Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pitkä toverillinen liitto, vai kunnolla sydämeni vienyt ihastus?
Tilanne on nyt se, että olen päätä pahkaa rakastunut työkaveriin. Kliseistä. Olen tuntenut hänet 3 vuotta. Tutustuttu hiljalleen, ja nyt viimeiset kuukaudet lähennytty enemmänkin. Mitään varsinaista flirttiä kummempaa ei ole tapahtunut, mutta olen aivan älyttömän ihastunut häneen. Tekisi mieli sanoa, että olen rakastunut, kunnolla, ensimmäistä kertaa elämässäni. Siis sillä tavalla, etten ole koskaan tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan.
En edes omaa miestä kohtaan, jonka kanssa aloin parikymppisenä seurustelemaan tosi kevyin syin (tyyliin oli hyvännäköinen ja kiinnostunut minusta) ja "kun ei parempaakaan ollut tullut vastaan" enkä yksinkään halunnut olla. Kuulostaa kamalalta näin kirjoitettuna, myönnän, mutta antakaa armoa, olin niin nuori silloin ja oli joku kiire perustaa perhe. Mutta noh, kaikenlaisten kiemuroiden ja kahden vuosikymmenen jälkeen sinänsä hyvä liitto meillä on. Emme riitele, kotityöt jaetaan tasaisesti, jutellaan kuulumisia ja huumoriakin on, ja s*ksiäkin mutta aika laimeaa tunnepuolelta. Tai rakastan kyllä häntä... Mutta lähinnä niin kuin veljeä. Lapsiakin meillä on, tosin jo isoja, yksi muuttanut kotoa jo ja kaksi kotona olevaa 18 v. ja 16 v.
Mitä teen? Eroanko hyvästä ja turvallisesta pitkästä suhteesta ja kokeilen josko olisi tulevaisuutta tämän ihastuksen kanssa? Vai olisiko tyhmintä ikinä?
Kumpaa katuu enemmän, sitä ettei koskaan uskaltanut yrittää jonkun kanssa jota oikeasti rakastaa ja haluaa, vai sitä että pistää keski-ikäisenä rakentamansa elämän täysin uusiksi ja/tai p*skaksi?
Kommentit (863)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnon kaasuvalottaja taas ketjussa.
Kuinka niin? Miten täällä on sinun mielestäsi kaasuvalotettu?
Mitä enemmän lennosta vaihtelee sitä enemmän rikkäiseksi sisältää tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi kokemukset, onko joku täällä lähtenyt ns. ihan hyvästä pitkästä liitosta keski-ikäisenä rakkauden perään? Siis menestyksekkäästi.. Kauhutarinoita "yksinjäämisestä kissojen kanssa loppuelämä rummona katuen ja ikävöiden" kyllä kuulee aina..
Ap
Ne menestyksekkäät tarinat ei ennusta sun tulevaisuutta millään tavalla. Odottele nyt rauhassa, ihastukset menee usein ohi. Itse olen hyvässä parisuhteessa ja olin n. 8 vuotta sitten todella ihastunut yhteen ihmiseen. Tänä päivänä en jaksa hänen seuraansa ollenkaan ja ihastus on menneen talven lumia. Oma ukko on edelleen tallessa. Pitkässä parisuhteessa on monenlaisia vaiheita mutta hyvästä suhteesta ei minusta kannata kovin helposti lähteä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi kokemukset, onko joku täällä lähtenyt ns. ihan hyvästä pitkästä liitosta keski-ikäisenä rakkauden perään? Siis menestyksekkäästi.. Kauhutarinoita "yksinjäämisestä kissojen kanssa loppuelämä rummona katuen ja ikävöiden" kyllä kuulee aina..
Ap
Ne menestyksekkäät tarinat ei ennusta sun tulevaisuutta millään tavalla. Odottele nyt rauhassa, ihastukset menee usein ohi. Itse olen hyvässä parisuhteessa ja olin n. 8 vuotta sitten todella ihastunut yhteen ihmiseen. Tänä päivänä en jaksa hänen seuraansa ollenkaan ja ihastus on menneen talven lumia. Oma ukko on edelleen tallessa. Pitkässä parisuhteessa on monenlaisia vaiheita mutta hyvästä suhteesta ei minusta kannata kovin helposti lähteä.
