Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti: 

"Lähinnä siis mietin sitä, että voikohan tuossa olla jokin eroavaisuus aivoissa joka siis sekä antaa tuon rytmitajun / musikaalisuuden että samalla sitten se myös ihan luonnostaan suojaa muistisairauksilta. Että ne siis jotenkin olisi samaa pakettia ja tietysti vielä tukisivat toinen toistaan."

Toisella siskollani on muistisairaus, toisella ei, molemmat ovat olleet musikaalisia. Äidilläni tuntui olevan rytmitajua, mutta Alzheimer hänellekin tuli. Saa nähdä miten käy omalla kohdallani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huonekalujen siirtelystä: muutin kahden huoneen käyttötarkoituksen päittäin talomme huoltoyhtiön miesten avustuksella, jonkun kympin maksoi, mutta säästin selkääni.

Postikorteista: minullakin vino pino erilaisia, samoin postimerkkejä, eikä ketään muita kenelle lähettää paitsi itseni. Viesteistänne sain idean lähettää niitä itselleni, saanpa tänä jouluna yhden joulukortin. Ja ensi vuonna syntymäpäiväonnittelut!

Ilmaisjakeluista: lopetettuani sanomalehden tilauksen liian kalliina minäkin poistin mainospostikiellon kun tuntui kuitenkin kivalta saada "postia" Juuri äsken postiluukku kolahti, paikallislehdessä ei ole paljon luettavaa, mutta on mielenkiintoista lukea kastettujen nimiä, kauhistella ja joskus harvoin ihastellakin.

Tuosta postikortin lähettämisestä itselle tuli mieleen herra Beanin tempaukset.&nb

Minä olen joskus lähettänyt kortteja itselleni, esim kun olen matkaillut jossain. Tänä vuonna mietin että jospa lähetän itselleni joulukortin 😁

Vierailija kirjoitti:

Tänään mietin sitä kuinka yhteiskunnasta on hävinnyt parin viime vuosikymmenen aikana sellainenkin yhteisö kuin työkaverit. Monellakaan alalla ei enää ole sitä vakituista, tutuksi tulevaa työporukkaa vaan työsuhteet on muutamaa viikkoa/kuukautta ja työkaverit voi vaihtua joka vuorossa. Etätyöstä sitten puhumattakaan, mutta ei sitä työyhteisöä ja lounas/kahviseuraa ole enää lähityötä tekevilläkään siinä määrin kuin vaikka vuosituhannen vaihteessa. 

Perheettömällä yksinäisellä on melko kurjaa nykymaailmassa. Sitä on ihan irrallaan kuin lastu laineilla tai lehti tuulessa eikä kuulu mihinkään. Silti yhteiskunta odottaa hänenkin olevan yhtä tuottava ja hyödyllinen jäsen kuin kenen tahansa muunkin vaikka vastineeksi ei tule oikein mitään.

Enää tule edes "kaupantädit" naamatutuiksi vaikka kuinka itse asioisi aina samassa kaupassa vaan henkilökunnan vaihtuvuus tulee tuossakin muodossa esiin. Sinällään on tietenkin

Minusta välistä tuntuu että ollaan uudella tavalla jakauduttu kahden kerroksen väeksi: niiksi joilla on turvaverkot ja niiksi joilla ei ole. Turvaverkkojen ja yhteyksien kautta saa niin paljon myös materiaalista hyvää tässä kallistuvassa maailmassa, työmahdollisuuksia jne, että turvaverkottomat on sitä nykyajan köyhälistöä ja irtolaisia. Eikä nuorempia ihmisiä selvästi enää edes kiinnosta tutustua muihin niin kuin ennen. Yhtenä päivänä kuuntelin kun sivusta kun pari 80-vuotiasta toisilleen entuudestaan tuntematonta miestä aloitti juttelun. Kuulosti niin luontevalta heidän keskustelunsa joka lähti ihan pienestä kysymyksestä. Sellainen ei enää tunnu onnistuvan moneltakaan. 

