Onko nykyisin normaalia, että lapsuuden ja opiskeluajan kaverit eivät enää pidä yhteyksiä?

Miksi pitäisi niin kauheasti olla tekemisissä? Kyläily on ihan liian henkilökohtaista, jos ei koskaan näe.

Aloituksessa kerrot jo syyn, olette keski-ikäisiä, jos et ole ollut tekemisissä ja nähnyt nuoruuden kaveria sitten nuoruuden niin vaikea innostua tapaamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu ettei ihmiset nykyään jaksa ylläpitää tuollaisia nostalgiaan perustuvia ihmissuhteita. Esim. että yliopistokaverin kanssa käytäis silloin tällöin vaihtamassa kuulumisia ja muistelemassa menneitä.

Ymmärrän tämän, koska en jaksa sellaista itsekään. Ihmissuhteita ei mielestäni voi rakentaa menneen varaan. Jos ainoa yhdistävä tekijä on yhteinen menneisyys ja siihen liittyvä nostalgia mutta nykypäivän tasolla kemiat eivät kohtaa, ei tällainen ystävyyssuhde ole mielekäs. Jotkin asiat on parempi jättää menneeseen kuin yrittää pitää niitä väkisin hengissä.

Vierailija kirjoitti:

Kenties syy on yksinkertaisesti se, että kummastakin tuntuu, jotta toisella ei vaan ole enää mitään uutta annettavaa suhteeseen vaan jutut junnaavat samaa kulunutta rataa. Uudet, tuoreemmat tuttavuudet vievät huomion kunnes nekin hiipuvat vuorollaan. En tiedä kuinka yleistä on, että esim entisiin duunikavereihin ei pidetä yhteyttä, mutta ainakaan itse en pidä.

Varmaan melko yleistä, koska työkaverit/työpaikat vaihtuvat niin usein. Ei ehdi tutustua syvällisemmin. Ei ehkä jaksakaan, kun ajattelee, että kohta tuokin lähtee.

Väittäisin, että oli aika tavallista aiemminkin. Ehkä poikkeuksena sellaiset, jotka asuivat koko ikänsä suunnilleen samassa paikassa ja olivat vuosikymmeniä töissä samassa työpaikassa. Lankapuhelinten aikaan saattoi puhelinnumerokin muuttua, kun muutit jonnekin. Ei siis pelkkä osoite. Yhdessä vaiheessa kännykän numero vaihtui, jos vaihdoit operaattoria. Ja jos sulla oli työsuhdepuhelin, niin työpaikkaa vaihtaessasi numerosi tietenkin muuttui myös.  Muutot ja työpaikan vaihdokset yksinkertaisesti vain aiheutti sen, että yhteystiedot katosivat. Niiden ihmisten kanssa sitten yhteydenpito säilyi, joita tapasi usein (töissä, harrastuksissa, asuinalueella jne) tai jotka olivat niin läheisiä, että heille ilmoitti uuden osoitteensa ja puhelinnumeronsa. 

Mä valmistuin 1986 sairaanhoitajaksi ja opiskelijoita oli ympäri Suomea. Valmistumisen jälkeen porukkaa muutti paljon kotiseuduilleen ja ysärin laman alettua ulkomaillekin. Oltiin sen verran nuoria, että moni meni sitten naimisiin ja sukunimikin vaihtui. Ei ollut oikein keinojakaan etsiä Oulun seudulle muuttanutta "Riittaa", joka oli tyttönimeltään "Virtanen". Kun Facebook yleistyi, niin sieltäpä sitten alkoi löytyä vanhoja kurssikavereita ihan vain sen vuoksi, että  jos oli laittanut omiin tietoihinsa oppilaitoksensa, niin FB alkoi ehdottaa kavereiksi muita, joilla oli tiedoissaan sama merkintä. Samoin sitten kavereiden kavereita. Tavattiin porukalla ekaa kertaa 28 vuotta valmistumisen jälkeen, mutta edelleenkään ei tavoitettu kuin pieni osa kurssikavereista. 

