Mies raivostuu ihan tavanomaisista asioista

Hyvänen aika. Mä tekisin jo lasun jos tietäisin teidän nimet. Tuosta käytöksestä tulee lapselle traumat, kuten tuolla jo aiemmin todettiin.

Ja mitä vastaan sanomiseen tulee niin periaatteessa hyvä idea, mutta stressaavaa sille, jonka pitää aina "sanoa vastaan". Ei se ole normaalia perhe-elämää eikä raivoaja muutu sillä. Voi jopa olla että raivoaa jatkossa lapselle kun ei vaimolle uskalla.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaapa kamalalta. Odotin rähjäämisellä, että olis raivonnut, uhkaillut, riehunut jostain väärinpäin kenkähyllyyn laitetusta kengästä.

Mutta siis mies putsasi mansikoita pakkaseen ja turhautui, kun muut vaan mussuttaa marjoja ympärillä eikä tarjoudu spontaanisti olemaan edes vähän avuksi? (Mikä muuten tuossa tilanteessa olisi ihan kohteliasta kysyä, että voinko auttaa).

Mies ostanut vahingossa vääränlaista kalaa kaupasta, jonka kuitenkin putsannut itse parhaansa mukaan ja tehnyt siitä ruuan perheelleen, jolloin perheen lapsi valittaa ettei voi syödä sitä, kun oli pari ruotoa (kyseessä sen ikäinen lapsi, että tarjoutuu jatkossa itse ostamaan kalansa). Kyllä minäkin loukkaantuisin lapsen kiittämättömästä käytöksestä. Ehkä mies vähän ylireagoi, mutta kyllä se kertoo vähän siitäkin, että siinä menee raja. 

Minusta sinun ja lapsen olisi hyvä vähän miettiä omaa käytöstänne noissa tilanteissa. Toki ärhentely on mieheltä väärin, mutta olisiko perheeltä voinut tilanteessa saada vähän tukea eikä silmien pyörittelyä tai uhriutumista?

Jos nuo on miehen pahimmat synnit, niin olet kyllä oikeassa, että parempaa tuskin sinkkumarkkinoilta saat. 

Mikäs kilahtelija ja kaikesta loukkaantuja siellä kirjoittelee ja koittaa vähätellä, vääristellä, selitellä ja normalisoida loukkaantumista ja räyhäämistä tyhjästä?

Ei tuollaisissa tilanteissa ole edes mitään oikeaa syytä harmittaa ja ottaa itseenä. Saati sitten räyhätä. Ei ole oikeasti ihan normaalia tuollainen maalailemasi miehen uhriutumisasenne arjen tavallisissa tilanteissa. Mikä prinsessa ja maailman napa mies kuvittelee olevansa, että ajatuksensakin pitäisi muiden osata lukea ja sitten toimia automaatiolla sen mukaan, kesken ruokailun (ei mansikoiden syömisen) hypätä pakastamaan mansikoita. 

On myös täysin ymmärettävää, jos lapsella on vaikea syödä ruotoista soppaa ja sanoo siitä. "Kun lapsi useamman ruodon suustaan kaivaneena..."  

Kuulostaa ihan minun isältäni! 

Koko lapsuus tuntui kuin kotona kävelisi munan kuorilla. 13 vuotiaana tein paperista aamukamman, jossa laskin viikkoja 18v synttäreihini. Onko normaalia käytöstä lapselta? Ja todellakin ikävuodet 13-18 maanisesti odotin aina joka viikko sitä päivää, että saan repäistä uuden hapsun pois. Kun se riemastuttava 18v synttäripäivä koitti, polkaisin pyörällä pankkiin laittamaan tilini niin, ettei vanhemmat pääse näkemään sitä ja hain itselleni verkkopankkitunnukset. Samalla hain kaupunkimme opiskelijakämppään. Voi sitä riemua kun siihen asuntoon muutin kuukauden kuluttua synttäreistäni.

Nykyään en oma-aloitteisesti soittele isälle. Hän kuitenkin haluaa välttämättä tulla auttamaan minua ja perhettäni meidän omakotitaloomme j lapseni on isälleni tärkeä. Viime syksynä isä kuitenkin rähjäsi meillä, minun talossani wanhaan tuttuun malliin (siitä että äiti unohti ostaa omenamehua). Menin ihan lukkoon ja sulkeuduin loppuapäiväksi makuuhuoneeseen.

Miehelläni on työstressikausina vähän samaan rähjäämiseen taipumusta, mutta hänet saan jämäkästi ja järjellä puhumalla lopettamaan ja pyytämään anteeksi. 

Mä ärähdän aina takaisin. Tai rupean piikittelemään sitä tyyliin: Voi voi, onko vauvalla pipi tai Soita äidillesi ja itke sille.

Loppuu muuten nopeasti!

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan minun isältäni! 