Sairaaloista. Siinä saa taas yhden mahtavan ja suorastaan voimaannuttavan elämänkokemuksen kun makaa huoneessa jossa kaikki muut potilaat vastaanottaa päivittäin läheisiään vierailulle. Nykyisin tuntuu olevan vähän turhankin monta tuntia sitä vierailuaikaa. Jossain vaiheessa sitten saa jo kuunnella kummastunutta supatusta verhon takaa että onko tuolla oikeasti joku ja eikö sitä tosiaan kukaan käy moikkaamassa ja voivoi sentään olisi ihan kauheaa sellainen.. Sitten kun pääsee kotiin niin muistutellaan kuinka nyt ei sitten saisi olla yksin eikä ainakaan yötä ja pitäisi olla jonkun jo hakemassakin, koska aina voi tulla jotain ja muutenkin hyvä että olisi sitä seuraa koska missään tapauksessa ei saa alkaa yhtään rehkimään eikä tehdä sitä eikä tätä.

Se tosiaan taitaa olla niin ettei yksinäistä ihmistä jotenkin ole olemassakaan eikä sitä huomioida missään vaiheessa mitenkään, että ihmisellä ei ole lähiomaisia eikä ketään muutakaan vaan niista jankutataan liki joka lauseessa. Ihan kuin ne jostain mystisesti vaan pulpahtaisi esiin kun tarpeeksi sitä hoetaan että jonkun pitää olla siellä kotona huolehtimassa.

Tutustumisesta/juttelusta. Monesti suomalaisia, etenkin vanhoja ja aiempia sukupolvia moititaan metsäläisiksi ja tynnyrissä kasvaneiksi mölleiksi, mutta ei nämä nykyiset sukupolvetkaan kyllä mitään sulavan sosiaalisia ole. Toki niitä verkostoitujia ja muita ihmisten ympärilleen haalijoita on, mutta se tutustuminen on enemmän laskelmoitua oman edun tavoittelua yleensä taloudellisessa mielessä. Joskus myös sitä, että tarvitsee ympärilleen sellaisen hovin jossa voi itse keekoilla kukkona tunkiolla

Sellainen rennon välitön jutustelu vaikka vaan tasan sen yhden kerran ei onnistu eikä kiinnosta. Ja kun tarpeeksi kauan sulkee itsensä ympäröivältä live-maailmalta tuijottamalla ruutua kuulokkeet korvillaan niin sitten sitä ei enää osaa eikä kykene vaikka tahtoisi. Onkohan sitä jo tutkittu teorian tasolla mitä tämä nykymeno aiheuttaakaan pitkällä aikavälillä ihmisten aivoille ja kognitiivisille kyvyille. Tuo voi hyvin olla yhtä tuhoisaa mitä yksinäisyyden sanotaan / tiedetään olevan, koska ihan samalla tavallahan ihmiset jää vaille sitä arjen sosiaalisuutta kun sulkevat siltä itse itsensä mitä me, joilla ei sosiaalisia suhteita ole sen enempää kotona kuin kodin ulkopuolellakaan.

Onhan se tietysti totaaliyksinäisyyttä parempi, jos sosiaalisuus perustuu "laatuaika-ajatteluun" mutta silloin se hieman kyllä kallistuu tuohon laskelmointiin jos tarkasti määritellään se kuinka monta sanaa voi päivässä vaihtaa ja kuinka monen ihmisen kanssa. Sellainen "möllimäisyys" on tullut uudeksi normaaliksi ja hyväksytyksikin noiden älyhärpäkkeiden kanssa, mutta tuskin sekään voi olla vaikuttamatta itsen lisäksi muihin ihmisiin että ollaan kuin ei nähtäisi ei kuultaisi kanssakulkijoita. Ainakin sen voisi ajatella lisäävän yleistä välinpitämättömyyttä kun tylyys / töykeys / itsekeskeisyys yhteiskunnassa kasvaa. Ja kun nimenomaan sellaisena tuo käytös muille näyttäytyy niin se vaan ruokkii itse itseään.

Eikä siinä auta vaikka kuinka tiedostaisi tämän olevan vain nykyaikaa koska monelta osin me ollaan aika primitiivisiä.

Tänä aamuna harmittaa huurtuneet ikkunat joita joutuu kuivaamaan ettei mätäne ikkunankannat. Tuntuu, että elämä on vaan täynnä kaikenlaista askaretta joiden tekeminen on ihan turhaa kun mikään ei kuitenkaan muutu eikä korjaannu tai parane, vaan se sama askar on edessä viimeistään huomenna uudelleen. Alkaa olla kiintiö jo niin täys näitä, että tuon huurtumisen huomaaminen sai purskahtamaan itkuun. Yhtään ei enää jaksaisi mitään ylimääräistä.