Apta kiinnostelee kokemukset joilla itse asiassa pyrkii oikeuttamaan omat tekonsa. Mutta rauhaa ei löydä.
Vierailija kirjoitti:
Luultavasti et näe kaikkea sitä hyvää mitä sinulla on nyt, koska olet niin tottunut siihen. Yhteiset lapset, pitkä historia, hyvät välit. Liittosi on sinulle koti jonka arvoa et ymmärrä!
Mitäs jos kaipaisi liittoonsa ihan kunnon rakkautta? Mistäs sitä taiot jos sitä ei tunne? Eihän siinä mitään jos sellaista ei elämäänsä kaipaa. Moni kuitenkin kaipaa eikä siinä ole mitään väärää. Ei myöskään ole väärää tai moraalitonta erota, jotta voisi saada tervettä rakkauselämää myös. Exän kanssa voi sitten jatkaa ystävinä. Miksi exän tulisi pitää aviokumppanin titteliä jos suhde on vain toverillinen? Ihan tavallisen ystävyydenhän pitäisi onnistua ihan hyvin jos olemassaoleva parisuhdekin jo perustuu lähinnä kumppanuuteen ja ystävyyteen eikä niinkään rakkauteen ja ystävyyttä vahvempaan. Eronkaan ei pitäisi olla mikään tabu eikä kauhistus kun no, ystävät ovat ystäviä ja eihän ystävyyssuhteelta odotetakaan sitä mitä parisuhteelta. Parisuhteessahan kumppani on rakastaja ja henkilö, jonka kanssa on yleensä tarkoitus jakaa vuode aktiivisesti.
Minä en pystyisi olla parisuhteessa kaverin kanssa, henkinen yhteys ja rauha oman kumppanin kanssa ovat niin isoja asioita <3 Siinä tapauksessa kastelu auttaa myöhemminkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.
Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?
Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?
-ohis
Rakastuminen on ohimenevää, eikä niin hirveän tarkkaa kohteensa suhteen. Hetkellinen hormonihäiriö. Rakastamisen kanssa sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä, rakastaminen on pysyvämpää ja valittua, ei pelkkää viettien perässä menemistä. Toki kannattaa valita tyyppi johon tuntee vetoa että pääsee alkuun, mutta sillä pääsee nimenomaan vain alkuun.
Kella on ja kellä ei. Tusinaihastujilla ehkä.
Oikeassa rakastamisen tunteessa ei ole mitään valittua. Aito tunne ei koskaan perustu valintaan etkä hyvää ja tunnetasolla tyydyttävää suhdetta tule ikinä saamaan jos kuvittelet niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luultavasti et näe kaikkea sitä hyvää mitä sinulla on nyt, koska olet niin tottunut siihen. Yhteiset lapset, pitkä historia, hyvät välit. Liittosi on sinulle koti jonka arvoa et ymmärrä!
Mitäs jos kaipaisi liittoonsa ihan kunnon rakkautta? Mistäs sitä taiot jos sitä ei tunne? Eihän siinä mitään jos sellaista ei elämäänsä kaipaa. Moni kuitenkin kaipaa eikä siinä ole mitään väärää. Ei myöskään ole väärää tai moraalitonta erota, jotta voisi saada tervettä rakkauselämää myös. Exän kanssa voi sitten jatkaa ystävinä. Miksi exän tulisi pitää aviokumppanin titteliä jos suhde on vain toverillinen? Ihan tavallisen ystävyydenhän pitäisi onnistua ihan hyvin jos olemassaoleva parisuhdekin jo perustuu lähinnä kumppanuuteen ja ystävyyteen eikä niinkään rakkauteen ja ystävyyttä vahvempaan. Eronkaan ei pitäisi olla mikään tabu eikä kauhistus kun no, ystävät o
Miksi kukaan menee rakkaudettomaan avioliittoon?
