Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pitkä toverillinen liitto, vai kunnolla sydämeni vienyt ihastus?
Tilanne on nyt se, että olen päätä pahkaa rakastunut työkaveriin. Kliseistä. Olen tuntenut hänet 3 vuotta. Tutustuttu hiljalleen, ja nyt viimeiset kuukaudet lähennytty enemmänkin. Mitään varsinaista flirttiä kummempaa ei ole tapahtunut, mutta olen aivan älyttömän ihastunut häneen. Tekisi mieli sanoa, että olen rakastunut, kunnolla, ensimmäistä kertaa elämässäni. Siis sillä tavalla, etten ole koskaan tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan.
En edes omaa miestä kohtaan, jonka kanssa aloin parikymppisenä seurustelemaan tosi kevyin syin (tyyliin oli hyvännäköinen ja kiinnostunut minusta) ja "kun ei parempaakaan ollut tullut vastaan" enkä yksinkään halunnut olla. Kuulostaa kamalalta näin kirjoitettuna, myönnän, mutta antakaa armoa, olin niin nuori silloin ja oli joku kiire perustaa perhe. Mutta noh, kaikenlaisten kiemuroiden ja kahden vuosikymmenen jälkeen sinänsä hyvä liitto meillä on. Emme riitele, kotityöt jaetaan tasaisesti, jutellaan kuulumisia ja huumoriakin on, ja s*ksiäkin mutta aika laimeaa tunnepuolelta. Tai rakastan kyllä häntä... Mutta lähinnä niin kuin veljeä. Lapsiakin meillä on, tosin jo isoja, yksi muuttanut kotoa jo ja kaksi kotona olevaa 18 v. ja 16 v.
Mitä teen? Eroanko hyvästä ja turvallisesta pitkästä suhteesta ja kokeilen josko olisi tulevaisuutta tämän ihastuksen kanssa? Vai olisiko tyhmintä ikinä?
Kumpaa katuu enemmän, sitä ettei koskaan uskaltanut yrittää jonkun kanssa jota oikeasti rakastaa ja haluaa, vai sitä että pistää keski-ikäisenä rakentamansa elämän täysin uusiksi ja/tai p*skaksi?
Kommentit (863)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.
Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?
Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?
-ohis
Rakastuminen on ohimenevää, eikä niin hirveän tarkkaa kohteensa suhteen. Hetkellinen hormonihäiriö. Rakastamisen kanssa sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä, rakastaminen on pysyvämpää ja valittua, ei pelkkää viettien perässä menemistä. Toki kannattaa valita tyyp
Oikeaa, aitoa RAKASTAMISTA ei voi tuntea johonkin työkaveriin, jonka kanssa ei kunnolla edes tunne. Sen varmaan tajuat itsekin. Se on pelkkää ihastumista ja kuvitelmia päälle.
Vastasin sinulle ja väitteeseesi. Et puhunut Ap:n työkaverista, vaan teit yleistyksen.
Olet muuten väärässä. Kyllä voi. Yleensä ei, mutta voi. Ihan samalla lailla kuin osa äideistä rakastuu vastasyntyneeseensä, mutta vain aikuisen rakkauden kontekstissa. Eipä se äidinrakkauskaan siitä hormoonien tasoittuessa pienene, katoa tai muutu. Eikä sitä varsinkaan valita. Se vain tulee ja tämä vastaava on aikuisten välilläkin rakkaudessa täysin mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset aistivat valheen.
Yleensä eroileva joka lähtee vain hakemaan sitä kuplivaa tunnetta jos suhde ollut muutoin tasapainoinen ja turvallinen pilaa pidemmällä juoksulla suhteensa lapsiinsa ja muihin läheisiinsä.
Sitten hakee vaikkapa somessa hyväksyntää teoillleen muilta samankaltaisilta epäonnistujilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itelläni nämä meni ohi sillä kun mietin miten sitten kerron niille teineille haluavani eron vaikka iskä onkin rakas ja teinitkin on nähneet ettei riitoja, alkoholia tms eron syynä ole. Kerronko vaan että äiti nyt vaan ihastui toiseen? Niinkö heitä haluan opettaa? En. En ole eronnut. Ihastukset oli ja meni, lapset on muuttaneet omilleen, ja oma suhde voi todella hyvin.
