Miksi joillain viisikymppisillä ei vaikuta olevan yhtään tunteita?

Mua lakkasi kiinnostamasta ympäröivä maailma jo kauan sitten, en tosiaan vilkaisekaan :D 

Keskityn omiin juttuihini ja ajattelen asioita mennessäni kaupungilla.

Miksi sua muuten pitäisi katsoa, eikö se olisi kiusallista kaikille? Vai minkä vilkaisemisesta olet huolestunut?

Vierailija kirjoitti:

Silmiinkö tässä pitäisi sinua alkaa killitellä pää kallellaan? Juuei.

Nuorempana tuota saattoikin tehdä hormoonipäissään, enää ei turha kikattelu ja kaikille hymyily kiinnosta. Miellyttämisen tarve meni jo.

He sanoittavat tunteensa, silloin niitä ei ole tarpeen näyttää.

Onko ilmavaiva tunne? Jos on, niin sitten löytyy.

Elämä kolhinut niin ettei enää naurata, kuolemaa kohti menossa kovaa vauhtia, eipä siinä enää mistään innostu, sen aika meni jo.

Itse olen 60+ nainen ja aina ollut empaattinen muita kohtaan, auttanut läheisiä, kuunnellut ym. Mutta jotenkin välillä tuntuu siltä, että sinua ei arvosteta lainkaan tekisit mitä tahansa? Lopetin muiden auttamisen, jos ei nyt olla ihan hätää kärsimässä. Mutta jos ei synny sitä oikeaa vuorovaikutusta toisten kanssa, että kohtelee toisia kuin itseään. Nuoret kohtelevat välillä todella julmasti meitä vanhempia naisia, vaikka vain sanoo hei? Sanon päivää, sanon kiitos ym. Mutta en oikeasti enää ymmärrä tätä maailman menoa? Ex- mieheni kohteli minua erittäin julmasti, tanssi vain muiden naisten kanssa, ainaista vähättelyä minua kohtaan, ammattiani kohtaan, pukeutumistani kohtaan ja luettelo on todella pitkä. Erosin, mutta silti jaksan vielä uskoa, että on olemassa vielä niitä hyviä ihmisiä tässä maassa ja myös minulle. 

Vierailija kirjoitti:

Elämä kolhinut niin ettei enää naurata, kuolemaa kohti menossa kovaa vauhtia, eipä siinä enää mistään innostu, sen aika meni jo.

Kuolemaa kohti mennään kaikki ihan samalla vauhdilla syntymämme hetkestä alkaen.

Joo en tiiä mitä tapahtui, yksi päivä vaan tajusin että mikään ei tunnu enää miltään. Masennusko iski, vai elämää tuli tarpeeksi? 

Töissä teen samaa, arki samaa, lähellä olevilla kriisejä kriisin perään. Muistan hämärästi omat kriisiini, mutta niistä itkut itketty. Jotkut asiat ilostuttaa vielä, mutta niitäkin kokenut monta kertaa niin siinäpä se. 

Vierailija kirjoitti:

Jonkilainen taantuma ja tosiasioiden hyväksyminen? Heillä vaikuttaa myös sellainen luterilainen ajattelumalli että elämän pitää olla työtä ja kärsimystä, mitään hedonismiä ei elämässä saa olla. Kukkakimppua ei voi ostaa huvinvuoksi, vaan sekin pitää ansaita.

Aha, okei. No ehkä jotkut. Itse näen itseni lähinnä punk-sukupolven loppupäähän kuuluvana. Perinteinen vasemmisto oli myös hyvin vahva 70-luvulla, noin vuoteen 1985 saakka, siitä oli luterilaisuus aika kaukana. Olen työväenluokkaisesta Suomesta, "Täältä tullaa elämä" kuvattiin minun koulussani, olin tokalla silloin.  Noin yleisesti oma sukupolveni tunteilee kyllä yksityisesti, mutta ei julkisesti. Emme kuulu terapiasukupolveen, vello tunteissa ja tee päätöksiä niiden pohjalta. Omalla sukupolvellani on jyrkkä ero yksityisen ja julkisen minän välillä. Julkinen minä ei mainosta "itseä", eikä se ole sen tehtäväkään. 

Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten, niin meidät kasvatettiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jonkilainen taantuma ja tosiasioiden hyväksyminen? Heillä vaikuttaa myös sellainen luterilainen ajattelumalli että elämän pitää olla työtä ja kärsimystä, mitään hedonismiä ei elämässä saa olla. Kukkakimppua ei voi ostaa huvinvuoksi, vaan sekin pitää ansaita.

Aha, okei. No ehkä jotkut. Itse näen itseni lähinnä punk-sukupolven loppupäähän kuuluvana. Perinteinen vasemmisto oli myös hyvin vahva 70-luvulla, noin vuoteen 1985 saakka, siitä oli luterilaisuus aika kaukana. Olen työväenluokkaisesta Suomesta, "Täältä tullaa elämä" kuvattiin minun koulussani, olin tokalla silloin.  Noin yleisesti oma sukupolveni tunteilee kyllä yksityisesti, mutta ei julkisesti. Emme kuulu terapiasukupolveen, vello tunteissa ja tee päätöksiä niiden pohjalta. Omalla sukupolvellani on jyrkkä ero yksityisen ja julkisen minän välillä. Julkinen minä ei mainosta "itseä", eikä se ole sen t

Tuo elokuva näköjään tehty tai esitetty helmikuussa 1980, itse silloin 5v, mutta muistan nähneeni joitain punkkareita ja lähinnä pelkäsin niitä, olivat uhkaavia kuin jotain moottoripyöräjengiläisiä.

Ovat jo eläneet niin pitkään, että ovat nähneet sen ruman puolen elämästä, kipuilleet, ja hyväksyneet. Kokeneet liikaa, että tunteet on kuolleet.

"Täältä tullaan elämä"-elokuva on kuvattu syksyllä 1979, ja esitetty keväällä 1980. 

Kirkkonummella näkee jonkin verran kireäilmeisiä keski-ikäisiä. Eivät näytä iloisilta ja hyvinvoivilta, saati lapsenmielisiltä.

Olen äärimmäisen ratkaisukeskeinen, kuten lähes kaikki miespuoliset tuttavani. Havaitsen ongelman tai minulle raportoidaan ongelmatsa, korjaan sen ja lähden uusiin haasteisiin. Mummo kaatuu, nostan mummon pystyyn ja jatkan matkaa. Olen kuulemma kylmä ihminen. M58

Entä jos sitä on jo 20-vuotiaana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos heillä on lääkitys joka aiheuttaa tätä?

 

Ehkä aloittajalla on lääkitys?

Tai ainakin pitäisi olla!

Tunne-elämä kuoli jo 80-luvun lopulla kouluvihatuksi joutumisen seurauksena, eikä ole enää koskaan siitä miksikään muuttunut.

Osa ei enää osaa unelmoida tai ei usko niihin. Se näkyy helposti ulospäin jos viilenee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos heillä on lääkitys joka aiheuttaa tätä?

Siis masennuslääkitys tms.

Kyllä ne on nuoremmat jotka masennuslääkityksissä kulkee, ei viisikymppiset.

Sitä ei voi tietää. Niin työterveyden hoitajakin sanoi: "Et voi tietää, kuinka moni ja ketkä käyttävät masennuslääkkeitä."

Mitä pidempään elät ja katselet maailman menoa sitä kyynisemmäksi usein muutut.