Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Tänä aamuna harmittaa huurtuneet ikkunat joita joutuu kuivaamaan ettei mätäne ikkunankannat. Tuntuu, että elämä on vaan täynnä kaikenlaista askaretta joiden tekeminen on ihan turhaa kun mikään ei kuitenkaan muutu eikä korjaannu tai parane, vaan se sama askar on edessä viimeistään huomenna uudelleen. Alkaa olla kiintiö jo niin täys näitä, että tuon huurtumisen huomaaminen sai purskahtamaan itkuun. Yhtään ei enää jaksaisi mitään ylimääräistä.

Kyllä se ennen vähän naurattikin kun mietti kuinka sitä viuhtoo menemään päivästä toiseen ja toistaa ne samat asiat kuin robotti. Enää ei naurata yhtään. Eikä naurata kyllä sekään että taas on loppuviikko vaikka just oli viikonloppu. Päivät menee aivan käsittämätöntä vauhtia yhtenä puurona vaan.

Päivät, aika ja kaikki energia tuntuu menevän tuollaisten pakollisten hoitamiseen vaikka tavallaan sillä hoitamisella ei ole edes mitään merkitystä kun samalla tavalla se sama asia on taas huomenna tehtävänä. Ikään kuin ei olisi tänään (ja eilen, toissapäivänä, viime viikolla ja jo viime vuonna) sitä tehnytkään. Tee työtä millä on merkitys just joo. 

Ja näitä tahkottavia tuntuu tulevan vaan jatkuvasti lisää eikä silti mikään elämässä muutu parempaan suuntaan. Päinvastoin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydessäni soitin pojalleni, vastasi: nyt on huono hetki, ehkä sunnuntai iltana sitten. Itkin. 

Ymmärrän sinua hyvin, minä suren sit, että minulla ei ole läheistä suhdetta akuiseen poikaani joka on minun ainoa omainen. 

Varmaan tämä suru vie minut hautaan, suren niin paljon.

Sama tunne lapsettomana, että tämä suru varmaan ikäännyttää ennen aikojaan ja vie hautaan. Mä olisin niin halunnut puolison ja oman perheen, että tuntuu kuin musertuisin tähän mutta toisaalta noinkin siinä olisi voinut aina käydä.

Ihmetyttää miksi onnea ja onnellisuutta on niin kitsaasti tarjolla niin monelle. Kaikissa asioissa ihminen ei tosiaan ole itse oman onnensa seppä tai ei ainakaan siinä mielessä, että asiat olisi omissa käsissä. Ehkä siinä tapauksessa joo, jos luopuu kaikesta itselleen tärkeästä ja yrittää muuttua ihan toisenlaiseksi jolla ei ole minkäänlaisia unelmia eikä tavoitteita vaan keskittyy esim tuijottamaan kattoa tai kaljanjuontiin vaan. Sinänsä olen alkanut ymmärtää miksi moni lopulta päätyy päihde-elämään johonkin tenuremmiin, koska mitään muutakaan ei ole eikä myöskään tule. Siinä vaiheessa se on aivan sama ja onpahan edes jotain seuraa toisista samanlaiseen elämäntilanteeseen päätyneistä. Toki aina on riski saada puukkoa keuhkoon mutta mitä väliä kun enää ei ole mitään menetettävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydessäni soitin pojalleni, vastasi: nyt on huono hetki, ehkä sunnuntai iltana sitten. Itkin. 

Ymmärrän sinua hyvin, minä suren sit, että minulla ei ole läheistä suhdetta akuiseen poikaani joka on minun ainoa omainen. 

Varmaan tämä suru vie minut hautaan, suren niin paljon.

