Lue keskustelun säännöt.
Mitä tehdä kun lapsi reagoi voimakkaasti pieneenkin fyysiseen epämukavuuteen?
12.08.2025 |
Toivoin, että ajan myötä ja ikää karttuessa asia helpottuisi, mutta ei. Lapsi täyttää pian 7 ja on edelleen sellainen, että jos on pienikin fyysinen epämukavuus, niin hän reagoi siihen voimakkaasti. Tekee heti selväksi, että asia häiritsee paljon ja jos ei sitä epämukavuutta saada poistettua, niin tuloksena on kiukkuisuus, joskus itkukin. Tällaisia epämukavuuksia voi olla esim. todella pieni naarmu ihossa, nälkä, jano, pieni ryppy sukassa kengän sisällä, hius paidan sisällä, vaatteet pesulappu, vähän kuuma tai vähän kylmä, hiki, tuuli kasvoilla jne. Eli asioita, joita ihmisen elämässä nyt on joka päivä montakin kertaa. Muille pikkuasioita, joita ei edes huomaa. Mutta lapselleni asioita, jotka estää keskittymästä mihinkään muuhun ja tekee kiukkuiseksi. Olen neuvolassa tätä yrittänyt kysyä useamman kerran, mutta eivät siellä reagoi muuten kuin että aha tai jaahas. Olisiko neuvoja tällaiseen asiaan lapsen kanssa?
Kommentit (175)
Vierailija kirjoitti:
Mitä itse tekisin, pysähtyisin siinä kadulla ja ottaisin pois sen paidan, joka ärsyttää. Vaikka olisi pakkanen ja kiire. Kun teet noin pari kertaa, lapsi oppii siihen, että otat asian vakavasti.
Sen jälkeen, kun on molemminpuolinen luottamus, on helpompi vastaavassa tilanteessa neuvotella. Ehdottaa, että "ymmärrän epämukavuuden, kestätkö vielä hetken nikn pääsemme perille ja otamme paidan pois".
Joskus auttaa sekin, että vain pysähtyy, pysyy rauhallisena, halaa ja odottelee kunnes pahin menee ohi. Kiire täytyy pistää sivuun lasten kasvatuksessa. Lapsi ensin.
Tämä. Yksikään lapsi ei vahingoitu siitä, jos hän on muutaman sekunnin ilman takkia pakkasessa. Toki tuo poisto ei toimi, jos lapsella ei ole varapaitaa, koska ei kouluun voi ilman paitaakaan mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tärkeintä on, että hyväksyt lapsesi sellaisena kuin hän on. Aistiherkkyys on ja pysyy. Toki se voi iän myötä laimentua. Lapsen tunteiden ja tuntemuksien vähättely on pahinta mitä voi tehdä. Se vain lisää lapsen ahdistusta. Jos esimerkiksi naarmu sormessa on lapselle tukala asia, niin älä väheksy asiaa, sillä aistiherkälle lapselle se naarmu tuntuu isolta avohaavalta. Puhallat haavaan ja laitatte siihen laastarin, ja halaat lasta ja sanot sen kyllä paranevan. Ei vaadi vanhemmalta paljoa tehdä noin!
Itse olen edelleenkin keski-ikäisenä aistiherkkä. Kirkkaat valot tai auringonpaiste tuntuu kuin näkö sumentuisi, kovat äänet tuntuvat tuskaisilta, ruoan oikeanlainen suutuntuma on todella tärkeä. Ja jos paidan ja ihon välissä on hius, niin se tuntuu erittäin epämukavalta ja se on pakko kaivaa pois heti. Vaatteista leikkaan kaikki sisälaput pois, sillä niiden tuntuma ihoon on epämiellyttävä, kuin raastinrauta.
Lapsena sain osakseni vähättelyä, ja siksi tunsin itseni kelvottomaksi ja vääränlaiseksi lapseksi. Vasta aikuisena ymmärsin olevani erityisherkkä ja opin arvostamaan itseäni. Opin pitämään piirteitäni normaalina minulle kuuluvina. En näe niitä enää vikoina, koska en todellakaan ole ainoa tällainen.
Lapsen hyväksyminen tulee lähteä kotoa omilta vanhemmilta, niin se aikuiseksi kasvaminen on huomattavasti helpompaa.
Minun kokemus on, että auttaa paljon, kun lapsi oppii, että olet vanhempana hänen puolellaan, otat vakavasti ja yritätte yhdessä löytää ratkaisua asiaan. Tämä vaatii vanhemmalta ihan paljon työtä, ja ei saa lannistua, vaikka aluksi mikään ei tuntuisi paranevan - tähän kun usein menee aikaa.
Päiväkoti on toiminut asiassa ymmärtämättömästi ja vaikuttanut todennäköisesti myös ap:n asenteeseen. Karua miten heikkoa on ammattikasvattajien tieto näissä..