Kyllä se ennen vähän naurattikin kun mietti kuinka sitä viuhtoo menemään päivästä toiseen ja toistaa ne samat asiat kuin robotti. Enää ei naurata yhtään. Eikä naurata kyllä sekään että taas on loppuviikko vaikka just oli viikonloppu. Päivät menee aivan käsittämätöntä vauhtia yhtenä puurona vaan.

Lisään vielä, että miten sekin mahtaa vaikuttaa live-elämän käytökseen kun some-maailmassa tuntuu olevan uusi normaali tuollainen totaalinen käytöstapojen puute ja ihmisistä puhutaan kaikkea muuta kuin asiallisesti. Ihan kuin se kulloinkin aiheena oleva ei olisi edes ihminen tunteineen ja läheisineen.

Joskus on ihan kivakin olla yksin ja olla vaan.

Vierailija kirjoitti:

Joskus on ihan kivakin olla yksin ja olla vaan.

Yksin oleminen ja yksinäisyys on kaksi eri asiaa. Joskus on aivan eri asia kuin aina. Silläkin on melkoisesti merkitystä onko se oma valinta vaiko pakon sanelema juttu. 

Haluaisin mennä nukkumaan, mutta en voi, kun pyykit kuivuu taloyhtiön kuivaushuoneessa. Vielä tunti pitäis jaksaa olla hereillä, ja sitten voi hakea ne. En kehtaa jättää niitä yöksi, joku stalkkarimummo kuitenkin valittaa, kun siellä on lappu, että pyykkejä ei saa kuivata kuin klo 7-22.

Hyvä havainto ja nimitys tuo nykyajan irtolaiset. Noinhan se on, että toisilla on moninkertaisesti hyvää useampien ja päällekkäistenkin turvaverkkojen ansiosta kun taas toisilla ei ole sitä ainuttakaan turvaverkkoa eikä niitä hyviä asioitakaan joita yhteisöön kuuluminen antaa.

Monille on oma perhe ja lähisukua, on ystäviä ja kavereita ja työpaikallakin työyhteisö jonka jäsen on. Monta "omaa laumaa" päällekkäin ja lomittain joista jokainen antaa sekä turvaa että yhteenkuuluvuuden tunnetta. Hyvä ruokkii hyvää.

Sitten on meitä joilla ei ole mitään edellä mainituista eikä samalla myöskään mitään noista eduista joita yhteisö / oma lauma jäsenilleen tarjoaa ja antaa ihan vaan jo pelkällä olemassaolollaan.

Saa nähdä tuleeko tässä käymään vielä niin, että nykyajan irtolaiset muuttuu nykyajan huutolaisiksi. Ainakaan kenenkään poliitikon puheissa meitä ei pidetä yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevina tai sellaisina jotka tarvitsisivat jotakin tai yhtään mitään yhteiskunnalta. Ne kaikki panostukset ja parannukset on muita, "tärkeämpiä" ihmisiä varten. Ehkä meidän olemassaoloa ei edes ymmärretä koska eihän me kuuluta mihinkään eikä olla missään.

Mä olen tulossa kipeäksi tai olen jo aika tosi kipeänä, mutta pahemmaksi vaan menee. Vilustaa aivan hulluna ja menee sellaisia hurjia vilunväristyksiä jotka tekee oikeasti pahaa kun päätä särkee oikein kunnolla. Tai no, särkee ihan koko kroppaa. Kiva kun vielä mahakin on sekaisin eli säännöllisin väliajoin on sännättävä pystyyn ja vessaan jännäten ehtiikö pöntölle asti vai tuleeko housuun. Pari kertaa on ollut enemmän kuin lähellä että saa vielä kaiken muun riemun lisäksi pesemään paskaisia vaatteita ja jopa lattiaa ja mattoakin.

Sinänsä kyllä ihan jees ettei ole kukaan seuraamassa tätäkään performanssia mutta samalla se vaan on tosi kurjaa sairastaa yksinään kun itsensä tuntee kaikkea muuta kuin vahvaksi ja kykeneväksi. Jossain vaiheessa aina iskee se itsesäälikin sitten ja suree omaa surkeuttaan oikein kunnolla.

Yksinäisyydessäni soitin pojalleni, vastasi: nyt on huono hetki, ehkä sunnuntai iltana sitten. Itkin. 