Niin, sinä tällöin selkeästi rakastat miestäsi enemmän kuin ystävää eivätkä tunteesi häneen ole lähinnä sisarukselliset tai kaverilliset toisin kuin Ap:llä ja niin monilla muilla. Silloin on helppo neuvoa noin. Jonkun toisen tapauksessa taas neuvosi noudattaminen antaisi lapsille heidän tulevia suhteitaan silmälläpitäen haitallista esimerkkiä vääränlaisesta kituutuksesta ja siitä kuinka heidän haluillaan j
Toisten mielestä ja kokemuksesta kaverilliset tunteet taas eivät ole normaaleja jos suhde perustuu rakkauteen. Ei kaverirakkauteen tai kumppanuusrakkauteen. Eihän Ap selkeästi rakasta kuten parisuhteessa kuuluisi rakastaa ja mitä parisuhteessa rakastamisella yleensä tarkoitetaan vaan kuin esimerkiksi ystävyyssuhteessa rakastetaan. Ei pelkkä sellainen riitä ihmisille useimmille pitkänpäälle ja miksi pitäisikään?
Luepa sitä kirjallisuutta tai vaikka lehtiartikkeleja. On täysin normaalia.
Se on kyllä totta että moni ei tuota vaihetta suhteessaan hyväksy. Sitten niitä eroja tulee aina, kun tulee tuo normaali vaihe siinä seuraavassakin suhteessa. Ei siinä, saathan sinä eroilla, mutta et koskaan pääse kokemaan sitä seuraavaa vaihetta. Harmi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommenteista, luin ja luen kaikki.
Joku ihmetteli, miksi mietin jo eroa, vaikken tunne ihastustani kunnolla tai en tiedä vastaisiko hän samalla tavoin tunteisiini.
Lähinnä siksi, että kuten kirjoitin, en ole tällaista ihastumista/rakastumista kokenut koskaan. Ja oli minulla kuitenkin poikaystäviä ennen miestäni, ja avioliiton aikana olen ennenkin pari kertaa ihastunut kevyesti johonkuhun (ihan vaan mielessäni, mitään en oo tehnyt) mutta ne ovat olleet tosi kevyitä ihastumisia.
Nyt tunnen niin voimakkaasti tuota työkaveria kohtaan, että uskon tosissani että olen ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti rakastunut toiseen ihmiseen, ja sellaisista ns. oikeista syistä; en ole vaan viehättynyt ulkonäöstä tms vaan luonteesta ja tavasta toimia, olla ihmisten kanssa, huomioida muut, kantaa vastuu (ainakin työasioissa), käsitellä hankalia ihmisiä provosoitumatta jne. Ja siksi,
Ihan aina voi jäädä paikalleen ja keksiä jonkun syyn jossitella niin ettei lopulta tarvitse tehdä mitään tai muuttaa mitään. Aina kyllä löytyy joku pelko joka ehkä voi toteutua. Taaskaan tällä logiikalla mitään ei ikinä kannata tehdä, koska aina pahin pelko voi käydä toteen. Miksi tässä asiassa pitäisi kuunnella pahimpia pelkoja muttei esim kun ajaa autolla töihin tai työpaikkaa vaihtaessa?
Vierailija kirjoitti:
Hei ap! Aina kannattaa kokeilla, kukaan muu ei elä sun elämää.
Ite oon siis nainen ja oon ihastunut töissä olevaan 27v mieheen. Ongelma et sillä on 2 lasta, nuorin muutaman kuukauden.
Siinä miehessä vetää kaikki puoleensa, ulkonäkö, huumori ja luonne! Halua olis kokeilla tätä ihastusta. En vaan uskalla kokeilla "kepillä jäätä" et millainen suhde on? Toisaalta voi olla riitoja, pikkulapsi aika on kuulemma rankka
Ap:n elämää elää myös hänen nykyinen puolisonsa ja kolme lastaan. Ap ei olemikään sitoutumaton sinkku.
Ja sinä... älä sekaannu vauvaperheen elämään. Vapaitakin miehiä löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.
Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?
Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?
-ohis
Rakastuminen on ohimenevää, eikä niin hirveän tarkkaa kohteensa suhteen. Hetkellinen hormonihäiriö. Rakastamisen kanssa sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä, rakastaminen on pysyvämpää ja valittua, ei pelkkää viett
Vastasin sinulle ja väitteeseesi. Et puhunut Ap:n työkaverista, vaan teit yleistyksen.
Kuvittelit väärin. Ei se ollut minun kommenttini.
Vierailija kirjoitti:
Lapset aistivat valheen.
Yleensä eroileva joka lähtee vain hakemaan sitä kuplivaa tunnetta jos suhde ollut muutoin tasapainoinen ja turvallinen pilaa pidemmällä juoksulla suhteensa lapsiinsa ja muihin läheisiinsä.