Itselläni kokemusta monenlaisesta erityisyydestä, ja sanoisin että ap on vasta isommin havahtunut lapsen erityispiirteisiin ja tekee selvästi töitä hyväksyäkseen lapsen piirteineen. Hyväksyminen on iso prosessi, ja jo siihen saattaa tarvita apua. Melkein ottaisin yhteyttä kouluterveyteen/hyvinvointialueenne perheneuvolaan tms. että pääsisitte toimintaterapeutin/psykologin tms. juttusille. On lapsen etu että saatte vanhempina mahdollisimman varhaisessa vaiheessa riittävästi tietoa ja ymmärrystä näistä lapsen jumeista. Diagnoosit tulee sitten aikanaan jos tulee.
Ja oman kokemukseni perusteella on tärkeää että molemmat vanhemmat ovat mukana ammattilaisten kanssa keskustelemassa.
Tuo on käytännössä sama kuin uhmaikäinen lapsi päättää olla liikkumatta metriäkään, koska pilvet taivaalla ovat väärässä asennossa tms. Siinä pitää vain ymmärtää, että lapsi tuntee nyt näin ja meidän täytyy toimia sen tunteen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka olisi koulutettua vakaporukkaa, muttei omakohtaista kokemusta nepsyistä, eivät he aina tunnista ongelmaa. Ei pidä sokeasti luottaa keneenkään: hoitajaan, lääkäriin, poliisiin, vakaopeen tai muun ammattitaitoon. Ihmisiä kun ollaan, vaihtelevaa taitoa, älyä ja osaamista riittää.
Jos eivät ota esikoulussa vakavasti, mene lapsen kanssa lääkäriin ja pyydä lähetettä tutkimuksiin ja toimintaterapiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä viestiä saat koulusta/ pkodista? He kuitenkin näkevät lasta huomattavasti enemmän kuin neuvola. Itse aikoinani olin aivan varma että esikoinen on adhd, hänen päiväkotiryhmänsä opettaja oli suht kokenut ja myös erityisluokanopettaja pätevyydeltään. Katsoi minua sit just kuten yhden lapsen vähän pihalla olevaa äitiä katsotaan ja totesi lakonisesti, että "vilkas ja aktiivinen lapsi ei ole adhd, vaan vilkas ja aktiivinen". Ja lapsi on nyt reilu 20v eikä ainakaan vielä ole mitään diagooseja saanut, edelleen aktiivinen menijä, mutta esim koulut on saanut suoritettua ihan normiajassa jne. Eli minä juttelisin heidän kanssaan asiata mielummin, heillä on neuvolaa paljon parempi näkemys siitä onko tuo normaalia vai pitääkö siihen etsiä apua.
Nyt koulu vasta alkoi niin en ole saanut sieltä vielä mitään viestiä mistään. Mutta päiväkodista ja esikoulusta tuli usein kommentt
Eli todennäkisesti pk:n henkilökunta ei nähnyt tuossa mitään neuroepätyypillistä oiretta, vaan varmaankin huomionhakua tms. Ehkä odottaisin vielä mitä koulu asiaan sanoo/reagoi. Siellähän sitten niitä tukitoimia on enemmän tarjolla muutenkin, jos kyse sitten oikeasti on muusta kuin vain huomionhausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo on käytännössä sama kuin uhmaikäinen lapsi päättää olla liikkumatta metriäkään, koska pilvet taivaalla ovat väärässä asennossa tms. Siinä pitää vain ymmärtää, että lapsi tuntee nyt näin ja meidän täytyy toimia sen tunteen kanssa.
Uhmaikäisen joutuu usein kantamaan noissa tilanteissa. Koululaista ei voi kantaa kouluun, etenkään jos lapsi kulkee sen matkan yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on käytännössä sama kuin uhmaikäinen lapsi päättää olla liikkumatta metriäkään, koska pilvet taivaalla ovat väärässä asennossa tms. Siinä pitää vain ymmärtää, että lapsi tuntee nyt näin ja meidän täytyy toimia sen tunteen kanssa.
Uhmaikäisen joutuu usein kantamaan noissa tilanteissa. Koululaista ei voi kantaa kouluun, etenkään jos lapsi kulkee sen matkan yksin.
En ole ikinä kantanut. En olisi edes jaksanut raahata toistakymmentä kiloa painavaa täysin veltoksi heittäytynyttä lasta montaakaan metriä. Ihan on puhumalla asioista selvitty. Isomman lapsen kanssa onnistuu vielä helpommin, kun isompi osaa ajatella enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa opettaa jo pienenä, että pieni hankaluus on ok. Ei kukaan jaksa kaikesta kiukuttelevaa aikuista. Aikuisena on vaikeaa päästä tavoistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on käytännössä sama kuin uhmaikäinen lapsi päättää olla liikkumatta metriäkään, koska pilvet taivaalla ovat väärässä asennossa tms. Siinä pitää vain ymmärtää, että lapsi tuntee nyt näin ja meidän täytyy toimia sen tunteen kanssa.