Koko lapsuus tuntui kuin kotona kävelisi munan kuorilla. 13 vuotiaana tein paperista aamukamman, jossa laskin viikkoja 18v synttäreihini. Onko normaalia käytöstä lapselta? Ja todellakin ikävuodet 13-18 maanisesti odotin aina joka viikko sitä päivää, että saan repäistä uuden hapsun pois. Kun se riemastuttava 18v synttäripäivä koitti, polkaisin pyörällä pankkiin laittamaan tilini niin, ettei vanhemmat pääse näkemään sitä ja hain itselleni verkkopankkitunnukset. Samalla hain kaupunkimme opiskelijakämppään. Voi sitä riemua kun siihen asuntoon muutin kuukauden kuluttua synttäreistäni.

Nykyään en oma-aloitteisesti soittele isälle. Hän kuitenkin haluaa välttämättä tulla auttamaan minua ja perhettäni meidän omakotitaloomme j lapseni on isälleni tärkeä. Viime syksynä isä kuitenkin rähjäsi meillä, minun talossani wanhaan tuttuun malliin (siitä että äiti unohti ostaa omenamehua). Meni

Miksi et laittanut isääsi ruotuun, kun alkoi teillä rähjätä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaapa kamalalta. Odotin rähjäämisellä, että olis raivonnut, uhkaillut, riehunut jostain väärinpäin kenkähyllyyn laitetusta kengästä.

Mutta siis mies putsasi mansikoita pakkaseen ja turhautui, kun muut vaan mussuttaa marjoja ympärillä eikä tarjoudu spontaanisti olemaan edes vähän avuksi? (Mikä muuten tuossa tilanteessa olisi ihan kohteliasta kysyä, että voinko auttaa).

Mies ostanut vahingossa vääränlaista kalaa kaupasta, jonka kuitenkin putsannut itse parhaansa mukaan ja tehnyt siitä ruuan perheelleen, jolloin perheen lapsi valittaa ettei voi syödä sitä, kun oli pari ruotoa (kyseessä sen ikäinen lapsi, että tarjoutuu jatkossa itse ostamaan kalansa). Kyllä minäkin loukkaantuisin lapsen kiittämättömästä käytöksestä. Ehkä mies vähän ylireagoi, mutta kyllä se kertoo vähän siitäkin, että siinä menee raja. 

Minusta sinun ja lapsen olisi hyvä vähän

Edelleenkään en tiedä tapauksesta enempää. Mutta miettikää aselmaa, jos rähjääjä noissa esimerkeissä olisi perheen äiti? Löytyisikö ymmärrystä ja selityksiä helpommin? Kuten se turhautuminen siihen, että kaikkensa yrittää mutta mikään ei riitä ( Usein virheellinen oletus joka lähtee lähinnä kuormittumisesta ja uupumisesta)  

 Sen ilmaisu naisille on sallitumpaa kuin miehille? Ymmärrättävää sekin, koska miehen ärhentely nähdään usein syystäkin tuhoavampana kuin naisen. 

Ei kyllä löytyisi ymmärrystä kaikesta olemattomasta vähän päästä räyhääjälle, oli sitten mies tai nainen. Ainoa lieventävä asianhaara voisi olla se, jos räyhääjä (mies tai nainen) ymmärtäisi oman tuohoisan ja väärän käytöksensä, sen myöntäisi ja koittaisi sitä aktiivisesti muuttaa ja hakea apua asiaan. Ap:n miehen mielestä vika on muissa (eivät esim. lukeneet ajatuksia).

Olisit ottanut kiltin miehen nuorena, mutta ei... Ei kelpaa. Nyt on olet jumissa väkivaltainen jänniksen kanssa. Onnea vain tulevaisuuteen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Selittäkää miten ero olisi hyvä ratkaisu? Väitätte, että siinä lapsi saisi vihdoin rauhallisen kodin, jossa ei tarvitse pelätä. No niin saisikin, joka toinen viikko. Ja joka toinen viikko kodin, jossa joutuu pelkäämään entistä pahemmin, kun äiti ei ole siellä turvana. Eli kyllä lapsen elämä tuossa menisi vielä pahemmaksi ja vielä ahdistavammaksi. Ne joka toiset viikot äidin rauhallisessa kodissakin tulisi menemään sitä isäviikkoa pelätessä.

Minä olen tehnyt selväksi lapsille, että voi kertoa jos isän luona on ahdistavaa, ja exälle, että jos ei osaa käyttäytyä, alan yh:ksi. Tähän mennessä exä on ainakin tsempannut lasten kanssa ja kaikki on mennyt hyvin.

Mitä se hyödyttää, jos lapset kertoo että isän luona on ahdistavaa? Miten äiti voi vaikuttaa asiaan? Kai tiedät, että Suomessa ei voi vain alkaa yyhooksi? Oikeus ei juurikaan enää myönnä yksinhuoltajuutta. 

No minusta se kuulostaa kyllä parannukselta lapselle, jos hänellä on yksi turvallinen koti, jossa pääasiassa asuu vrt. koti on jatkuvasti turvaton eikä saa hyvän kodin mallia ollenkaan.

Isompana lapsen sana sitten painaa jo paljon, missä hän haluaa asua. Eli vaikka on yhteishuoltajuus, niin vättämättä tuollaisen isän kanssa ei tarvitse sitten enää asua ollenkaan. Voivat tavata vaikka lyhyemmin muuten ja muualla.  

