Musta on surullista, miten paljon sellainen välittäminen ja toisten tukeminen on Suomessa sidottu parisuhteeseen ja ihan siihen välittömään ydinperheeseen. Sen ei tosiaankaan tarvitsisi olla niin, mutta parisuhteeton jää kyllä aika usein vaille kaikenlaista läheisyyttä, kun me ei sitä osata muuten kuin parisuhteissa ilmaista. Ilman parisuhdetta eläminen ei ole sama asia kuin yksinäisyys, mutta usein siinä vain käy niin, että ensimmäisestä seuraa jälkimmäinen.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on varmaan ainoa viestiketju jossa en ole ketjuntappaja💪 Onko kellään teillä muulla sitä että jos vastaatte johonkin ketjuun tai ryhmään etc niin se koko pitkä ja polveileva viestiketju tyssää siihen? Tuosta syystä jätän vastaamatta vaikka tietoa olisi enemmän kuin kellään siellä, sillä jos vastaan niin jälkeeni ei tule enää yhtään viestiä. Mun kohdalla some ei tosiaan toimi, vaan on epäsome😁 

Multa lopetetaan aina kaikki lempparikahvilat ja -kaupat.

Sori kaikille: en voi osallistua kaalivallankumoukseen, en voi tykätä kypsästä kalista, raaka kyl menee :)

Sämpylätempaukseen tulen toki, koska se olikaan? Kun leipomot tyhjenee?

Hah!

Vierailija kirjoitti:

Tämä on varmaan ainoa viestiketju jossa en ole ketjuntappaja💪 Onko kellään teillä muulla sitä että jos vastaatte johonkin ketjuun tai ryhmään etc niin se koko pitkä ja polveileva viestiketju tyssää siihen? Tuosta syystä jätän vastaamatta vaikka tietoa olisi enemmän kuin kellään siellä, sillä jos vastaan niin jälkeeni ei tule enää yhtään viestiä. Mun kohdalla some ei tosiaan toimi, vaan on epäsome😁 

On just sama! Toimii myös niin, että jos avaan palstalle ketjun niin siihen tulee ehkä max 5 viestiä tai sitten ei ainuttakaan. Tuo toimii myös live-elämässä aloitteisiini eli joko saan suoralta kädeltä ne pakit (mikä on tietenkin ok!) tai sitten siitä seuraa sellainen kädenlämpöinen ja täysin oman aktiivisuuteni varassa jatkuva tuttavuus jossa vastapuoli ei pistä tikkua ristiin eli ei oma-aloitteisesti ehdota näkemistä tai ota edes yhteyttä. Liian pitkään pidin tuota ihan normaalina, koska tuo on se kaava kuinka kaikki kaverisuhteeni(kin) on aina alkaneet ja edenneet ja lopulta päättyneet ghostaamiseen.

Enää en aloita ketjuja palstalle enkä tee aloitteita miehille romanttisessa mielessä ja jos eteen vielä tulisi tilaisuus tutustua / ystävystyä jonkun kanssa niin melkoisen kynnyksen takana sekin olisi. Mun torjutuksi tulemis-kiintiö on yhden elämän tarpeiksi ollut jo aikaa sitten täynnä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on varmaan ainoa viestiketju jossa en ole ketjuntappaja💪 Onko kellään teillä muulla sitä että jos vastaatte johonkin ketjuun tai ryhmään etc niin se koko pitkä ja polveileva viestiketju tyssää siihen? Tuosta syystä jätän vastaamatta vaikka tietoa olisi enemmän kuin kellään siellä, sillä jos vastaan niin jälkeeni ei tule enää yhtään viestiä. Mun kohdalla some ei tosiaan toimi, vaan on epäsome😁 

Multa lopetetaan aina kaikki lempparikahvilat ja -kaupat.

Ja lempparituotteet ja -telkkarisarjat ;-) Muutenkin tuntuu että jatkuvasti muutetaan täysin toimivia systeemejä johonkin uuteen, huonommin toimivaan ja aiempaa monimutkaisempaan eli elämässä mikään ei muutu enää smoothimmaksi vaan kaikkeen aiemmin toimivaankin tulee ylimääräistä tahkoamista. Muutoksia ei vaan enää jaksa yhtään, kun ne aina on huonompaan suuntaan ja alati kiihtyvällä tahdilla.

Olen totaaliyksinäinen 55v nainen. 

Jo lapsuudenperheeni oli traumattinen, väkivaltaa, henkistä lyttäämistä ja haukkumista. Kasvoin häpeään ja siihen, etten ole minkään arvoinen. En osannut pitää puoliani, mitään itsetuntoa einollut eikä ole.

