Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Kenelläkään ei ole oikeutta määritellä, kuka on yksinäinen ja kuka ei. Yksinäisyyttä on monenlaista. Yksi pahimmista tunteista ihmiselle on se, ettei kukaan auta, kun tarvitsisi apua. Pienten lasten vanhemmat tarvitsevat apua paljon. On todella raastavaa, jos on pakko selvitä kaikesta yksin. On vain jaksettava ja riitettävä ilman, että saisi koskaan lepoa tai tehdä hetkeäkään mitään sellaista, josta saisi itse voimaa ja iloa.

Tosi ymmärrettävää, että jos lapsettomuus on itselle kipeä asia, tulee vihaiseksi. On kuitenkin jäätävän julmaa päsmäröidä toiselle, joka on pahassa paikassa, että minä tiedän sinun asiasi ja tunteesi ja tilanteesi paremmin kuin sinä.

Vanhempien yksinäisyys tunnistetaan nykyään kyllä jo ihan tutkimuksissakin, ja Suomessakin on mm. hankkeita, joissa tätä yksinäisyyttä pyritään lievittämään. Se on niin lohdutonta ja raskasta, ja sillä on niin kauaskantoiset seuraukset, että siihen halutaan puuttua.

Ei se ole mielipideasia, voiko vanhempi olla yksinäinen.

Mulla on mm. kuollut kaksi tärkeää ihmistä tänä syksynä. Mulla on lapsi, mutta enpähän suruani hänen kanssaan juttele. Enkä kenenkään muunkaan, koska olen yksinäinen, eikä ole ketään kenen kanssa jutella. Ei aikuisen ihmisen sosiaaliset tarpeet täyty lapsen kanssa. Aikuinen hoitaa ja hoivaa, pitää huolta lapsen tarpeista. Mutta myös vanhemmalla on omia tarpeita.

Tärkeä pointti tuo, ettei kaikkea voi lapselle jakaa. Aikuisten murheet on pienille liian raskaita kannettavaksi. Lapsen on hyvä saada mahdollisimman huoleton lapsuus. Aikuiset tarvii aikuista kuuntelijaa. Siinä onkin sitten miettimistä, mistä niitä löytää. Ehkä tästä ketjusta?

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole oikeutta määritellä, kuka on yksinäinen ja kuka ei. Yksinäisyyttä on monenlaista. Yksi pahimmista tunteista ihmiselle on se, ettei kukaan auta, kun tarvitsisi apua. Pienten lasten vanhemmat tarvitsevat apua paljon. On todella raastavaa, jos on pakko selvitä kaikesta yksin. On vain jaksettava ja riitettävä ilman, että saisi koskaan lepoa tai tehdä hetkeäkään mitään sellaista, josta saisi itse voimaa ja iloa.

Tosi ymmärrettävää, että jos lapsettomuus on itselle kipeä asia, tulee vihaiseksi. On kuitenkin jäätävän julmaa päsmäröidä toiselle, joka on pahassa paikassa, että minä tiedän sinun asiasi ja tunteesi ja tilanteesi paremmin kuin sinä.

Vanhempien yksinäisyys tunnistetaan nykyään kyllä jo ihan tutkimuksissakin, ja Suomessakin on mm. hankkeita, joissa tätä yksinäisyyttä pyritään lievittämään. Se on niin lohdutonta ja raskasta, ja sillä on niin kauaskantoiset seuraukset, että siihen halutaan pu

Jos on kumminkin osallistuva puoliso ja lapsia niin en laske yksinäiseksi vaikka tuntisi mitä. 

Ja kyllä kaikki mun tuntemat pienten lasten vanhemmat saa lapsistaan iloa ja voimaa ja seuraakin, ei ne mitään kivisäkkejä ole. 

Myös parisuhteessa voi olla todella yksin. Miksi yksinäisyyttä pitäisi jotenkin ulkoapäin määritellä? Jokainen varmaan itse tietää parhaiten, onko yksinäinen olo.

Tunnen itseni yksinäiseksi kaikissa juhlissa. Häissä, hautajaisissa, ylioppilasjuhlissa. Olen jotenkin erossa muista enkä ole varma, haluaisinkokaan kuulua joukkoon. Pelkään aina, jos tulee kutsu jonnekin. Melkoinen dilemma ja ihan omaa syytä.

Vierailija kirjoitti:

Löysä emätin ja roikkuvat häppärit. 50 kymppinen joka kuvitteli olevansa teinityttö. Löytänyt "seksuaalisuuden" erottuaan.



Huono lahna oli myös sängyssä.

No voi harmi.

Vierailija kirjoitti:

Myös parisuhteessa voi olla todella yksin. Miksi yksinäisyyttä pitäisi jotenkin ulkoapäin määritellä? Jokainen varmaan itse tietää parhaiten, onko yksinäinen olo.