Vääränlaainen miehenmalli lapsena ja itse haluton näkemään omassa käytöksessä mitään vikaa. Siinä on hyvä syy laittaa lusikat jakoon, ihan jo lasten vuoksi.

Monesti näillä omalle puolisolle tai perheelle räyhäävillä on sivusuhde ja kiukuttelu johtuu syyllisyydestä ja siitä ettei voi olla sen "rakkaansa" kanssa. Kantsii tutkia ettei tilanne ole tämä. Yleensä ne on just niitä joista ei koskaan uskoisi tai joilla ei ole aikaa sivusuhteille. Näinhän sitä luullaan....

Vierailija kirjoitti:

Mä ärähdän aina takaisin. Tai rupean piikittelemään sitä tyyliin: Voi voi, onko vauvalla pipi tai Soita äidillesi ja itke sille.

Loppuu muuten nopeasti!

Hyvä sulle, mutta ei tuo anna normaalia parisuhteen mallia lapsille. 

Mulle tulee ap:n ja monien muiden tänne kirjoittajien jutuista mieleen ihan oma ex-aviomies. Erosin koska olin varma että kuolen jonkun hänen äkkipikaistuksissaan tekemänsä perhesurman seurauksena.

Tavatessamme oli liian hyvää ollakseen totta. Kiltti, kohtelias, romanttinen ja hyvin pukeutuva insinöörimies. Seksissä halusi miellyttää naista muttei näyttänyt itse aidosti nauttivan.

Yhteys puuttui, koska mistään ei voitu jutella ilman että hän ahdistui.

Elämä tuntui kulissilta kun syvällisempää tasoa ei löytynyt. Hän petti ja valehteli ja ahdistui tekosistaan niin että esitti yrittäneensä itsemurhaa ja joutui saikulle kun niin kovin kärsi pettämisestään.

Kun aloin vaatia asioiden selvittelyä ja että myös mua kuunnellaan, hyppäsi jopa liikkuvasta autosta keskustelua karkuun. Ihan normaalilla äänellä aloitettu keskustelu mistä tahansa mikä sisälsi jotain vastuunottamista hänen touhuistaan sai hänessä aikaan hengityksen kiihtymisen ja pakoreaktion. Napsahteli muutaman kerran tosi pahasti lopulta kun vaadin että nyt puhutaan, että pelkäsin henkeni edestä. Kielsi sitten kaiken ettei ole ikinä edes suuttunut. Joten kiisti myös kokemukseni.

Ero hänestä oli elämäni paras päätös. Toipuminen suhteesta vaati vuosien terapiaa kun tajusin miten lähellä hengenlähtö paristi oli.

Nyt näyttää inkarnoituneen eläinrakkaaksi ammattiurheilijaksi, eli elää taas jotain uutta elämää uudella identiteetillä. Insinöörityypistä joka ei pidä eläimistä eikä urheilusta onkin tullut ammattiurheilija.

Toivottavasti ei löydä ketään uutta uhria, ettei tule ruumiita.

 

Vierailija kirjoitti:

Mulle tulee ap:n ja monien muiden tänne kirjoittajien jutuista mieleen ihan oma ex-aviomies. Erosin koska olin varma että kuolen jonkun hänen äkkipikaistuksissaan tekemänsä perhesurman seurauksena.

Tavatessamme oli liian hyvää ollakseen totta. Kiltti, kohtelias, romanttinen ja hyvin pukeutuva insinöörimies. Seksissä halusi miellyttää naista muttei näyttänyt itse aidosti nauttivan.

Yhteys puuttui, koska mistään ei voitu jutella ilman että hän ahdistui.

Elämä tuntui kulissilta kun syvällisempää tasoa ei löytynyt. Hän petti ja valehteli ja ahdistui tekosistaan niin että esitti yrittäneensä itsemurhaa ja joutui saikulle kun niin kovin kärsi pettämisestään.

Kun aloin vaatia asioiden selvittelyä ja että myös mua kuunnellaan, hyppäsi jopa liikkuvasta autosta keskustelua karkuun. Ihan normaalilla äänellä aloitettu keskustelu mistä tahansa mikä sisälsi jotain vastuunottamista hänen touhuistaan sai hänessä aikaan

Lisään muuten tähän että exän tapauksessa käytös juontui lapsuuteen, jossa isä hakkasi äitiä lasten nähden sairaalakuntoon useasti. Mistään ei ikinä puhuttu aikuisina ja äidillä oli lapsia eri miehille. Anoppi oli läheisriippuvainen alkoholisti, joka piti erittäin tiukassa henkisessä otteessa poikaansa ja tämän siskopuolia. Osasi taidokkaasti syyllistää heitä pysymään käden mitan päässä. Samasta syystä mies ei ikinä olisi halunnut muuttaa kauas äidistään, josta tunsi olevansa vastuussa.

Väkivaltainen isänsä asui yhä siinä lähistöllä ja äidillä oli yhä suhde myös häneen, vaikkakin vaan platoninen. Tosi kauhea perhekombo, kamala sukuhistoria ja kaikki lakaistu maton alle. Ilmapiiri oli niin painostava että en voinut vierailla edes anoppilassa.