Nuorena aikuisena löysin kuitenkin yliopistopiireistä joitakin kavereita, sitten elämä kuljettiveri suuntiin. Asuin hetkenaikaa ulkomailla ja olisin halunnut jäädä sinne, mutta narsisti äitini mankui, vinkui ja kiristi minut palaamaan.

Työelämä oli raskasta , mutta näihin asti selvisin, kunnes sairastuin ja lopulta eläkelöydyin. Olen huomannut ettei kukaan entinen työkaveri enää pidä yhteyttä, yksipuolisesti en jaksa minäkään. Sukua ei ole. Ei ketään keneltä pyytää pienintäkään apua tai neuvoa. En ole puhunut kenellekään kuukausiin. 

Vierailija kirjoitti:

Olen totaaliyksinäinen 55v nainen. 

Jo lapsuudenperheeni oli traumattinen, väkivaltaa, henkistä lyttäämistä ja haukkumista. Kasvoin häpeään ja siihen, etten ole minkään arvoinen. En osannut pitää puoliani, mitään itsetuntoa einollut eikä ole.

Nuorena aikuisena löysin kuitenkin yliopistopiireistä joitakin kavereita, sitten elämä kuljettiveri suuntiin. Asuin hetkenaikaa ulkomailla ja olisin halunnut jäädä sinne, mutta narsisti äitini mankui, vinkui ja kiristi minut palaamaan.

Työelämä oli raskasta , mutta näihin asti selvisin, kunnes sairastuin ja lopulta eläkelöydyin. Olen huomannut ettei kukaan entinen työkaveri enää pidä yhteyttä, yksipuolisesti en jaksa minäkään. Sukua ei ole. Ei ketään keneltä pyytää pienintäkään apua tai neuvoa. En ole puhunut kenellekään kuukausiin. 

Melko sama setti ja tässä yksinäisyydessä kun on vain omat ajatukset seurana niin olen ehtinyt jo miettiä sitäkin, että yhtä huonoitsetuntoisiksi omat vanhemmatkin oli kasvatettu eli tälläkin tavalla voi olla sitä ylisukupolvisuutta vaikka ei kai tuo mikään ihmettelyn aihe muille olekaan. 

Lisäksi olen alkanut puhua itsekseni ääneen. En siis mitenkään tahdonalaisesti vaan yhtäkkiä vaan huomasin sekä tupisevani hiljaa itsekseni kun ärsyttää, että myös puhuvani ihan normaalilla äänellä yksinäni. Toisaalta tuo on ihan hyvä koska kun olin pitkään puhumatta niin sitten esim kaupan kassalla moita sanoessa säikäytti itsensäkin kun päästi milloin mörähdyksen ja milloin jonkun vinkaisun vaikka kuvitteli puhuvansa ihan normaalisti. Jossain vaiheessa tein sitäkin että pidin eteisessä ennen lähtöä äänenavauksen eli luettelin sitä do-re-mi-fa-so-la-ti-do rimpsua ja ryin kurkkua jotta ääni olisi edes jotenkin tavallinen. Nyt ei tarvitse kun tulee hölötettyä yksinään muutenkin.

Itsellä oli nuorena joitakin kavereita mutta valitettavasti silloin tuli ajauduttua ihan vääränlaisiin piireihin eli olen ainoastaan hyvilläni ettei siitä ajasta ole tuttuja jäljellä. Se on kyllä hurjaa kuinka kokonaisvaltainen vaikutus sillä itsetunnolla on ihmisen elämään ja kuinka helppoa se on tuhota lapsuudessa. Siinä on aikuisena melko tekemättömän paikan edessä kun sitä yrittää alkaa omin voimin ja yksinään parantamaan. Tässä asiassa aika ei varsinaisesti ole avuksi.

Usein tulee ihan epäuskoinen olo kun katsoo esim suomen kauneinta kotia (kuten nyt) että oikeastiko joillakin on tuollaista perhe-elämää ja arkea. En siis niinkään meinaa niitä puitteita vaan sitä kuinka asukkaat kertoo viihtyvänsä perheen kanssa kotona ja kuinka siellä on kaikilla hyvä olla ja kodista on tehty sellainen jossa on kiva olla omalla porukalla ja tehdä yhdessä kaikenlaista.

Aivan absurdi ajatuskin, että omassa lapsuudenkodissa olisi vaikka katsottu yhdessä jotain leffaa tai pelattu jotain seurapeliä. Tai edes juteltu niitä näitä. Oma surullinen shownsa oli sitten jouluaatto ja kesäloma. Jouluna vanhemmat oli aivan hermona koko aaton eikä se tietenkään tunnelmaa parantanut, että me lapsetkin jännitettiin tuleeko pukki. Ei meillä siis osattu viettää aikaa yhdessä ja sitten tuollaisena päivänä kun niin olisi kuulunut tehdä niin vanhemmatkin kimpoili pitkin seiniä.