Omalla kohdallani olen ajatellut niin, että suhde aikuiseen poikaan vaihtelee riippuen eri elämän tilanteista. Ehkä olen epätäydellisenä tehnyt virheitäkin ja olen niistä pahoillani. Jos pojalla on vaikeuksia, yritän tukea, mutten tuppaudu liiaksi. Olen ottanut häneen etäisyyttä, kun huomasin, että se olisi tarpeen. Hänellä on kuitenkin oma elämänsä, johon en voi paljoa vaikuttaa. Silti rukoilen hänen puolestaan usein ja olen hänen äitinsä loppuun saakka. 

Elämästä on tullut yksinäisyyden myötä hirveän "pientä" ja pelkkää arkea vailla juhlia tai edes lomaa / vapaata ja ilonpilkahduksia vaikka yhteisen lenkin tai kahvittelun merkeissä. Elämästä häviää värit ja positiiviset tunteet ja lopulta mikään ei tunnu enää miltään vaan on sellainen evvk-asenne. Lasi ei tosiaan ole enää puoliksi täynnä kuten ennen.

Sitä päätyy sellaiseen epäonnistumisen ja pahan spiraaliin minkä jälkeen oikein mikään ei onnistu vaikka kuinka vielä jaksaisikin yrittää ja tekisi parhaansa. Aina menee jotenkin pieleen ja sen tyhjän saisi pyytämättäkin. Lopulta on jo niin lannistunut ettei jaksa enää edes yrittää koska sen tietää jo kokemuksesta, ettei mistään tule mitään kuitenkaan. Pelkkää pettymystä ja pahaa mieltä on tarjolla teki tai oli tekemättä.

Odotan, että jku tulisi käymään... Menisin itse jos olisi jalat ja varaa tuliaiseen.

Päivään kääntynyt  iltaan ja pimenee, päivällä oli todella aurinkoista. Laitoin kurpitsan uuniin kypsymään, ihan oli omasta puutarhasta kotoisin. Kuorin jauhoisia perunoita, muutama porkkana sipulia ja valkosipulia, keitän kaikki ja soseutan lopuksi lisään koskenlaskijaa. Iso on annos ja riittää moneksi päiväksi. Todella halpa ruoka, vaikka perunat ja porkkanat ostin. Olipa joku kaveri jakamassa keittoa, mutta eipä ole ketään.

Vierailija kirjoitti:

Elämästä on tullut yksinäisyyden myötä hirveän "pientä" ja pelkkää arkea vailla juhlia tai edes lomaa / vapaata ja ilonpilkahduksia vaikka yhteisen lenkin tai kahvittelun merkeissä. Elämästä häviää värit ja positiiviset tunteet ja lopulta mikään ei tunnu enää miltään vaan on sellainen evvk-asenne. Lasi ei tosiaan ole enää puoliksi täynnä kuten ennen.

Sitä päätyy sellaiseen epäonnistumisen ja pahan spiraaliin minkä jälkeen oikein mikään ei onnistu vaikka kuinka vielä jaksaisikin yrittää ja tekisi parhaansa. Aina menee jotenkin pieleen ja sen tyhjän saisi pyytämättäkin. Lopulta on jo niin lannistunut ettei jaksa enää edes yrittää koska sen tietää jo kokemuksesta, ettei mistään tule mitään kuitenkaan. Pelkkää pettymystä ja pahaa mieltä on tarjolla teki tai oli tekemättä.

Tunnistan tämän niin hyvin. Jotakin kaipaisi, mutta ei jaksa yrittää tai järjestää. Kaikesta tulee pettymys, vaikka ei odottaisi edes kovin suuria. Aamulla kun herää ja hoitaa aamuaskareet, niin saa jo rueta päiväruoan tekoon ja kohta päiväkahvi iltaruoka, ja iltapalan jälkeen nukkumaan. Yhtä keittiössä ähläämistä se on.

Kaikki ylimääräinen sotkee jotenkin kuivioita, vaikka jotakin kuitenkin kaipaisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydessäni soitin pojalleni, vastasi: nyt on huono hetki, ehkä sunnuntai iltana sitten. Itkin. 