Läheisriippuvuudesta?
Kyvyttömyyydestä olla rehellinen?
Yksinäisyyden pelosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi kokemukset, onko joku täällä lähtenyt ns. ihan hyvästä pitkästä liitosta keski-ikäisenä rakkauden perään? Siis menestyksekkäästi.. Kauhutarinoita "yksinjäämisestä kissojen kanssa loppuelämä rummona katuen ja ikävöiden" kyllä kuulee aina..
Ap
Tämän enempää lukematta vastaan. Mä tein tuon samassa tilanteessa jo 10v aiemmin. Kaikki lapset oli alle 10v ja itsekin 30+. Nyt keski-iässä en enää jaksaisi. Nyt alkaa taas arvostaa sitä tasaisuutta, eikä hormonit vie joka ihastuksen perään. Toki on sekin pointti, että olen tuon kokenut, niin voi olla, että olen tyytyväinen siksi. Nykyään asun kissojen kanssa ja elämä on mukavaa. Älä sä nimittele mun elämää kauhutarinaksi. Ihan itse jokainen valitsee eron jälkeenkin elämänsä. Kuitenkin aina erossa ja muutenkin on se vaihtoehto, että jää yksin, ja se kannattaa hyväksyä. Ellei sitten ihan kuka vaan kelpaa, mutta silloinhan sunkin tilanteessa ollaan lähtöpisteessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnon kaasuvalottaja taas ketjussa.
Kuinka niin? Miten täällä on sinun mielestäsi kaasuvalotettu?
Mitä enemmän lennosta vaihtelee sitä enemmän rikkäiseksi sisältää tulee.
No entä sitten ne, jotka "vaihtavat lennosta" vain kerran? Ja sekin ilman mitään varsinaista pettämistä. (Vaikka tämän palstan mukaanhan jo se toiseen rakastuminen on pahinta pettämistä.)
Onko kukaan tässä ketjussa vielä tullut ajatelleeksi, että mitä jos ap:n aviopuoliso kyllästyy muutaman vuoden päästä tähän "toverilliseen liittoon" ja löytää itse jonkun uuden rakkauden?
Yksinhän ap sittenkin jäisi. Mutta ainakin olisi se marttyyrin kruunu lohdutuspalkintona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kommenteista, luin ja luen kaikki.
Joku ihmetteli, miksi mietin jo eroa, vaikken tunne ihastustani kunnolla tai en tiedä vastaisiko hän samalla tavoin tunteisiini.
Lähinnä siksi, että kuten kirjoitin, en ole tällaista ihastumista/rakastumista kokenut koskaan. Ja oli minulla kuitenkin poikaystäviä ennen miestäni, ja avioliiton aikana olen ennenkin pari kertaa ihastunut kevyesti johonkuhun (ihan vaan mielessäni, mitään en oo tehnyt) mutta ne ovat olleet tosi kevyitä ihastumisia.
Nyt tunnen niin voimakkaasti tuota työkaveria kohtaan, että uskon tosissani että olen ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti rakastunut toiseen ihmiseen, ja sellaisista ns. oikeista syistä; en ole vaan viehättynyt ulkonäöstä tms vaan luonteesta ja tavasta toimia, olla ihmisten kanssa, huomioida muut, kantaa vastuu (ainakin työasioissa), käsitellä hankalia ihmisiä provosoitumatta jne. Ja siksi, huolimatta siitä tulisiko minusta ja työkaverista ikinä mitään, tuntuu ehkä jotenkin väärältä jatkaa liitossani, jossa mieheni tuntuu näin ollen kakkosvaihtoehdolta. En tiedä sitten onko hölmöä ajatella näin? Onko se väärin?
Toki sinänsä voin jatkaa tässä omassa liitossanikin, ja varsinkin jos tietäisin aivan varmaksi ettei minusta ja työkaverista koskaan tulisi mitään. Ei minulla tässä liitossa ole paha olo. On tämä varmasti se toiseksi paras vaihtoehto, enkä usko koskaan enää rakastuvani näin tulisesti kehenkään muuhun tuon työkaverin jälkeen, joten jos häntä en saa, voisin aivan hyvin jäädä liittooni.