Noin muuten aiheeseen, niin vuosikymmenten varrella ihmisen elämään tulee yleensä aika paljon lisää ihmisiä. Vain kaikista merkityksellisimmät ihmissuhteet lapsuudesta ja nuoruudesta saattavat säilyä, mutta se edellyttää yhteydenpitoa JA sitä, että on edelleen nykyhetkessäkin jotain yhteistä. Pelkkä vuosikymmenten takaisten asioiden muistelu ei kannattele ihmissuhdetta kovinkaan pitkään. Olen myös samaa mieltä siitä, että ihmisten elämä on muuttunut hektisemmäksi. Työelämä itsessään vie mehut, mutta päinvastoin kuin joskus kasarilla, niin yhä harvemmalla työt on enää ma-pe klo 8-16. Monilla on myös vapaa-ajalleen vaatimuksia. Joko itse asetettuja (esim omat harrastukset) tai sitten jonkun toisen (puoliso, lapset, sukulaiset) asettamia. Löytyy siis rajallisemmin aikaa ja voimavaroja pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin. Kasarilla niin aikuisilla kuin lapsillakin oli vähemmän kodin ulkopuolisia harrastuksia ja hyvin tiesi, mihin aikaan kaverille voi soittaa. Jos kaverilla oli pieniä lapsia, niin ei sitten just päivällisaikaan eikä myöskään silloin, kun on lasten iltatoimien aika. Työpaikan numeronkin tiesi vain perhe sekä päiväkoti ja/tai koulu. 

Mulla oli viime vuosituhannella hyvä ystävä, jonka kanssa oltiin kuin paita ja peppu. Sitten elämäntilanteet vei erilleen eli hän palasi vauvaperhearkeen ja mä aloin valmistautua teinieni aikuistumiseen. Hänellä myös vaihtui puhelinnumero eikä ilmoittanut mulle uutta numeroaan. Hän ei myöskään ollut Facebookissa. Reilu vuosi sitten törmäsin sattumalta häneen bussissa ja siitä lähtien ollaan pidetty yhteyttä. Pyritään tapaamaan kerran kuukaudessa. Nyt meitä yhdistää vanhojen aikojen lisäksi se, että molempien lapset on jo aikuisia, molemmat on sinkkuja ja molemmilla työelämä ei enää rasitteena. Tai mulla oli vielä vähän aikaa sitten,  mutta tein vain 3-päiväistä työviikkoa. Eli sen nuoruusvuosien ystävän voi kyllä löytää uudelleenkin, vaikka välissä olisikin ollut parinkymmenen vuoden tauko. 

 

Tuollaistahan tuo on. Ihmettelin kun muutama vuosi sitten tuttu kertoi että voisi jatkossa alkaa kertoa kuulumisiaan youtube-videoiden kautta. Eli siis perustaa oman kanavan. Sieltä sitten muut näkisivät hänen kuulumisiaan. Olin vähän pöllämystynyt. Tuohan on ihan yksipuolista touhua että on vain toiselle yleisöä. Minusta sosiaalisten suhteiden tulisi olla vastavuoroisia. Olen sittemmin jättänyt koko somen ja en tämänkään henkilön kuulumisia enää tiedä.

Opiskeluaikojen kaverilla taas oli tapana perua usein ja lopulta hän vihjaisi viestillä että on nyt niin kiireinen ettei ehdi nähdä mutta viestitellä voidaan. Multa meni jotenkin vähän fiilikset ja viestittelykin jäi.

Kouluaikaista kaveria pidin ihan ystävänäni, mutta hänellä oli vähän sama juttu että joku toinen oli läheisempi ja sain olla vähän sellainen varakaveri jonka kanssa voi matalalla kynnyksellä perua. Yritin pitää yhteyksiä mutta joku tapaamisissa alkoi hiertämään. Hän oli ehkä pahantuulisen oloinen. Ilmeisesti tapaamisten järjestäminen alkoi häntä väsyttää. Lopulta sekin hiipui, en jaksanut enää yrittää. Uutta numeroani en ole tällaisille enää viitsinyt ilmoittaa. 

 

Minusta tämä on sääli. Miksi luopua vanhoista ystävyyksistä noin? Mutta en voi yksin olla ainoa joka yrittää.

Monista on tullut oikeistolaisia tai persuja. Ei ole enää mitään yhteistä tai yhteishenkeä.

Vierailija kirjoitti:

Tuollaistahan tuo on. Ihmettelin kun muutama vuosi sitten tuttu kertoi että voisi jatkossa alkaa kertoa kuulumisiaan youtube-videoiden kautta. Eli siis perustaa oman kanavan. Sieltä sitten muut näkisivät hänen kuulumisiaan. Olin vähän pöllämystynyt. Tuohan on ihan yksipuolista touhua että on vain toiselle yleisöä. Minusta sosiaalisten suhteiden tulisi olla vastavuoroisia. Olen sittemmin jättänyt koko somen ja en tämänkään henkilön kuulumisia enää tiedä.