Ymmärrän sinua hyvin, minä suren sit, että minulla ei ole läheistä suhdetta akuiseen poikaani joka on minun ainoa omainen. 

Varmaan tämä suru vie minut hautaan, suren niin paljon.

Omalla kohdallani olen ajatellut niin, että suhde aikuiseen poikaan vaihtelee riippuen eri elämän tilanteista. Ehkä olen epätäydellisenä tehnyt virheitäkin ja olen niistä pahoillani. Jos pojalla on vaikeuksia, yritän tukea, mutten tuppaudu liiaksi. Olen ottanut häneen etäisyyttä, kun huomasin, että se olisi tarpeen. Hänellä on kuitenkin oma elämänsä, johon en voi paljoa vaikuttaa. Silti rukoilen hänen puolestaan usein ja olen hänen äitinsä loppuun saakka. 

Minäkin olen ottanut etäisyyttä etten pilaa hänen parisuhdettaan. Meillä on hyvin läheinen suhde, mutta avovaimollaan äitinsä kanssa haastavaa. Joka ilta rukoilen heille hyvää ja joka ikinen aamu toivon onnellista päivää🥲haikea olo nytkin🥲Miksi?

Vierailija kirjoitti:

Odotan, että jku tulisi käymään... Menisin itse jos olisi jalat ja varaa tuliaiseen.

Mulla on jalat ja olisi varaa johonkin pieneen viemiseenkin (vaikka jäätelöpaketti, jotain pullaa) mutta ei mun vierailuista ole kukaan ollut koskaan innostunut. Eikä sen paremmin siitäkään, että tulisi käymään mun luona. Enää ei ole ketään kenelle voisi edes ehdottaa jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydessäni soitin pojalleni, vastasi: nyt on huono hetki, ehkä sunnuntai iltana sitten. Itkin. 

Ymmärrän sinua hyvin, minä suren sit, että minulla ei ole läheistä suhdetta akuiseen poikaani joka on minun ainoa omainen. 

Varmaan tämä suru vie minut hautaan, suren niin paljon.

Sama tunne lapsettomana, että tämä suru varmaan ikäännyttää ennen aikojaan ja vie hautaan. Mä olisin niin halunnut puolison ja oman perheen, että tuntuu kuin musertuisin tähän mutta toisaalta noinkin siinä olisi voinut aina käydä.

Ihmetyttää miksi onnea ja onnellisuutta on niin kitsaasti tarjolla niin monelle. Kaikissa asioissa ihminen ei tosiaan ole itse oman onnensa seppä tai ei ainakaan siinä mielessä, että asiat olisi omissa käsissä. Ehkä siinä tapauksessa joo, jos luopuu kaikesta itsel

Onnellisuutta on tosiaan kitsaasti tarjolla, mutta onhan meille jokaiselle jotain onnen hippusia, eikö? Tänään kauppakeskuksen käytävillä oli pieniä tyttöjä myymässä Lumilyhty kalentereita 10 €

Meinasin  ostaa jokaiselta tytöltä kalenterin, kun muistelin yhtä pientä tyttöä joka oli kateissa monta tuntia ja  sittemmin löytyi. Valvoin ja kyttäsin ip lehtiä, onneksi lapsi löytyi🥲

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huonekalujen siirtelystä: muutin kahden huoneen käyttötarkoituksen päittäin talomme huoltoyhtiön miesten avustuksella, jonkun kympin maksoi, mutta säästin selkääni.

Postikorteista: minullakin vino pino erilaisia, samoin postimerkkejä, eikä ketään muita kenelle lähettää paitsi itseni. Viesteistänne sain idean lähettää niitä itselleni, saanpa tänä jouluna yhden joulukortin. Ja ensi vuonna syntymäpäiväonnittelut!