Tunnen itseni yksinäiseksi kaikissa juhlissa. Häissä, hautajaisissa, ylioppilasjuhlissa. Olen jotenkin erossa muista enkä ole varma, haluaisinkokaan kuulua joukkoon. Pelkään aina, jos tulee kutsu jonnekin. Melkoinen dilemma ja ihan omaa syytä.

Koska on ihan eri asia että kokee ajoittaista yksinäistä oloa perheen ja ystävien kanssa kuin että on oikeasti ilman yhtäkään ihmissuhdetta. Jälkimmäinen on henkeä monin tavoin uhkaava tila eikä ohimenevä tunne joita kaikilla on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole oikeutta määritellä, kuka on yksinäinen ja kuka ei. Yksinäisyyttä on monenlaista. Yksi pahimmista tunteista ihmiselle on se, ettei kukaan auta, kun tarvitsisi apua. Pienten lasten vanhemmat tarvitsevat apua paljon. On todella raastavaa, jos on pakko selvitä kaikesta yksin. On vain jaksettava ja riitettävä ilman, että saisi koskaan lepoa tai tehdä hetkeäkään mitään sellaista, josta saisi itse voimaa ja iloa.

Tosi ymmärrettävää, että jos lapsettomuus on itselle kipeä asia, tulee vihaiseksi. On kuitenkin jäätävän julmaa päsmäröidä toiselle, joka on pahassa paikassa, että minä tiedän sinun asiasi ja tunteesi ja tilanteesi paremmin kuin sinä.

Vanhempien yksinäisyys tunnistetaan nykyään kyllä jo ihan tutkimuksissakin, ja Suomessakin on mm. hankkeita, joissa tätä yksinäisyyttä pyritään lievittämään. Se on niin lohdutonta ja raskasta, ja sillä on niin

Juu, no täällä kirjoitelleet taitavat kyllä olla lapsen kanssa ihan ilman sitä puolisoa. Minä ainakin olen. Ja sinä saat laskea tai olla laskematta ihan miten haluat, mutta anna toisten puhua rauhassa omasta elämästään.

Voi hyvä ihme. Ihan kuin olisi olemassa vain yhdenlaista yksinäisyyttä. Mä olen ollut yksin perheettömänä ja yksin lapsen kanssa, ja kumpikin on ollut tasan yhtä kauheaa, vaikka erilaista. Tai no, jos olen rehellinen, on ollut jopa vähän kauheampaa olla yksinäinen vanhempi. Tottakai lapsesta on valtavasti iloa ja riemua, ja hän tuo elämään paljon merkityksellisyyttä. Mutta lapsi ei poista aikuisen yksinäisyyttä, ja vaille aikuiskontakteja jääminen on vanhemmalle äärimmäisen vaarallista ja traumatisoivaa. Usein tilanteeseen yhdistyy myös vakava uupumus, joka tekee kaikesta entistä pahempaa. Jos ei ole omaa kokemusta yksin vanhempana olemisesta, kannattaa antaa muiden puhua siitä, ja puhua itse siitä, mistä haluaa. Ei ole mitään syytä väheksyä kokemuksia, joita ei voi itse ymmärtää.

Olen ollut tänään tosi surullillisella mielellä, olen todella yksin vaikka minulla on aikuinen poika, ei minulla hänen kanssaan mitään yhteistä ole, ei hän käy luonani, välillä ei vastaa edes puheluihini.

Luulin ja toivoin, että hänelle olisi siunaantunut oma perhe, mutta eipä sitä tullut. Suren sitäkin kun luulen, että poikanikin on yksinäinen. 

Elämä ei aina mene niin kun on luullut ja kuvitellut.

On kyllä aika erikoista lukea täältä toisten tunteiden mitätöimistä. Ihan kuin yksinäisyyden kokemus olisi joku kilpailu, että kellä on kaikista pahinta. En ymmärrä. Kyllä kai jokainen ihminen ihan itse tietää, kokeeko yksinäisyyttä. Voisimmeko olla ihan ystävällisiä kaikille ja ottaa vastaan myötätunnolla kaikkien kokemuksia. Mitätöinti ja riitely eivät rakenna mitään hyvää tähän maailmaan. Hyvän puolella voi jokainen valita olla. Empatia ei maksa mitään. 

Näin pohtii yksinäinen, joka oli lapsena koulukiusattu, eli tunnevammaisessa lapsuuskodissa ja parisuhteessa, pikkulapsiaikana vailla aikuisia ystäviä ja nyt lasten lennettyä pesästä terveysmurheet ja läheisten kuolemat estäneet minkäänlaisten suhteiden ylläpitoa. Monessa eri elämäntilanteissa siis ollut yksinäisyyden kokemuksia. Enkä tiedä, mikä ajanjakso oli pahin. Vaikeita kaikki. 