Vierailija kirjoitti:

Joskus on ihan kivakin olla yksin ja olla vaan.

Joskus aiemmin itsekin ihan tykkäsin yksinolosta vaikka kyllä mä ajattelen niin, että ainakin parisuhteessa on ihan mahdollista ja ok olla vaan eikä aina tarvitse olla tekemässä ja menemässä vaikka oltaisiinkin yhdessä ja samassa paikassa. Mikäs sen mukavampaa kuin olla vaan yhdessä tai vaikka sekin, että kumpikin tekee jotain omaa juttuaan mutta kuitenkin tehdään niitä yhdessä yksinään. Kaverisuhteissa sitten enemmänkin ehkä se yhdessäolo perustuu johonkin menoon tai tekemiseen eikä vaan olemiseen. 

Nykyisin kun olen aina yksin ja teen kaiken aina yksin niin tästä on hävinnyt oikeastaan kokonaan se yksinolon nautinto jota aiemmin koin. Ei tässä ole mitään spesiaalia eikä tämä ole valinta tai että voisin valita jotenkin toisin. Joko olen ja teen yksin tai sitten olen olematta ja tekemättä. Sekin vaihtoehto käy mielessä, että tämä elämä lie nähty eikä se tule ikinä tarjoamaan mitään sellaista minkä voisi sanoa olevan menetys jos/kun se jää kokematta koska kasvaakin jo horsmaa.

Tai no, todennäköisemmin sitä muumioituu eteisen matolle ellei sitten ehdi painella selkoseen. Joskus jopa nauratti se vitsi uusimmasta muumi-kirjasta "muumiopappa ja palovaroitin" vaikka jo silloin oli naurussa jokin alavire ja mielessä kummitteli etiäinen, että tuollainen sitä voi hyvin osua omallekin kohdalle. Enää ei naurata yhtään kun tietää, että kukaan ei kaipaa eikä kukaan huolestu tai lähetä etsintäpartiota perään kun aika on.

Aamulla ja päivällä oli mitä ihanin syksyinen sää. Nyt näin illalla maa on tullut lumenvalkoiseksi. Sain hyvin liikuttua tänään ja mahtava fiilis tuli liikkumisista. On tänään harmittanutkin, mutta se ikävä fiilis ohi meni.

Loppupäivä on mennyt elokuvaa katsellessa ja ollessani vaan. Tällä ajalla lunta oli satanut, sillä yllätyksenä tuli valkoinen maisema ikkunasta.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydessäni soitin pojalleni, vastasi: nyt on huono hetki, ehkä sunnuntai iltana sitten. Itkin. 

Minä en uskalla edes ajatella soittavani tyttärelleni, etten häiritse harrastuksia, ruuanlaittoa, ruokailua, lepoa. Enkä itke, olen jo tottunut siihenkin että silloin harvoin kun hän soittaa hän odottaa bussia, ravintolassa ruokaa tms. eli pikapuhelu päättyy hyvin pian heti kun bussi/ruoka tulee.

Tiedän että asuntoni menee "raatokäsittelyyn" kuoltuani tänne ilman että kukaan kaipaa 3 - 4 kuukauteen.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydessäni soitin pojalleni, vastasi: nyt on huono hetki, ehkä sunnuntai iltana sitten. Itkin. 

 

Ihan hirveää. Mutta tiedän tunteen. Sen tunteen, kun ei ole omille lapsilleen tärkeä. Kun koko muu elämä on se tärkein. 

Siunausta kaikille vanhemmille, jotka ikävöivät lapsiaan 🧡

Taas olen valvonut aamuyöstä asti ja tuon öisen lumisateen takia en voinut lähteä lenkillekään kun arvelin siellä olevan oikein kunnon pääkallokeli. Ainakin sen perusteella kuinka nuoret(?) autoillaan revitteli ja leikki jopa tuossa lähimmällä tiellä. Olen sitten pelannut pasianssia eikä vieläkään ilmaantunut olan taakse kukaan neuvomaan, että tuo herttaseiska menee tuohon ristikasin päälle ;-)

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydessäni soitin pojalleni, vastasi: nyt on huono hetki, ehkä sunnuntai iltana sitten. Itkin. 

Ymmärrän sinua hyvin, minä suren sit, että minulla ei ole läheistä suhdetta akuiseen poikaani joka on minun ainoa omainen. 

Varmaan tämä suru vie minut hautaan, suren niin paljon.