Ilmaisjakeluista: lopetettuani sanomalehden tilauksen liian kalliina minäkin poistin mainospostikiellon kun tuntui kuitenkin kivalta saada "postia" Juuri äsken postiluukku kolahti, paikallislehdessä ei ole paljon luettavaa, mutta on mielenkiintoista lukea kastettujen nimiä, kauhistella ja joskus harvoin ihastellakin.

Tuosta postikortin lähettämises

Tuota minä en ole tehnyt, että kortin itselleni laittaisin, mutta itseäni halaan! 

Poikani soitti tänä aamuna hyvin aikaisin ja juttelimme melkein puolitoista tuntia. Häntä jäi harmittamaan eilinen sanomisensa ja hänestä tuntui että oli ollut jotenkin tyly. Kerroin hänelle että itkin. Yhtäkaikki, olin niin iloinen ja kiitollinen hänen soitostaan. Tiedän että pohjimmiltaan hän on ihan hyvä poika. Joskus oma yksinäisyys menee tunteisiin. 

 

 

Vierailija kirjoitti:

Päivään kääntynyt  iltaan ja pimenee, päivällä oli todella aurinkoista. Laitoin kurpitsan uuniin kypsymään, ihan oli omasta puutarhasta kotoisin. Kuorin jauhoisia perunoita, muutama porkkana sipulia ja valkosipulia, keitän kaikki ja soseutan lopuksi lisään koskenlaskijaa. Iso on annos ja riittää moneksi päiväksi. Todella halpa ruoka, vaikka perunat ja porkkanat ostin. Olipa joku kaveri jakamassa keittoa, mutta eipä ole ketään.

Oi, tulisin mieluusti osingoille. Kuulostaa tosi hyvältä ja jotain vastaavaa taidankin tehdä heti alkuviikosta niin on sitten arkiruokaa moneksi päiväksi. Muutenkin kaikki sopat ja padat on niin ihania syys- ja talviruokia. Ainoastaan se niissä on huonoa, että aina tule melkoinen satsi yhdelle ihmiselle ja sitten aina viimeistään muistuu mieleen kuinka mukavaa olisi taas kattaa lautanen toiselle tai jopa toisille. En tiedä onko se toisaalta huono juttu, koska ihan yhtälaillahan sitä ihminen muistaa (ja saa muistaa!) kaikki kivat asiat niin miksi sitten ei samalla tapaa nämä huonotkin asiat mielessä pyörisi ja vaikuttaisi moneen asiaan. 

Katsoin just niitä "toistaiseksi tuntemattomasta syystä"-ohjelman jaksoja ja siinä itseasiassa joku näistä liikenneonnettomuudessa läheisensä menettäneistä mietti samalla tapaa, että miksi sitä läheisen kuolemaa ja hautajaisia ym ei saisi muistella kuin lyhyen aikaa kun kaikkia naimisiinmenoja, hääpäiviä ja lasten syntymiä muistellaan aina uudelleen ja uudelleen vuosienkin päästä eikä kukaan tule moittimaan, että mitä sinä enää sitä mietit ja muistelet.

Postikorteista ja joulukalentereista. Mulle posti jakoi eilen seurakunnan joulukalenterin ja en tiedä miksi mutta tuo liikutti mut kyyneliin asti ja vähän mietin, että ehkä mä voisin vaikka avatakin joulukuussa aina yhden luukun vaikka onhan tuo vähän hölmö ja lapsellinen ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydessäni soitin pojalleni, vastasi: nyt on huono hetki, ehkä sunnuntai iltana sitten. Itkin. 

Ymmärrän sinua hyvin, minä suren sit, että minulla ei ole läheistä suhdetta akuiseen poikaani joka on minun ainoa omainen. 

Varmaan tämä suru vie minut hautaan, suren niin paljon.