Viime yönä oli todella levoton olo. Kauhean kuuma ja hikinen olo. Päätin jostain syystä katsoa yöllä kauhuelokuvan Five Nights at Freddys. Ei ollut hyvä idea, sillä ei siitä parempi fiilis tullut, vaan entistä sekavampi. Tuollekin elokuvalle tulee ihan kohta jatko-osa teattereihin. Tyypilliseen tapaan kävin taas kirppiksillä ja pidemmälle matkalle, jotta sain liikuntaa. Parempaa fiilistä hain liikunnan kautta. Parit kauhuleffat tarttui matkaani. Kotimatkalla näin sitten hirveä muistuttavan peuran poikasen kanssa. Todella lämmin päivä on ollut ulkona tänään. Iltapäivästä lähtien on ollut möllöttelyä vaan. Nyt tässä katselen taas kauhuleffaa. Terapeuttista on kokea toisenlaista ahdistusta todellisuuden eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös parisuhteessa voi olla todella yksin. Miksi yksinäisyyttä pitäisi jotenkin ulkoapäin määritellä? Jokainen varmaan itse tietää parhaiten, onko yksinäinen olo.

Tunnen itseni yksinäiseksi kaikissa juhlissa. Häissä, hautajaisissa, ylioppilasjuhlissa. Olen jotenkin erossa muista enkä ole varma, haluaisinkokaan kuulua joukkoon. Pelkään aina, jos tulee kutsu jonnekin. Melkoinen dilemma ja ihan omaa syytä.

Koska on ihan eri asia että kokee ajoittaista yksinäistä oloa perheen ja ystävien kanssa kuin että on oikeasti ilman yhtäkään ihmissuhdetta. Jälkimmäinen on henkeä monin tavoin uhkaava tila eikä ohimenevä tunne joita kaikilla on. 

Tämä! Jokainen kokee joskus yksinäisyyttä. Se on normaali tunne. Mutta totaalinen yksinäisyys ilman ihmissuhteiteita on ihan eri asia. Se ettei vuosikausiin kukaan ole koskettanut, katsonut silmiin, huomannut. Erotettaan nyt hyvänen aika hetkellinen normaali tunne todellisesta yksinäisyydestä. Nauretettavaa äidin väittää yksinäisyyttä, jos ympärillä on monta ihmistä. Monen äiti minäkin.

En ihan saa otetta tästä, miksi on tarve erotella yksinäsyyden asteita. Voiko se olla jonkinlaista kateutta? 

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut tänään tosi surullillisella mielellä, olen todella yksin vaikka minulla on aikuinen poika, ei minulla hänen kanssaan mitään yhteistä ole, ei hän käy luonani, välillä ei vastaa edes puheluihini.

Luulin ja toivoin, että hänelle olisi siunaantunut oma perhe, mutta eipä sitä tullut. Suren sitäkin kun luulen, että poikanikin on yksinäinen. 

Elämä ei aina mene niin kun on luullut ja kuvitellut.

Oletko yrittänyt, pyytämällä vaikka syömään luoksesi tekemällä hänen mieliruokaansa. Ruokaillessa on hyvä vähän jutella

Istuin viikonlopun yksin kotona ja odotin. Oli tyhjää ja harmaata. Mikään ei tuonut iloa tai nautintoa, eikä suruakaan.

Taas on uusi työviikko. Mikään ei tunnu miltään, mitään ei ole. Joulun aika alkaa ja fiilikset muuttuvat päivä päivältä mustemmaksi.

Jos käyn Prismassa vessassa, en vedä sitä vain siksi jotta minustakin jäisi jokin muisto muiden ihmisten mieliin.

Oli tylsää joten söin puolikkaan suklaalevyä. Tekipä nannaa.

Vierailija kirjoitti:

"50 kymppinen joka kuvitteli olevansa teinityttö."

Sehän on ollut sitten 500-vuotias (50 x 10).

Tämäkin ketju on pilalla jos täällä pitää ikävästi kommentoida muiden viesteihin. Itselläkin on melko kurja elämä, mutta en ole alentunut sentään vielä siihen, että pitää täällä kilpailla, että sattuuko minulla menemään huonommin kuin edellisellä kirjoittajalla jolla saattaa olla se yksi läheinen enemmän kuin minulla (ja minulla on se yksi sentään).

Näin miettikää ihmiset mitä kirjoitatte. Saatteko niin paljon iloa mukamas elämäänne jos täällä pitää muita arvostella, kuten esim niitä joilla lapsia. Eihän tänne viitsi edes enää kirjoittaa jos ilmapiiri on katkera ja ilkeä muita kohtaan. Minäkin luen, vaikka sen sivun mittaisen viestin jonkun elämästä, vaikka olisi kuinka surullinen viesti, mutta muu arvostelu on liikaa. Miksi, että hyppää niiden viestien yli missä joku lapsia omaava kirjoittaa.

Miksi pitää joka ikinen kerta joku ihme show saada niistäkin aikaan. Ihmettelen. Mutta juu jatketaan jouluun asti tästä aiheesta. Aikuiset ihmiset tai muuttakaa ketjun aiheeksi kenellä menee huonoiten. Olisiko minä vai naapuri, mutta kun naapurilla, meneekin paremmin 🤔