Sama sitten kesälomilla eli sitten taas kuului tehdä yhdessä / perheenä jotain mutta kukaan ei osannut olla luontevasti toistensa seurassa niin eipä noista mitään hirmuisen mukavia muistoja ole jäänyt. Jossain vaiheessa isä menetti hermonsa kun kukaan ei osannut olla sellainen millainen pitää olla eikä hymyillyt riittävästi eikä edes osoittanut kiitollisuutta, että jotain kivaa spesiaalia ollaan tekemässä. 

Joo, ehkä näitäkään ei pitäisi ajatella eikä miettiä mutta eipä niissä myöhemmissäkään elämänvaiheissa ole kertynyt sen parempia / mieluisampia muistoja. Tuntuu kuin olisi ollut ihan sivustakatsojana ja jossain vaiheessa hassusti kuvittelinkin, että elämä on pausella sen aikaa kun se on vääränlaista mutta ei se niin ollut. Elämä ei odota ja nyt tässä ei enää itsekään odota oikeastaan muuta kuin kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on varmaan ainoa viestiketju jossa en ole ketjuntappaja💪 Onko kellään teillä muulla sitä että jos vastaatte johonkin ketjuun tai ryhmään etc niin se koko pitkä ja polveileva viestiketju tyssää siihen? Tuosta syystä jätän vastaamatta vaikka tietoa olisi enemmän kuin kellään siellä, sillä jos vastaan niin jälkeeni ei tule enää yhtään viestiä. Mun kohdalla some ei tosiaan toimi, vaan on epäsome😁 

Se ketjuntappaja olin minä.

Minun nimeni on Seija, ja se on mielestäni kaunis nimi, vaikka ketään ei kiinnosta.

Koen olevani yksin vaikka olisi ihmisiä ympärillä. On vahva ulkopuolisuuden tunne joka paikassa. Että jotenkin on ne muut jotka on rennommin yhdessä ja sitten minä, jolla on ikään kuin kalvo siinä välissä ja aina vaikea olla. Ihan kuin olisi vieraalla planeetalla tai joutunut väärään aikakauteen. Lapsesta asti olen ollut ujo ja varautunut. Murrosiässä tapahtui pahoja ylilyöntejä kun yritin olla kuin muut alkoholin voimalla. Nyt 53-v ja täysin yhteiskunnan ulkopuolella. Työtön, erakoitunut, säilössä tässä maailmassa. Toivoisin löytäväni sielunsisaren joka ymmärtää osani. Joitakin on ollut matkan varrella, mut ei pysyviä. 

Tänään kävin lenkillä ja kaupassa. Loppupäivä menee seiniä ja TV:tä katsellessa.

Kiitos vinkeistä!

Vierailija kirjoitti:

Koen olevani yksin vaikka olisi ihmisiä ympärillä. On vahva ulkopuolisuuden tunne joka paikassa. Että jotenkin on ne muut jotka on rennommin yhdessä ja sitten minä, jolla on ikään kuin kalvo siinä välissä ja aina vaikea olla. Ihan kuin olisi vieraalla planeetalla tai joutunut väärään aikakauteen. Lapsesta asti olen ollut ujo ja varautunut. Murrosiässä tapahtui pahoja ylilyöntejä kun yritin olla kuin muut alkoholin voimalla. Nyt 53-v ja täysin yhteiskunnan ulkopuolella. Työtön, erakoitunut, säilössä tässä maailmassa. Toivoisin löytäväni sielunsisaren joka ymmärtää osani. Joitakin on ollut matkan varrella, mut ei pysyviä. 

Tänään kävin lenkillä ja kaupassa. Loppupäivä menee seiniä ja TV:tä katsellessa.

Itsekin mokasin teini-iässä / nuorena aikuisena rankasti juurikin alkoholin avustuksella ja tuo aika rikkoi pysyvästi minussa jotain. Halusin niin kovasti olla niin kuin muutkin, reipas ja sosiaalinen, suosittukin ja alkoholi antoi kummasti rohkeutta mutta lopulta ihan liikaakin. Se "känniminä" oli kuin vieras ihminen ja vaikka jossain vaiheessa se olikin ihan tykätty niin en minä itse muuttunut pidetyksi ihmiseksi enkä myöskään pitänyt siitä ihmisestä jonka sekoiluja jouduin selvinpäin setvimään ja sietämään.

Toisaalta kaipaan edelleen hirveästi sosiaalista elämää ja ihmissuhteita, mutta toisaalta pelkään ihmisiä jo niin pahasti että tämä yksinäisyys on kuitenkin itselle se parempi vaihtoehto. Enää en anna kenenkään satuttaa minua.