Opiskeluaikojen kaverilla taas oli tapana perua usein ja lopulta hän vihjaisi viestillä että on nyt niin kiireinen ettei ehdi nähdä mutta viestitellä voidaan. Multa meni jotenkin vähän fiilikset ja viestittelykin jäi.

Kouluaikaista kaveria pidin ihan ystävänäni, mutta hänellä oli vähän sama juttu että joku toinen oli läheisempi ja sain olla vähän sellainen varakaveri jonka kanssa voi matalalla kynnyksellä perua. Yritin pitää yhteyksiä mutta joku tapaamisissa alkoi hier

Ymmärrän pointtisi. Mä liityin aikoinaan Facebookiin vain siksi, että mun tyttäreni lähti pidemmäksi aikaa Meksikoon. Sanoi, että soittaminen sieltä on niin helkutin kallista, että hän kirjoittaa kuulumisensa Facessa seinälleen. Joten silloin liityin itsekin Facebookiin. Paljon järkevämpi tapa kuin että olisi sieltä alkanut soittelemaan kymmenille ihmisille. Tämän myötä huomasin, että mähän löydän Facesta serkkujakin, joiden kanssa en ole ollut vuosikymmeniin missään tekemisissä. Myös vanhoja koulukavereita löytyi. Somessa on hyvät ja huonot puolensa. Ilman somea - ja ilman tyttäreni matkaa Meksikoon - mä en olisi ollut vuosikausiin missään tekemisissä suurimman osan serkkujeni kanssa enkä varsinkaan nuoruusvuosieni opiskelukavereiden kanssa. En osaa sanoa, onko se sitten hyvä vai huono juttu, että vanhan tutun elämästä tietää sentään edes jotain kuin että ei tietäisi yhtään mitään. 

Mun mielestä ei ole mitään vikaa siinä, että joku on toiselle läheisempi kuin minä. Ei mullekaan kaikki elämäni aikana kohtaamani ihmiset olle yhtä läheisiä. Usein on elämäntilanteesta kiinni, paljonko molemmilla on aikaa toisilleen. Jos tässä on epäsuhta, tietenkin se ihmissuhde muuttuu. Mä olen elänyt nelikymppisenä ajanjakson, jolloin olin kokopäivätöissä, opiskelin tyyön ohessa ammattikorkerakoulussa, olin kahden alakoulikäisen yksinhuoltaja, mulla oli iisokokoinen ja paljon liikuntaa vaativa koira ja piskin lisäksi kaksi kissaa ja kaksi hamsteria. Vieläkin muistan ne vuodet, kun nukuin sellaiset 3-5 tuntia yössä. Mulla on ollut elämässäni ajanjakso, jolloin tein 60-80-tuntisia työviikkoja. Ei silloin ihan oikeasti jaksa soitella kavereille ja kysellä, mitä kuuluu. Mulle on aina ollut ihan ok, että olen tipahtanut joillekin vaan varakaveriksi. Jokaisella on oikeus asettaa ihmissuhteilleen sen, mitä siltä suhteelta haluaa, ja dumpata elämästään ne, jotka eivät täytä vaatimuksia. 

Itse olen 26 ja mulla on pysynyt suuri osa peruskoulu- ja lukiokavereista, vaikka nähdäänkin osan kanssa vain kerran vuodessa. Enintään ehkä 4 kertaa vuodessa joidenkin kanssa nähdään.

Sitten taas yliopistokaverit eivät ole pitäneet. Jo opintojen aikana huomasin, että on aika vaikea ystävystyä tai edes kaverustua, kun kaikilla jo lähtökohtaisesti on kaverit aikaisemmasta elämästä. Aluksi kuitenkin tuntui siltä, että ovat kavereita, mutta kun yliopisto eteni ja loppui niin ei ole kenestäkään heistä kuulunut enkä aio itsekään ottaa yhteyttä heihin.