Sitten hakee vaikkapa somessa hyväksyntää teoillleen muilta samankaltaisilta epäonnistujilta.
Se ympäristön halveksunta syö ihmistä pala palalta. Pikkuhiljaa. Ei sitä pakoon pääse vaikka kuinka huutaisi somessa jotain muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos äiti olisi rikkonut perheen ollessani 16-vuotias, koska piti päästä panemaan työkaveria, vaikka kotona kaikki oli erinomaisesti, en olisi antanut sitä ikinä anteeksi.
Tämä
lisäksi tämä panoäiti naulaisi sen että lapset eivät uskaltaisi ikinä heittäytyä kunnolla suhteeseen ja hankkia kunnollista perhettä. Kuinka joku voi olla noin typerä että pyörittelee tuommoisia vaihtoehtoja. Kyllä pitää olla itsekeskeinen
Vierailija kirjoitti:
Lapset aistivat valheen.
Yleensä eroileva joka lähtee vain hakemaan sitä kuplivaa tunnetta jos suhde ollut muutoin tasapainoinen ja turvallinen pilaa pidemmällä juoksulla suhteensa lapsiinsa ja muihin läheisiinsä.
Sitten hakee vaikkapa somessa hyväksyntää teoillleen muilta samankaltaisilta epäonnistujilta.
Threadsia vaan auki :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapset aistivat valheen.
Yleensä eroileva joka lähtee vain hakemaan sitä kuplivaa tunnetta jos suhde ollut muutoin tasapainoinen ja turvallinen pilaa pidemmällä juoksulla suhteensa lapsiinsa ja muihin läheisiinsä.
Sitten hakee vaikkapa somessa hyväksyntää teoillleen muilta samankaltaisilta epäonnistujilta.
Tämä. Kaveri meni juuri naimisiin uuden rakkautensa kanssa, erosta kolme vuotta. Lapset eivät tulleet häihin. Oli hälle kova paikka.
Vierailija kirjoitti:
Apn kaltaiset ovat hyvin usein kyvyttömiä sanoittamaan puolisolleen tunteitaan ja tarpeitaan rehellisesti. Eivät uskalla olla täysin auki ja tuoda haavoittuvuuttaan esiin. Siksi usein erokierteessä.
Missä ihmeen erokierteessä tuo ap on, jos on elänyt kauan pitkässä liitossa jopa ilman rakastumisen tunteitakin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"On ihan ok ja sallittua erota huonosta "on tämä ihan hyvä" suhteesta, jossa ollaan kuin sisaruksen tai kaverin kanssa."
Et selvästikään ole elänyt pitkässä suhteessa. Tuo tunne sisaruksesta tai kaverista on täysin normaalia. Mutta se on ns. pohjatunne ja äärettömän hyvä asia, sen päälle kuitenkin saa vielä parempaa kun hoitaa suhdetta ja hommaa sen kipinän takaisin. Ja SE on paljon, paljon enemmän kuin yksikään alkuhuuma ikinä! 😊
On täysin ok erota huonosta suhteesta. Mutta aloittajalla on hyvä ja turvallinen suhde, näin kirjoitti itsekin, ja lisäksi rakastaa miestään. Kaikki on suhteessa hyvin. Silloin sitä ei kannata roskiin heittää. Tuohan on paras mahdollinen tilanne ikinä, kuka vaan haluaisi tuollaisen suhteen!
Niin siis jos sen kipinän saa takaisin ja jos sitä on oikeasti ollutkin niin sittenhän ehkä voi toimia. Se on eri kysymys kuin mistä Ap tai minä puhun. Jos sitä kipinää ei oleikinä ollutkaan tai se ei vain syty tai mitä on luullut kipinäksi on vain pieni pahainen tulitikku ison kokon rinnalla.
Valitettavasti ei mene ollenkaan kaikilla noin että olisi hyvä juttu jos tuo kuvaamasi on pohjatunne. Olen kyllä elänyt juuri sellaisessa suhteessa vuosikymmenen kun kun oli mukava, kiva ja vapaana. Olin onneton ja suhde tuntui koko ajan väärältä kun tunne nimenomaan oli ystävyyttä ja sisaruksellisuutta.
Minusta on myös aika vinksahtanutta harrastaa seksiä jonkun kanssa joka tuntuu vain kuin siskolta tai veljeltä ja todella pahaltahan se muuten lopulta tuntuikin. Se rakkaus puuttui. Se mikä on hyvin erilainen tunne vielä kuin sisarusta tai ystävää kohtaan. Ystäviä ja sisaruksia kohtaan ei myöskään kai ole tapana tuntea yhtään mitään kipinöitä tai erilaista kemiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Apn kaltaiset ovat hyvin usein kyvyttömiä sanoittamaan puolisolleen tunteitaan ja tarpeitaan rehellisesti. Eivät uskalla olla täysin auki ja tuoda haavoittuvuuttaan esiin. Siksi usein erokierteessä.