Uhmaikäisen joutuu usein kantamaan noissa tilanteissa. Koululaista ei voi kantaa kouluun, etenkään jos lapsi kulkee sen matkan yksin.
En ole ikinä kantanut. En olisi edes jaksanut raahata toistakymmentä kiloa painavaa täysin veltoksi heittäytynyttä lasta montaakaan metriä. Ihan on puhumalla asioista selvitty. Isomman lapsen kanssa onnistuu vielä helpommin, kun isompi osaa ajatella enemmän.
Riippuu lapsen temperamentista miten hänet saa tuosta puhuttua liikkeelle. Veljeni oli sellainen, että mikään fakiirikaan ei olisi saanut häntä puhuttua minnekään, jos hän päätti maata maassa ja kiukuta. Vaikka mitä olisi kuka tehnyt niin suostui nousemaan siitä vasta kun oli vähintään 30 min saanut maata ja huutaa. Ainoa vaihtoehto oli siis kantaa. Tai jättää siihen. Muistan, että välillä äiti kokeili jättääkin, eikä veli tullut perässä vaan siellä oli kuin tatti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on käytännössä sama kuin uhmaikäinen lapsi päättää olla liikkumatta metriäkään, koska pilvet taivaalla ovat väärässä asennossa tms. Siinä pitää vain ymmärtää, että lapsi tuntee nyt näin ja meidän täytyy toimia sen tunteen kanssa.
Uhmaikäisen joutuu usein kantamaan noissa tilanteissa. Koululaista ei voi kantaa kouluun, etenkään jos lapsi kulkee sen matkan yksin.
En ole ikinä kantanut. En olisi edes jaksanut raahata toistakymmentä kiloa painavaa täysin veltoksi heittäytynyttä lasta montaakaan metriä. Ihan on puhumalla asioista selvitty. Isomman lapsen kanssa onnistuu vielä helpommin, kun isompi osaa ajatella enemmän.
Riippuu lapsen temperamentista miten hänet saa tuosta puhuttua liikkeelle. Veljeni oli se
Veli huomasi, että äitiä saa vietyä kuin pässiä narussa ja käytti tilaisuutta hyväkseen. Oikeasti kuka tahansa lapsi hätääntyy ja lähtee perään viimeistään siinä kohtaa kun äiti on kävellyt sen verran pitkälle että näköyhteyttä ei enää ole.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa opettaa jo pienenä, että pieni hankaluus on ok. Ei kukaan jaksa kaikesta kiukuttelevaa aikuista. Aikuisena on vaikeaa päästä tavoistaan.
Ei se opettamisesta ole kiinni. Lapsi ei voi tuntemuksilleen mitään eikä hänelle kyse ole mistään pienestä hankaluudesta. Lapsi ei myöskään osaa vielä säädellä reaktioitaan samalla tavoin kuin aikuinen. Se, että lapsena kiukkuaa pesulapusta tms. ei tarkoita, että aikuisena tekisi samoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on käytännössä sama kuin uhmaikäinen lapsi päättää olla liikkumatta metriäkään, koska pilvet taivaalla ovat väärässä asennossa tms. Siinä pitää vain ymmärtää, että lapsi tuntee nyt näin ja meidän täytyy toimia sen tunteen kanssa.
Uhmaikäisen joutuu usein kantamaan noissa tilanteissa. Koululaista ei voi kantaa kouluun, etenkään jos lapsi kulkee sen matkan yksin.
Miksi ei voisi? Jos ei tottele, niin olalle vaan ja menoksi. Ei 7v vielä niin iso ole, etteikö sitä kantaa voisi. Ja muutaman kerran kun kantaa, ei taatusti tarvitse tehdä niin jatkossa. Lapsi oppii, että on parempi totella kuin joutua naurunalaiseksi koulussa.
Mitätöivä kasvatus on jäänne sota-ajoilta, jolloin ei yksinkertaisesti voinut muuta kuin selvitä. Ihmislapsen erityisyylle tai hyvälle kasvulle ei ollut aikaa ja energiaa panostaa. Ymmärrettävää. Vanhemmat ihmiset kokevat yhä, että mitätöivä ja lapsen tunteet ohittava kasvatus on ainoa oikea.
Onneksi nykyisin rauhan aikana on eri tilanne, nuorempi sukupolvi jo lukeneempia ja ymmärtävät paremmin lasten kasvatusta ja empatian merkitystä siinä.