Eräs ihminen sanoi kerran että lapset polkevat ensin syliä ja sitten sydäntä. Miten oikeaan tuo sanonta osuukaan. Kun heistä tulee vanhempia he alkavat polkea omilla teoillaan vanhempiensa sydäntä ja yleensä äidin joka niistä eniten kärsii. Olen montakertaa itkenyt poikani takia mutta myös iloinnut. Eilen itkin ja tänään iloitsin kun hän soitti ja puhuimme pitkään, hän yleensä puhuu omiaan. En näe että meillä olisi mitenkään erityisen läheistä suhdetta olisi mutta ainakin ollut yhteinen menneisyys. Kyllä sitä suree jos lapset eivät ymmärrä huomioida vanhempiaan. Jos olisi muita sukulaisia joiden kanssa jakaa asioita mutta ei ole kuin tämä poika. En sano, älä sure, koska välillä suren itsekin, kun sillepäälle satun. Auttaisiko jos soittaisit pojallesi? 

Tuleva joulu on jo ahdistanut viikkoja kun taas ypöyksin. Juhannus menee kun voi ajella ulkona valoisassa "pakoon" mutta joulu on paha. Nolottaakin että on niin kykenemätön, ettei ketään.

Mikä siinäkin on, että aina kun tulee jotain ylimääräistä niin se on jotain ikävää ja hankaluutta aiheuttavaa tai ainakin velvollisuus/pakko mikä tietää rahanmenoa? Miksi ikinä ei tule jotain uutta tai ylimääräistä joka tekee elämästä aiempaa mukavampaa tai helpompaa tai olisi edes kivaa?

Kaiken muun tavaran ja roinan lisäksi on kertynyt kammomäärät lankoja joten aloin aamulla neulomaan parin kerän lankasatsia pois ja nyt sitten on taas yhdet palmikkolapaset vaikka en tarvitsisi enää yksiäkään. En villasukkia, en säärystimiä, en huiveja, en lapasia, en räpikkäitä, en pipoja enkä pantoja. Enkä oikeastaan yhtään neuletta tai villatakkiakaan koska ei mulla ole noille noin paksuille ja lämpöisille mitään käyttöä.

Ja noita lankoja on oikeasti vaikka kuinka moneen vielä, en uskalla edes alkaa laskemaan mutta moneen. Varmaan voisi jonkun pienen lankakaupankin ehkä perustaa.. En tosiaan tiedä mitä olen ajatellut vai olenko oikeasti ajatellut oikein mitään. Jotenkin vaan sitä kai kuvitteli, että elämästä tulee vielä joku päivä sellaista missä on mahdollisuus käyttää kaikkia ihania neuleita ja sitten hankki aina langatkin valmiiksi, että ei tarvitse kuin vaan neuloa. Sellaista sitku -ajattelua tälläkin tapaa. Nyt sitten alkaa jotenkin ymmärtää, ettei tästä sellaista tule ikinä ja jos noista langoista (ja niihin tuhlatuista rahoista) haluaa edes jotenkin nauttia niin se on parempi alkaa neuloa niitä pois kun vielä kädet kestää neulomista. Lähisuvussa kun on ollut ikävän paljon reumaa ja muuta nivelongelmaa niin tuskinpa niiltä itsekään vältyn.

Jotenkin ihan järkyttävää ajatella että on jo niin vanha, että ekat vaihtarioireetkin on jo ilmaantuneet, koska koen itseni noin kolmikymppiseksi ja oikeastaan aina ajattelen kaikista 15-20 vuotta itseäni nuoremmista julkkiksista että ovat kanssani samaa ikäluokkaa. Sitten pitää muistutella taas itseään että laskepas uudelleen. Pari vuosikymmentä on vaan kadonnut johonkin, mutta ei ihmekään kun niin paljon puuttuu sitä sellaista "normaalia" ja itselle merkityksellistä elämänkokemusta ja näitä elämän merkkipaaluja ettei ikäänsä vaan hahmota.