Mulla on kyllä jotain lapsuudenkavereita elämässä edelleen, mutta meillä on jotain yhteistä säveltä löytynyt myöhemmässäkin elämässä. Ehkä vähän epäsuosittu mielipiteeni on, että välillä lapsuusystäville annetaan liikaa painoarvoa. Ainakin mä koin, että vanhassa pitkäaikaisessa kaveriporukassa toiset lukittiin tiettyihin rooleihin eikä osattu nähdä heitä nykyhetkessä. Tuntui ikävältä, koska vaikka olen syvästi uskovaisessa perheessä kasvanut, olen koko aikuisikäni ollut uskonnoton. Toiset eivät vaan halunneet nähdä sitä, vaan kohtelivat minua edelleen vanhempieni maailmankatsomuksen mukaisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Kenties syy on yksinkertaisesti se, että kummastakin tuntuu, jotta toisella ei vaan ole enää mitään uutta annettavaa suhteeseen vaan jutut junnaavat samaa kulunutta rataa. Uudet, tuoreemmat tuttavuudet vievät huomion kunnes nekin hiipuvat vuorollaan. En tiedä kuinka yleistä on, että esim entisiin duunikavereihin ei pidetä yhteyttä, mutta ainakaan itse en pidä.

Ymmärrän tän pointin. Mutta mua harmittaa, että monella tuntuu olevan sellainen asenne, että uudet tuttavuudet, kaverit ja jopa ystävät, on jotenkin vähempiarvoisia kun ne on uusia. Siis että eihän niitä kaikkia uudempia ihmissuhteita käsittääkseni ole tuomittu hiipumaan. Joku niistä voi jäädäkin ja esim. omalla kohdallani syvästi toivon että jää. En halua ajatella, että aikuisena tutustuneet on toisilleen jotain kertakäyttötavaraa.

Mistä tulikin mieleeni, että aika moni on varmaan löytänyt puolisonsa aikuisiällä Osa heistä on yhdessä loppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenties syy on yksinkertaisesti se, että kummastakin tuntuu, jotta toisella ei vaan ole enää mitään uutta annettavaa suhteeseen vaan jutut junnaavat samaa kulunutta rataa. Uudet, tuoreemmat tuttavuudet vievät huomion kunnes nekin hiipuvat vuorollaan. En tiedä kuinka yleistä on, että esim entisiin duunikavereihin ei pidetä yhteyttä, mutta ainakaan itse en pidä.

Ymmärrän tän pointin. Mutta mua harmittaa, että monella tuntuu olevan sellainen asenne, että uudet tuttavuudet, kaverit ja jopa ystävät, on jotenkin vähempiarvoisia kun ne on uusia. Siis että eihän niitä kaikkia uudempia ihmissuhteita käsittääkseni ole tuomittu hiipumaan. Joku niistä voi jäädäkin ja esim. omalla kohdallani syvästi toivon että jää. En halua ajatella, että aikuisena tutustuneet on toisilleen jotain kertakäyttötavaraa.

Mistä tulikin mieleeni, että aika moni on varmaan löytänyt puolisonsa

Siis pitäisikö sun mielestä uudet tuttavuudet pääsatä nk kalifiksi kalifin paikalle ja ohittaa ne aiemmat ystävät ja kaverit? Että potku perseelle niille aiemmille ja uutta tupaan vaan? Eihän se niin mene eikä mun mielestä pidäkään mennä. Ensin ne, jotka elämässä jo on, ja sitten vasta ne, jotka on sinne uusina tulossa. Jos ei uutena tuttavuutena jaksa odottaa - kenties vuosiakin - päästäkseen toisen ystäväksi, kannattaa laittaa kantapäät vastakkain jo heti alkuunsa. En mä ainakaan hylkää elämässäni jo nyt olevia ihmisiä sen takia, että tapaan jonkun uuden kivan tyypin. Jos se tyyppi moista edes odottaa, mun puolestani voi jatkaa matkaansa. 

Lainaus ei toimi, mutta vastaus viestiin 52. En tietenkään tarkoita, että uusien tuttavuuksien pitäisi viedä niiden vanhempien tuttujen/kaverien/ystävien paikka! Enkä kyllä sellaista ole tuossa aiemmassa viestissäni kirjoittanutkaan, mutta ehkä sen voi halutessaan tulkita niin. Koko ajatushan on hirveä.

Ja mun mielestä elämästä ei tarvi potkaista pois jotain ihmistä siksi, että joku uusikin ihminen tulee osaksi omaa elämää.

On se normaalia. Aika ja elämä kulkee eteenpäin, jokaisella on oma elämä, ei menneissä roikuta.

Itse halusin tavata vanhan kaverin, otin yhteyttä ja hän kutsui kylään. Tapaamisen jälkeen vaihdeltiin muutamia viestejä puolen vuoden ajan. Olihan se kiinnostavaa. Olimme aikoinaan hyvin tiiviisti tekemisissä.