Mutta onko se sitten oikein? Ajatella mielessään että oma mies on kakkosvaihtoehto, mutta pitää se tieto vain itsellään ja jatkaa niinkuin ennenkin. Ilmeisesti sille saisin kuitenkin (täällä) siunauksen?
No mutta joo, toisaalta, olette oikeassa, en välttämättä tunne työkaveriani kokonaan. Mistä sen tietää vaikka olisi täysin erilainen kotonaan. Tosin moniko meistä muuttuu kotiinmennessään aivan päinvastaiseksi, ja pystyy töissään vuosia esittämään joka päivä näkemilleen työkavereilleen ihan erilaista ihmistä kuin "oikeasti" on? Kyllä minä ainakin olen aika samanlainen sekä töissä että vapaalla. Olenko sitten harvinaisuus?
Mutta kiirehän minulla ei sinänsä ole. Tuskin teen mitään siirtoja puoleen tai toiseen ainakaan kuukausiin. Voihan sekin kai olla että ihastukseni meneekin ohi, kuten jotkut kommenteissaan povasivat.
Ap
"On ihan ok ja sallittua erota huonosta "on tämä ihan hyvä" suhteesta, jossa ollaan kuin sisaruksen tai kaverin kanssa."
Et selvästikään ole elänyt pitkässä suhteessa. Tuo tunne sisaruksesta tai kaverista on täysin normaalia. Mutta se on ns. pohjatunne ja äärettömän hyvä asia, sen päälle kuitenkin saa vielä parempaa kun hoitaa suhdetta ja hommaa sen kipinän takaisin. Ja SE on paljon, paljon enemmän kuin yksikään alkuhuuma ikinä! 😊
On täysin ok erota huonosta suhteesta. Mutta aloittajalla on hyvä ja turvallinen suhde, näin kirjoitti itsekin, ja lisäksi rakastaa miestään. Kaikki on suhteessa hyvin. Silloin sitä ei kannata roskiin heittää. Tuohan on paras mahdollinen tilanne ikinä, kuka vaan haluaisi tuollaisen suhteen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikea kuvitella että lennosta vaihtavat eivät ole pettäneet. Ja vaikea kuvitella etteivät tekisi sitä jatkossakaan. En usko että voi päätyä todella rakastuneeseen tilaan jos ei ole sitä ensin ruokkinut.
Minusta on kyllä parasta että oma mies on myös rakastajasi, olisi todella tylsää jos asuisi perheenä vain kaverin kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.
Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?
Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?
-ohis
Rakastuminen on ohimenevää, eikä niin hirveän tarkkaa kohteensa suhteen. Hetkellinen hormonihäiriö. Rakastamisen kanssa sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä, rakastaminen on pysyvämpää ja valittua, ei pelkkää viettien perässä menemistä. Toki kannattaa valita tyyppi johon tuntee vetoa että pääsee alkuun, mutta sillä pääsee nimenomaan vain alkuun.
Eli kykenet rakastamaan ketä tahansa random lasta ihan yhtä paljon kuin omia lapsiasikin? Kykenet rakastamaan ketä tahansa kadun pulsua ihan yhtä paljon kuin jotakuta toista sinulle rakasta ihmistä? Jos vanhempasi kuolee, voit korvata hänet vain alkamalla kokemaan jotakuta toista kohtaan vastastaavaa rakastamista ja tunnetta että tuossa on minun rakas vanhempani?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän kyllä yhden onnistuneen tapauksen. Mies jätti perheensä ja lähti pitkään sinkkuna olleen harrastuskaverinsa matkaan. Ovat edelleen yhdessä, kaikki siis mennyt todella hyvin.
Mutta. Paljon tunnen näitä tapauksia joissa puoliso jätetty työkaverin tai muun ihastuksen vuoksi, eikä se uusi suhde sitten kantanutkaan. Pieni osa palasi yhteen exän kanssa, mutta suuri osa jäi pitkäksi aikaa yksin, ja jopa ne omat lapset ei halunneet enää olla tekemisissä. Ovat katuneet katkerasti.