Sitten kun ei edes ole ketään kenen kanssa mistään voisi puhua tai tehdä asioita (vaikka siis juhlia omia / kaverien pyöreitä) niin se oma ikääntyminen jotenkin katoaa ja unohtuu. Jossain vaiheessa sitä jopa kuvitteli, että elämä on pausella tämän aikaa kun se on ihan vääränlaista ja epäsopivaa.

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinäkin on, että aina kun tulee jotain ylimääräistä niin se on jotain ikävää ja hankaluutta aiheuttavaa tai ainakin velvollisuus/pakko mikä tietää rahanmenoa? Miksi ikinä ei tule jotain uutta tai ylimääräistä joka tekee elämästä aiempaa mukavampaa tai helpompaa tai olisi edes kivaa?

Lisään, että onnistuin jotenkin rikkomaan lukulasit (ärsyttävä riesa koko ikänäkö) ja nyt sitten olen just se jolla on teipattu lasit takaisin kasaan. Ihan just kuten lapsuudessani oli mummollani silmälasit korjattu vissiin ihan laastarilla just samasta kohtaa. Ei vaan kiinnosta kettujakaan mennä hankkimaan uusia ja kyllä nämä välttää. Toisaalta olen niin lopen kyllästynyt just tähän että kaikki saa kelvata ja välttää eikä mikään ole ikinä sillä tavalla kuin sen oikeasti haluaisin olevan. Keittiön alakaapin saranatkin keksi alkaa rääkäisemään joka kerta kun oven avaa ja lotrasin sinne jo öljyä (ja pesin tuon takia koko keittiön maton), jonka seurauksena ei enää kuulu inahdustakaan, mutta ei se ovi myöskään pysy enää kiinni vaan oikein voimalla ponkaisee auki itsekseen. Tämä on just niin tätä, että kun yhden ongelman korjaa niin seuraava ilmaantuu ja nyt sitten pitää värkätä tuohon joku lärpäke siihen ovien väliin jotta se ei mahdu aukeamaan itsekseen. Tuossa hommassa sitten varmaan leikkaa saksilla itseltään sormen irti.

Vierailija kirjoitti:

Kaiken muun tavaran ja roinan lisäksi on kertynyt kammomäärät lankoja joten aloin aamulla neulomaan parin kerän lankasatsia pois ja nyt sitten on taas yhdet palmikkolapaset vaikka en tarvitsisi enää yksiäkään. En villasukkia, en säärystimiä, en huiveja, en lapasia, en räpikkäitä, en pipoja enkä pantoja. Enkä oikeastaan yhtään neuletta tai villatakkiakaan koska ei mulla ole noille noin paksuille ja lämpöisille mitään käyttöä.

Ja noita lankoja on oikeasti vaikka kuinka moneen vielä, en uskalla edes alkaa laskemaan mutta moneen. Varmaan voisi jonkun pienen lankakaupankin ehkä perustaa.. En tosiaan tiedä mitä olen ajatellut vai olenko oikeasti ajatellut oikein mitään. Jotenkin vaan sitä kai kuvitteli, että elämästä tulee vielä joku päivä sellaista missä on mahdollisuus käyttää kaikkia ihania neuleita ja sitten hankki aina langatkin valmiiksi, että ei tarvitse kuin vaan neuloa. Sellaista sitku -ajattelua tälläkin tapaa. Nyt sitten

Mulla oli ennen ihanat käsityötaitoiset mummot, mutta itse olen käsityötaidoton reumaatikko, ja äitini ei pidä käsitöistä ollenkaan. Mummojen viimeisetkin sukat ovat hintuneet aivan puhki, ja se surettaa mua kauheasti. Muutaman kerran olen saanut lapselleni lahjoituksena villasukat, ja ne on aarteita. Mulle villasukat ja lapaset ovat rakkautta, ja arvostan niitä valtavasti. Olispa meidän elämässä joku tuollainen ihana kutoja/neuloja kuin sinä!