Pitkä toverillinen liitto, vai kunnolla sydämeni vienyt ihastus?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista, luin ja luen kaikki. 

Joku ihmetteli, miksi mietin jo eroa, vaikken tunne ihastustani kunnolla tai en tiedä vastaisiko hän samalla tavoin tunteisiini.

Lähinnä siksi, että kuten kirjoitin, en ole tällaista ihastumista/rakastumista kokenut koskaan. Ja oli minulla kuitenkin poikaystäviä ennen miestäni, ja avioliiton aikana olen ennenkin pari kertaa ihastunut kevyesti johonkuhun (ihan vaan mielessäni, mitään en oo tehnyt) mutta ne ovat olleet tosi kevyitä ihastumisia.

Nyt tunnen niin voimakkaasti tuota työkaveria kohtaan, että uskon tosissani että olen ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti rakastunut toiseen ihmiseen, ja sellaisista ns. oikeista syistä; en ole vaan viehättynyt ulkonäöstä tms vaan luonteesta ja tavasta toimia, olla ihmisten kanssa, huomioida muut, kantaa vastuu (ainakin työasioissa), käsitellä hankalia ihmisiä provosoitumatta jne. Ja siksi, huolimatta siitä tulisiko minusta ja työkaverista

Ap. Riko kaikki. Aloita salasuhteilu.

Syytä puolisoasi aiheesta. Mieluiten julkisesti vähintään somessa.

Uhriudu ympäritäsi saamastasi kritiikistä.

Heitä kaikki lähipiiristäsi jotka eivät 110 prosenttisesti hyväksy tekojasi roskikseen. 

 

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi kokemukset, onko joku täällä lähtenyt ns. ihan hyvästä pitkästä liitosta keski-ikäisenä rakkauden perään? Siis menestyksekkäästi.. Kauhutarinoita "yksinjäämisestä kissojen kanssa loppuelämä rummona katuen ja ikävöiden" kyllä kuulee aina..

Ap

Jokainen tekee itse päätöksen. Mutta olet tylsistynyt nykyisessä suhteessa. Ja sinulla ei ole kokemusta muusta.mieti vielä. Hyvin harvalla on edes hyvä suhde. Ja Jokainen suhde tasaantuu aikaa myöten. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.

Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?

Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?

-ohis

On törkeää aloittaa suhde ihmisen kanssa josta ei ole edes kunnolla kiinnostunut. Sitten vielä syyttää omasta mokasta muita, eikö minulla ole oikeus rakastua? Sitten lopuksi vielä kuvitella olevansa teini vailla mitään vastuuta mistään. 😑

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi kokemukset, onko joku täällä lähtenyt ns. ihan hyvästä pitkästä liitosta keski-ikäisenä rakkauden perään? Siis menestyksekkäästi.. Kauhutarinoita "yksinjäämisestä kissojen kanssa loppuelämä rummona katuen ja ikävöiden" kyllä kuulee aina..

Ap

Ne menestyksekkäät tarinat ei ennusta sun tulevaisuutta millään tavalla. Odottele nyt rauhassa, ihastukset menee usein ohi. Itse olen hyvässä parisuhteessa ja olin n. 8 vuotta sitten todella ihastunut yhteen ihmiseen. Tänä päivänä en jaksa hänen seuraansa ollenkaan ja ihastus on menneen talven lumia. Oma ukko on edelleen tallessa. Pitkässä parisuhteessa on monenlaisia vaiheita mutta hyvästä suhteesta ei minusta kannata kovin helposti lähteä.

Eipä ne epämenestyksekkäätkään ennusta Apn tulevaisuutta. Se on näissä jutuissa kumma miten vain yhden kantin tarinoista kehotetaan ottamaan vaari, mutta toisen kantin tarinat taas ovat ihan humpuukia ja ignoorattava. Vai olisiko kuitenkin niin että aina on kyse yksilöllisistä asioista ja tarinoista. Joskus jotakuta lykästää ja joskus ei. Mitään yleispätevää neuvoa ei voida tästä aiheesta antaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itelläni nämä meni ohi sillä kun mietin miten sitten kerron niille teineille haluavani eron vaikka iskä onkin rakas ja teinitkin on nähneet ettei riitoja, alkoholia tms eron syynä ole. Kerronko vaan että äiti nyt vaan ihastui toiseen? Niinkö heitä haluan opettaa? En. En ole eronnut. Ihastukset oli ja meni, lapset on muuttaneet omilleen, ja oma suhde voi todella hyvin.