Itsekin mokasin teini-iässä / nuorena aikuisena rankasti juurikin alkoholin avustuksella ja tuo aika rikkoi pysyvästi minussa jotain. 

 

Tämä on niin totta myös minun kohdallani. Olin kyllä hauska ja pidetty mutta en se ollut minä. 

Telkkarin sisustus- ja remppajuttuihin yms. julkisuuteen kannattaa suhtautua varauksella. 

Ei kukaan kerro negatiivisia asioita perheestä tai omasta elämästä niissä. Varmaan jo tuotantoyhtiökin ohjeistaa, millaisia repliikkejä kannattaa heitellä. Kun ohjelman tekijät poistuvat, tulee toisenlainen elämä esiin.

Mitkään kulissit ei takaa, että ihmiset voisi hyvin, liitto kestäisi ja suku eläisi auvoisessa sovussa ystävien pyöriessä mukana kuvioissa.

Ei kulissit sitä tosin estäkään. Aika paljon nykyään on kuitenkin  suku- ja naapuririitoja. Perinnöistä väännetään käräjillä ja tiemaksuista ei päästä sopuun millään. Sisarukset kadehtii toisiaan ja työkaverit kiusaa.

Elämään ei kuulu takuuta, joka varmistaisi meille onnen ja turvan. Kaikkea tapahtuu, se on elämää. Yksinolokaan ei välttämättä aina ole niin huono juttu.

Vierailija kirjoitti:

"Onnittelut minulta 🍰miten on otatko itse yhteyttä ihmisiin ja onnitteletko toisia ? On kurjaa uhriutua kun voi jotenkin itse vaikuttaa." 

Minusta se on jotenkin julmaa, että joku kommentoi tuntemattoman ihmisen viestiin näin, kun ei tiedä mitä kaikkea taustalla on ja ei mitään siitä mikä on johtanut siihen, ettei kukaan muista. Et sinä tiedä sitä kaikkea ja silti pitää arvostella toista. Tuo uhriutua on jo sanana sellainen.että se on kuin märkä rätti yksinäisen naamaan, mutta juu hyvää syntymäpäivää vaan tässä samalla. En minä alkaisi täällä tavallaan kenenkään elämää ainakaan sen synkemmäksi tekemään, kun en tiedä taustoja. Sivusta. 

Olen päätellyt, että joillakin ihmisillä (näennäinen) itseluottamus ja turvallisuuden tunne perustuu järkevyydeksi verhotun lapsenomaisen taikauskon pohjalle. Eli muiden epäsuotuisat olosuhteet ovat heidän itse aikaansaamiaan ja näin itsekin voi välttyä pahalta kun tekee vain oikein ja enemmän. Näin vältetään sattuman ja muiden tekijöiden vaikutuksen epävarmuuden tuoma kauhu ja stressi. Ei tarvitse opetella sietämään näitä tunteita. Minkäänlainen negatiivisten tunteiden myöntäminen ja jakaminen, tälle altistuminen, aiheuttaa välittömän pakon tyynnytellä itseään muiden kustannuksella.

Ajatella, miten nerokas idea yksinäisyyden kokemusten jakamiseen perustuva vertaistukiketju on kaikkineen. Kiitos kokemusten jakamisesta.

Voin samaistua moniin näihin kokemuksiin vaikka en täysin yksin olekaan. Nykyään oma perhe on ja olo silti monesti yksinäinen. Olen liian monta kertaa saanut pettyä ystävyydessä. Enää vaikea luottaa ja vaikea edes löytää riittävän samanlaista ihmistä jonka kanssa olisi helppo olla.

Onneksi viihdyn melko paljon yksinkin mutta olisihan se kiva että meillä olisi esim. edes toisia perheitä ystävinä. Voisimme joskus viettää aikaa porukalla. Tuntuu että monet perheet hyväksyvät ystävikseen vain todella samankaltaiset ihmiset. Ei saisi ajatella asioista omalla tavallaan vaan olla johonkin hyväksyttyyn muottiin sopiva että kelpaisi. Tai pitäisi olla jotenkin erityisen menestynyt että olisi kelvollista seuraa.

Aika pinnallisia ja etäisiä ovat nykyiset ihmiskontaktit. Työpaikan ihmisiin en tämän läheisempiä välejä haluakaan. Olen senkin saanut kokea että siitä voi lopulta seurata vain ikävyyksiä jos on liian läheinen työkaverin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Elämän päättämistä mietiskelen..join yhen siiderin mutta enempää ei ollut 

Kannattaa olla yhteydessä terveydenhuoltoon. Noihin ajatuksiin voi saada jotain hoitoa. Vaikka olisi yksinäisyyttäkin, elämä voi silti olla hyvää.