Ja siis näitä tiedän oikeasti monta. Luuletko ap, että lastesi mielestä isän jättäminen tämän työtoverin vuoksi olisi ok? Kestätkö, jos eivät enää halua olla kanssasi tekemisissä?
Luulisi ettei 16-vuotias ole niin kiinnostunut siitä, pysyvätkö vanhemmat yhdessä vai eivät. Se on vähän eri juttu kuin jos olisi 6-vuotias.
Siis kirjoititko nyt väärin nuo iät, vai oletko oikeasti ihan tosissasi??? 😳
Minä lähdin. Paras päätös ikinä itselleni. Ratkaiseva tekijä oli kun ymmärsin että exän kanssa panostaminen suhteeseen ei sitä samaa toisi mitä tunsin tämän tpisen miehen kanssa. Sitä mitä ei koskaan ollut ei sitä pystynyt takaisin tuomaan enkä ilman sitä rakkautta pystynyt elämään.
Rakkaus nykyiseen ei ole viidessä vuodessa hiipunut vaan voimistunut, seksi ei ole hävinnyt, elämä on päivä päivältä parempaa. Nyxän työminä oli ihana, kotiminä ihanampi. Nyt jo aikuiset lapset näkevät onnellisen äidin.
Myös ex on löytänyt uuden rakkauden ja onnellinen. Meidän välit on hyvät.
Mutta tämä ei ennusta mitään sinun tulevaisuudesta. Mielestäni ero päätös pitää tehdä niin että on valmis elämään myös yksin jos uusi suhde ei toimi. Ja varmista nyt ihmeessä että olette samalla sivulla tunteidesi kohteen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.
Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?
Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?
-ohis
Rakastuminen on ohimenevää, eikä niin hirveän tarkkaa kohteensa suhteen. Hetkellinen hormonihäiriö. Rakastamisen kanssa sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä, rakastaminen on pysyvämpää ja valittua, ei pelkkää viettien perässä menemistä. Toki kannattaa valita tyyppi johon tuntee vetoa että pääsee alkuun, mutta sillä pääsee nimenomaan vain alkuun.
No, entä jos ei vain halua olla yhdessä? Entä jos vain ei tunne rakastamista?
Kelpaako sinulle muuten suhteeseen ja rakastamaan esim joku sun hyvä kaveri? Ei ainakaan yksinolosta tarvitse sun kärsiä kun pystyt ihan tahdonalaisesti valitsemaan ketä rakastat ja ketä et. Onnea!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näissä tilanteissa sitä ihastumista syventää tieto siitä, että toinen on ns.kielletty ja saavuttamaton. Hohto voi haihtua hyvinkin nopeasti jos alkaisitte oikeasti suhteeseen. Ihastuminen ja rakastuminen eivät takaa sitä, että ihminen on oikea ja suhde tulee olemaan hyvä. Toki joskus eroaminen tuossa tilanteessa voi osoittautua kannattavaksi, mutta melkoinen riski se on. Ihastuminen ja rakastuminen laantuvat, et voi tietää mitä sen jälkeen jää jäljelle vai jääkö mitään.
Pelkkä suhteeseen joskus jonkun kanssa ryhtyminen ja jopa perheen perustaminen ei takaa sitä että tämä ihminen on oikea ja suhde on hyvä.
Aloittaja kertoo että hänen suhteensa on hyvä ja turvallinen. Sinäkö kyseenalaistat tämän? Miten tiedät asian paremmin kuin ap? 😂
Alue: Aihe vapaa
Rakastuminen on ohimenevää, eikä niin hirveän tarkkaa kohteensa suhteen. Hetkellinen hormonihäiriö. Rakastamisen kanssa sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä, rakastaminen on pysyvämpää ja valittua, ei pelkkää viettien perässä menemistä. Toki kannattaa valita tyyppi johon tuntee vetoa että pääsee alkuun, mutta sillä pääsee nimenomaan vain alkuun.