Niin, sinä tällöin selkeästi rakastat miestäsi enemmän kuin ystävää eivätkä tunteesi häneen ole lähinnä sisarukselliset tai kaverilliset toisin kuin Ap:llä ja niin monilla muilla. Silloin on helppo neuvoa noin. Jonkun toisen tapauksessa taas neuvosi noudattaminen antaisi lapsille heidän tulevia suhteitaan silmälläpitäen haitallista esimerkkiä vääränlaisesta kituutuksesta ja siitä kuinka heidän haluillaan ja tunteillaan ei ole parisuhdekontekstissa merkitystä tai painoarvoa. Että kärsi kärsi, kirkkaamman

Kyllä mun tunteeni miestä kohtaan ovat olleet vain kaverilliset, moneenkin kertaan, se on ihan normaalia pitkässä suhteessa. Kannattaa vaikka lukea alan kirjallisuutta.

Toisekseen, lue edes mitä ap kirjoittaa omasta suhteestaan. Ei hän siinä kärsi vaan kertoo suhteensa olevan hyvä ja turvallinen ja rakastavansa miestään.

Muuten voisin sanoa vaikka joo mutta työkaveri. Ei koskaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.

Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?

Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?

-ohis

On törkeää aloittaa suhde ihmisen kanssa josta ei ole edes kunnolla kiinnostunut. Sitten vielä syyttää omasta mokasta muita, eikö minulla ole oikeus rakastua? Sitten lopuksi vielä kuvitella olevansa teini vailla mitään vastuuta mistään. 😑

Eritttäin hyvä ja osuva havainto ihmisestä joka on pohjasakkaa parisuhdekumppanina!

Epäluotettava. Epärehellinen. Ja. Valheellinen.

Hei ap! Aina kannattaa kokeilla, kukaan muu ei elä sun elämää.

Ite oon siis nainen ja oon ihastunut töissä olevaan 27v mieheen. Ongelma et sillä on 2 lasta, nuorin muutaman kuukauden.

Siinä miehessä vetää kaikki puoleensa, ulkonäkö, huumori ja luonne! Halua olis kokeilla tätä ihastusta. En vaan uskalla kokeilla "kepillä jäätä" et millainen suhde on? Toisaalta voi olla riitoja, pikkulapsi aika on kuulemma rankka

Vierailija kirjoitti:

Jos äiti olisi rikkonut perheen ollessani 16-vuotias, koska piti päästä panemaan työkaveria, vaikka kotona kaikki oli erinomaisesti, en olisi antanut sitä ikinä anteeksi.

No eihän kaikki ole ap:lle erinomaisesti, joutuu harrastamaan seksiäkin ihmisen kanssa jota kohtaan ei tunne vetovoimaa, on myös tunnepuolella olematon suhde.

En nyt sano että ap:n pitäisi aloittaa suhde tämän uuden kanssa, mutta on väärin sanoa että asiat on erinomaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Siis sähän oikeasti haluat vain kuulla, että rakkaus kaiken voittaa, mä löysin myös elämäni rakkauden 50v, karattiin naimisiin ja nyt istutaan onnellisena Bahamalla kuin teinit konsanaan, viettämässä rakkauden ikuista kevättä?  

Karu totuus on, että huuma harvoin kestää. Parhaimmillaan löydät toisesta elämänmittaisen toverin, ja 80v voit katsoa häntä ja todeta että hyvä elämä oli.

Itse erosin 40v, hieman samanlaisessa tilanteessa. Erona oli se, että olisin itse halunnut tehdä töitä meidän väljähtäneen liiton eteen ja eksä ei, vaan luovutti ja ojensi avioero paperit. En pettänyt, en lähtenyt toisen matkaan. Kun ero sitten tuli, olin vapaa kokeilemaan ihastusta, ja tulos oli täysi pannukakku. Ei ollut yhtään sellainen mitä luulin, ja tajusin myös, että olisin vain itse kaivannut naisena huomiota, kehuja ja hellyyttä, en pelkästään äitinä ja kodin siivoojana. Älä heitä hukkaan yhteisiä vuosia, et tule löytämään

Tähän on nyt pakko vastata: Itsellä oli sellainen odotus, että rakennetaan, lähennytään ja koetaan perheen kasvu yhdessä, niinkuin tapahtuikin. Meidän eroprosessi kesti silti vuosia, koska emme kumpikaan pystyneet lähtemään, vaikka arvot olivat keskusteluista huolimatta liian erilaiset. Aikuisena ei enää halunnut tehdä kompromisseja itselle tärkeissä asioissa. Löysin eksäni ja nykyisen molemmat töistä... Nyksän kanssa elämä on toisella tavalla hyvää. Rakastunutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.

Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?

Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?

-ohis

Rakastuminen on ohimenevää, eikä niin hirveän tarkkaa kohteensa suhteen. Hetkellinen hormonihäiriö. Rakastamisen kanssa sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä, rakastaminen on pysyvämpää ja valittua, ei pelkkää viettien perässä menemistä. Toki kannattaa valita tyyppi johon tuntee vetoa että pääsee alkuun, mutta s

Kella on ja kellä ei. Tusinaihastujilla ehkä. 

 

Oikeassa rakastamisen tunteessa ei ole mitään valittua. Aito tunne ei koskaan perustu valintaan etkä hyvää ja tunnetasolla tyydyttävää suhdetta tule ikinä saamaan jos kuvittelet niin.

Oikeaa, aitoa RAKASTAMISTA ei voi tuntea johonkin työkaveriin, jonka kanssa ei kunnolla edes tunne. Sen varmaan tajuat itsekin. Se on pelkkää ihastumista ja kuvitelmia päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos äiti olisi rikkonut perheen ollessani 16-vuotias, koska piti päästä panemaan työkaveria, vaikka kotona kaikki oli erinomaisesti, en olisi antanut sitä ikinä anteeksi.

No eihän kaikki ole ap:lle erinomaisesti, joutuu harrastamaan seksiäkin ihmisen kanssa jota kohtaan ei tunne vetovoimaa, on myös tunnepuolella olematon suhde.

En nyt sano että ap:n pitäisi aloittaa suhde tämän uuden kanssa, mutta on väärin sanoa että asiat on erinomaisesti.

Syy on yksin apssa. Kommunikaatiokyvytön ihmisen muotoinen.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista, luin ja luen kaikki. 

Joku ihmetteli, miksi mietin jo eroa, vaikken tunne ihastustani kunnolla tai en tiedä vastaisiko hän samalla tavoin tunteisiini.

Lähinnä siksi, että kuten kirjoitin, en ole tällaista ihastumista/rakastumista kokenut koskaan. Ja oli minulla kuitenkin poikaystäviä ennen miestäni, ja avioliiton aikana olen ennenkin pari kertaa ihastunut kevyesti johonkuhun (ihan vaan mielessäni, mitään en oo tehnyt) mutta ne ovat olleet tosi kevyitä ihastumisia.

Nyt tunnen niin voimakkaasti tuota työkaveria kohtaan, että uskon tosissani että olen ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti rakastunut toiseen ihmiseen, ja sellaisista ns. oikeista syistä; en ole vaan viehättynyt ulkonäöstä tms vaan luonteesta ja tavasta toimia, olla ihmisten kanssa, huomioida muut, kantaa vastuu (ainakin työasioissa), käsitellä hankalia ihmisiä provosoitumatta jne. Ja siksi, huolimatta siitä tulisiko minusta ja työkaverista

Ei ole hölmöä eikä väärin, mutta miestäsi kohtaan teet kyllä väärin pitämällä häntä kakkosvaihtoehtona, johon tyytyisit uudestaan vasta jos tiedät ettei muuta olisi luvassa. Eroaisin koska eihän sulla ole liitossasi mitään ihan mukavaa ihan ok arkea syvällisempää tasoa. Hän on ihan hyvä ihminen. Teidän suhde on igan hyvä. Sulla on ihan hyvä olla. Oikeissa tunteissa ja valinnoissa, jotka olet tehnyt sydämestäsi ei ole tuollaista sanaa kuin ihan.

Epäreilua häntä kohtaan olla suhteessa, jos et tunne häntä kohtaan sen verran, että valitsit hänet ilomielin ja aidosti hänet ykkösvaihtoehdoksesi haluten.

AP on kyllä aika karua jos et ole rehellinen miehellesi.. voisi auttaa myös teidän suhteeseen tai muuten tilanteesi jos et itse osaa tehdä ratkaisuja.

Meillä oli miehen kanssa hankala kausi. Silloinen ystävä yritti voittaa puolelleen, olisi halunnut suhteen ja puhui naimisiin menosta.