Missä ihmeen erokierteessä tuo ap on, jos on elänyt kauan pitkässä liitossa jopa ilman rakastumisen tunteitakin?
Se erokierre alkaa tuosta ensimmäisestä erosta. Seuraavien suhteiden kesto aina vaan lyhenee.
Syyllinen löytyy silloin peiliin katsomalla.
Vaikka harvoin, jos koskaan, nämä sitä ulospäin myöntävät.
Mutta sisällä jäytää epämääräinen, käsittelemätön ahdistus ja trauma. Se heijastuu negatiivisesti vanhemmuuteen. Aina.
Ei kykene siinäkään roolissa rehellisyyteen vaan pahimmillaan ottaa lapsensa välineiksi oman minäkuvan nostattamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Petät jo nyt miestäsi tunteiden, ajatusten ja tekojen tasolla.
Yök.
Sairasta. Pistä jäitä pipariin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"On ihan ok ja sallittua erota huonosta "on tämä ihan hyvä" suhteesta, jossa ollaan kuin sisaruksen tai kaverin kanssa."
Et selvästikään ole elänyt pitkässä suhteessa. Tuo tunne sisaruksesta tai kaverista on täysin normaalia. Mutta se on ns. pohjatunne ja äärettömän hyvä asia, sen päälle kuitenkin saa vielä parempaa kun hoitaa suhdetta ja hommaa sen kipinän takaisin. Ja SE on paljon, paljon enemmän kuin yksikään alkuhuuma ikinä! 😊
On täysin ok erota huonosta suhteesta. Mutta aloittajalla on hyvä ja turvallinen suhde, näin kirjoitti itsekin, ja lisäksi rakastaa miestään. Kaikki on suhteessa hyvin. Silloin sitä ei kannata roskiin heittää. Tuohan on paras mahdollinen tilanne ikinä, kuka vaan haluaisi tuollaisen suhteen!
Niin siis jos sen kipinän saa takaisin ja jos sitä on oikeasti ollutkin niin sittenhän ehkä voi toimia. Se
Miten joku voi olla niin törkeä että menee parisuhteseen ja jopa avioliittoon ja lapsiakin tekee vaikka ei ole tuntenut rakkautta. Sairasta toisten ihmisten hyväksikäyttöä.
Kertoo enemmänkin ihmisestä joka on perustavalla tavalla niin rikki ja kesken ettei ole minkään arvoinen ihmisenä ja vielä vähemmän vanhempana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.
Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?
Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?
-ohis
Kiimaa se on eikä rakkautta.
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi kokemukset, onko joku täällä lähtenyt ns. ihan hyvästä pitkästä liitosta keski-ikäisenä rakkauden perään? Siis menestyksekkäästi.. Kauhutarinoita "yksinjäämisestä kissojen kanssa loppuelämä rummona katuen ja ikävöiden" kyllä kuulee aina..
Ap
Voi luoja jutuista päätellen olet 15v etkä 40v. Ja tämä ei ole kehu.
Alue: Aihe vapaa
Mitä jos ottaisit eron, ja lapsesi eivät hyväksykään sitä. Tiedän useita tapauksia joissa teinit/nuoret aikuiset lapset ovat katkaisseet välit tähän eron halunneeseen vanhempaan, etenkin jos syynä uusi kumppani (nuoret on fiksuja, ei niille tarvitse erikseen sanoa että tämä ihastus oli kuvioissa jo ennen eroa, eikä myöskään heille mene läpi huono suhde, jos se ei ole sitä ollut).
Kestäisitkö sen? Onko ero ja ihastus uuteen mieheen sen arvoista että välisi lapsiin menee rikki? Omien lasten kohdalla on aika mahdoton ajatella että "oma ongelmansa jos eivät hyväksy", kuten vaikka kavereiden kohdalla voi tehdä.
Jonkun mielestä tämä on turhaa pelottelua, mutta se ei ole sitä. Teen nuorisotyötä ja olen monen nuoren kanssa tästä puhunut, ja myös kaveripiirissä on useita tapauksia jossa lähtenyt osapuoli on menettänyt samalla myös lasten luottamuksen ja välit on menneet täysin poikki.
Näin voi aivan oikeasti käydä, siihen on hyvä varautua.