Lapsesta, jonka tunteet huomioidaan lapsuudessa, ei todellakaan kasva "kaikesta kiukuttelevaa aikuista" vaan tasapainoinen ja empaattinen, muut huomioiva ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on käytännössä sama kuin uhmaikäinen lapsi päättää olla liikkumatta metriäkään, koska pilvet taivaalla ovat väärässä asennossa tms. Siinä pitää vain ymmärtää, että lapsi tuntee nyt näin ja meidän täytyy toimia sen tunteen kanssa.
Uhmaikäisen joutuu usein kantamaan noissa tilanteissa. Koululaista ei voi kantaa kouluun, etenkään jos lapsi kulkee sen matkan yksin.
Miksi ei voisi? Jos ei tottele, niin olalle vaan ja menoksi. Ei 7v vielä niin iso ole, etteikö sitä kantaa voisi. Ja muutaman kerran kun kantaa, ei taatusti tarvitse tehdä niin jatkossa. Lapsi oppii, että on parempi totella kuin joutua naurunalaiseksi koulussa.
Minun 7-vuotias ekalle nyt mennyt paikaa 32 kiloa. En minä ainakaan jaksa häntä kantaa. Etenkään jos hän vähänkin vastustaa kantamista.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on käytännössä sama kuin uhmaikäinen lapsi päättää olla liikkumatta metriäkään, koska pilvet taivaalla ovat väärässä asennossa tms. Siinä pitää vain ymmärtää, että lapsi tuntee nyt näin ja meidän täytyy toimia sen tunteen kanssa.
Uhmaikäisen joutuu usein kantamaan noissa tilanteissa. Koululaista ei voi kantaa kouluun, etenkään jos lapsi kulkee sen matkan yksin.
Miksi ei voisi? Jos ei tottele, niin olalle vaan ja menoksi. Ei 7v vielä niin iso ole, etteikö sitä kantaa voisi. Ja muutaman kerran kun kantaa, ei taatusti tarvitse tehdä niin jatkossa. Lapsi oppii, että on parempi totella kuin joutua naurunalaiseksi koulussa.
Minun 7-vuotias ekalle nyt mennyt paikaa 32 kiloa. En minä ainakaan jaksa häntä kantaa.
Sitten sinun pitää istua siellä kadulla lapsen kanssa, kunnes lapsi suostuu liikkumaan.
Jännä kun vielä 30v sitten ei ollut lapsia, joita piti puolipäivää maanitella kouluun, vaan lapset menivät kouluun ja piste.
"Suhtaudut hänen tuntemuksiinsa samalla tavalla kuin suhtautuisit sinun määritelmäsi mukaan "oikeisiin" vaaratilanteisiin. "
Tuossa ei kyllä ole mitään järkeä. Ei sitä lasta voi esim. viedä sairaalaan tikattavaksi, vaikka se pieni naarmu miten tuntuisi tikkejä vaativalta avohaavalta. Kyllä lapselle pitää voida opettaa, että tuntui miltä hyvänsä, niin vaaraa ei ole. Silti voi olla empaattinen ja kertoa, että tunne on ok.
Samoin jos lapsi pelkää pimeää, koska on varma, että sängyn alla on kirvesmurhaaja, niin se tunne on ihan todelinen ja siihen pitää suhtautua empaattisesti, mutta ei siihenkään reagoida samoin kuin jos sängyn alla oikeasti olisi kirvesmurhaaja. Eikä lapselle todellakaan kerrota, että joo, on ihan validi ja todelinen kokemus, että se kirvesmurhaaja on siellä, vaikkei äiti nyt sitä pystykään näkemään.
Tähän ketjuun tuntuu kirjoittelevan aikuislapset, jotka eivät ole vieläkään joutuneet oppimaan, että monenlaisten kamalienkin tunteiden kanssa joutuu vaan elämään ja siinä oikeasti auttaa, että oppii erottamaan toisistaan omat tunteet ja todellisuuden. Ja ei, sinun tunteesi ei ole sama asia kuin todellisuus, vaikka miten vanhempasi olisivat sinua tällaisellä uskolla hemmotelleet.
Mitä itse tekisin, pysähtyisin siinä kadulla ja ottaisin pois sen paidan, joka ärsyttää. Vaikka olisi pakkanen ja kiire. Kun teet noin pari kertaa, lapsi oppii siihen, että otat asian vakavasti.
Sen jälkeen, kun on molemminpuolinen luottamus, on helpompi vastaavassa tilanteessa neuvotella. Ehdottaa, että "ymmärrän epämukavuuden, kestätkö vielä hetken nikn pääsemme perille ja otamme paidan pois".
Joskus auttaa sekin, että vain pysähtyy, pysyy rauhallisena, halaa ja odottelee kunnes pahin menee ohi. Kiire täytyy pistää sivuun lasten kasvatuksessa. Lapsi ensin.