Luojan kiitos taistelin suhteeni eteen, en voisi olla onnellisempi.

Pysyisin nykyisessä suhteessa ja pyrkisin välttelemään mahdollisimman paljon ihastuksen kanssa olemista. 

Apn kaltaiset ovat hyvin usein kyvyttömiä sanoittamaan puolisolleen tunteitaan ja tarpeitaan rehellisesti. Eivät uskalla olla täysin auki ja tuoda haavoittuvuuttaan esiin. Siksi usein erokierteessä.

Hitsi kun lainaus ei toimi, mutta 154 kirjoitit mm. 

"Epäreilua häntä kohtaan olla suhteessa, jos et tunne häntä kohtaan sen verran, että valitsit hänet ilomielin ja aidosti hänet ykkösvaihtoehdoksesi haluten."

Niin. Eli nimenomaan juuri tämän vuoksi siis pohdin itsekin eroa "vaikka en ihastustani tunnekaan". 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Hitsi kun lainaus ei toimi, mutta 154 kirjoitit mm. 

"Epäreilua häntä kohtaan olla suhteessa, jos et tunne häntä kohtaan sen verran, että valitsit hänet ilomielin ja aidosti hänet ykkösvaihtoehdoksesi haluten."

Niin. Eli nimenomaan juuri tämän vuoksi siis pohdin itsekin eroa "vaikka en ihastustani tunnekaan". 

Ap

 

Eroa ap. Mutta älä sitten uhriudu jälkeenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itelläni nämä meni ohi sillä kun mietin miten sitten kerron niille teineille haluavani eron vaikka iskä onkin rakas ja teinitkin on nähneet ettei riitoja, alkoholia tms eron syynä ole. Kerronko vaan että äiti nyt vaan ihastui toiseen? Niinkö heitä haluan opettaa? En. En ole eronnut. Ihastukset oli ja meni, lapset on muuttaneet omilleen, ja oma suhde voi todella hyvin.

Niin, sinä tällöin selkeästi rakastat miestäsi enemmän kuin ystävää eivätkä tunteesi häneen ole lähinnä sisarukselliset tai kaverilliset toisin kuin Ap:llä ja niin monilla muilla. Silloin on helppo neuvoa noin. Jonkun toisen tapauksessa taas neuvosi noudattaminen antaisi lapsille heidän tulevia suhteitaan silmälläpitäen haitallista esimerkkiä vääränlaisesta kituutuksesta ja siitä kuinka heidän haluillaan ja tunteillaan ei ole parisuhdekontekstissa merkityst

Kyllä mun tunteeni miestä kohtaan ovat olleet vain kaverilliset, moneenkin kertaan, se on ihan normaalia pitkässä suhteessa. Kannattaa vaikka lukea alan kirjallisuutta.

Toisekseen, lue edes mitä ap kirjoittaa omasta suhteestaan. Ei hän siinä kärsi vaan kertoo suhteensa olevan hyvä ja turvallinen ja rakastavansa miestään.

Toisten mielestä ja kokemuksesta kaverilliset tunteet taas eivät ole normaaleja jos suhde perustuu rakkauteen. Ei kaverirakkauteen tai kumppanuusrakkauteen. Eihän Ap selkeästi rakasta kuten parisuhteessa kuuluisi rakastaa ja mitä parisuhteessa rakastamisella yleensä tarkoitetaan vaan kuin esimerkiksi ystävyyssuhteessa rakastetaan. Ei pelkkä sellainen riitä ihmisille useimmille pitkänpäälle ja miksi pitäisikään? 

Ystävyysrakkaus, himo ja sitten varsinainen romanttinen rakkaus ovat kolme eri asiaa. Niistä parisuhteeseen kuuluu kaikki kolme eikä pelkällä ystävyydellä tehdä onnellista suhdetta ihmiselle joka kaipaa enemmän kuin ystävää. Itse en esimerkiksi halua rakastella ystävieni kanssa enkä pysty siihen jos tunnen pelkkää ystävyyttä tai sisaruksellisuutta. Osalle Ap:n kaltainen tilanteeseen tyytyminen olisi ison ja tärkeän aikuiselämän osa-alueen kuihtuminen. Siis saada rakastaa ja tulla rakastetuksi ja myös fyysisesti. Ehkä tämä asia sitten on eri demiseksuaaleilla kuin vaikkapa sinulla.