Lue keskustelun säännöt.
Pitkä toverillinen liitto, vai kunnolla sydämeni vienyt ihastus?
Tilanne on nyt se, että olen päätä pahkaa rakastunut työkaveriin. Kliseistä. Olen tuntenut hänet 3 vuotta. Tutustuttu hiljalleen, ja nyt viimeiset kuukaudet lähennytty enemmänkin. Mitään varsinaista flirttiä kummempaa ei ole tapahtunut, mutta olen aivan älyttömän ihastunut häneen. Tekisi mieli sanoa, että olen rakastunut, kunnolla, ensimmäistä kertaa elämässäni. Siis sillä tavalla, etten ole koskaan tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan.
En edes omaa miestä kohtaan, jonka kanssa aloin parikymppisenä seurustelemaan tosi kevyin syin (tyyliin oli hyvännäköinen ja kiinnostunut minusta) ja "kun ei parempaakaan ollut tullut vastaan" enkä yksinkään halunnut olla. Kuulostaa kamalalta näin kirjoitettuna, myönnän, mutta antakaa armoa, olin niin nuori silloin ja oli joku kiire perustaa perhe. Mutta noh, kaikenlaisten kiemuroiden ja kahden vuosikymmenen jälkeen sinänsä hyvä liitto meillä on. Emme riitele, kotityöt jaetaan tasaisesti, jutellaan kuulumisia ja huumoriakin on, ja s*ksiäkin mutta aika laimeaa tunnepuolelta. Tai rakastan kyllä häntä... Mutta lähinnä niin kuin veljeä. Lapsiakin meillä on, tosin jo isoja, yksi muuttanut kotoa jo ja kaksi kotona olevaa 18 v. ja 16 v.
Mitä teen? Eroanko hyvästä ja turvallisesta pitkästä suhteesta ja kokeilen josko olisi tulevaisuutta tämän ihastuksen kanssa? Vai olisiko tyhmintä ikinä?
Kumpaa katuu enemmän, sitä ettei koskaan uskaltanut yrittää jonkun kanssa jota oikeasti rakastaa ja haluaa, vai sitä että pistää keski-ikäisenä rakentamansa elämän täysin uusiksi ja/tai p*skaksi?
Kommentit (861)
Jos se työkaveri todella on niin ihana ihminen ja on kiinnostunut myös sinusta, sitten voit kai kertoa hänelle ihastuksestasi. Sillähän se selviää ovatko tunteet molemmin puolin sellaiset, että jutusta saattaisi tulla jotain. Ja jos eivät ole, ei tarvitse enää pohtia asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kokeile vaikka sitä, että odotat kaksi vuotta ja katsot sen jälkeen miltä tuntuu. Kaikki lapsesi ovat sitten täysi-ikäisiä.
Ja jos se AP:n työkaveri sattuu kuolemaan sen kahden vuoden aikana, niin hän syyttää itseään siitä ettei lähtenyt suhteesta ja tunnustanut rakkauttaan työkaverille.
Tai käykin niin että ap ottaa eron ja se on puolisolle kova paikka, uusi suhde ei kestäkään ja ex kuolee onnettomuudessa, ja ap syyttää itseään kun tuhlasi viimeiset hyvät ajat.
Ota ihastuksesi aluksi salapanoksi vaikka laivaristeilylle tai kylpylälomalle, johon sovit alibin naisystävän kanssa. Näet, dokaako itsensä umpikänniin. Millainen nuolija ja nussija on. Onko hyvä tanssimaan. Päätä sitten, mitä teet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kokeile vaikka sitä, että odotat kaksi vuotta ja katsot sen jälkeen miltä tuntuu. Kaikki lapsesi ovat sitten täysi-ikäisiä.
Ja jos se AP:n työkaveri sattuu kuolemaan sen kahden vuoden aikana, niin hän syyttää itseään siitä ettei lähtenyt suhteesta ja tunnustanut rakkauttaan työkaverille.
Dramaattista.. elämää ei nyt kannata elää paniikissa kaasu pohjassa kun koska vain joku saattaa kuolla.
Joskus dramaattinen vaihtoehto toteutuu. Siksi ei kannata ajatella, että kerron tunteistani myöhemmin tai että alan harrastamaan sitten eläkkeellä. Sitä odotettua parempaa hetkeä ei ehkä koskaan tule.
Ethän sinä edes tunne työkaveriasi. Tiedät hänestä vain sen, mitä näet töissä. Sinulla on joku haavekuva ja luulet rakastavasi häntä, mutta oikeasti rakastat vain sitä mitä sinä kuvittelet hänen olevan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odottele rauhassa ja harkitse uudestaan, jos tunne ei ole mennyt ohi siinä vaiheessa, kun lapset ovat muuttaneet kotoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kokeile vaikka sitä, että odotat kaksi vuotta ja katsot sen jälkeen miltä tuntuu. Kaikki lapsesi ovat sitten täysi-ikäisiä.
Ja jos se AP:n työkaveri sattuu kuolemaan sen kahden vuoden aikana, niin hän syyttää itseään siitä ettei lähtenyt suhteesta ja tunnustanut rakkauttaan työkaverille.
Dramaattista.. elämää ei nyt kannata elää paniikissa kaasu pohjassa kun koska vain joku saattaa kuolla.
Joskus dramaattinen vaihtoehto toteutuu. Siksi ei kannata ajatella, että kerron tunteistani myöhemmin tai että alan harrastamaan sitten eläkkeellä. Sitä odotettua parempaa hetkeä ei ehkä koskaan tule.
Se dramaattinen vaihtoehto voi toteutua myös sen oman puolison kohdalla. Tiedän parikin tapausta jossa nainen jätti pitkäaikaisen puolisonsa, ja sitten se puoliso kuolikin yllättäen. Oli se suuri suru naisille se erokin siinä kohtaa, ja totesivat että oli elämänsä suurin virhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näissä tilanteissa sitä ihastumista syventää tieto siitä, että toinen on ns.kielletty ja saavuttamaton. Hohto voi haihtua hyvinkin nopeasti jos alkaisitte oikeasti suhteeseen. Ihastuminen ja rakastuminen eivät takaa sitä, että ihminen on oikea ja suhde tulee olemaan hyvä. Toki joskus eroaminen tuossa tilanteessa voi osoittautua kannattavaksi, mutta melkoinen riski se on. Ihastuminen ja rakastuminen laantuvat, et voi tietää mitä sen jälkeen jää jäljelle vai jääkö mitään.
Ei tässä kannata järjen ääntä ilmoille huutaa, kun aloittaja on jo päätöksensä tehnyt. Ikävä kyllä, noissa monesti jää sitten ihan yksin. Uuden kanssa suhde meneekin pieleen, vanha ei haluakaan takaisin, lapset menee erossa isänsä puolelle ja syyttävät äitiä eivätkä halua olla tekemisissä, yhteiset ystävät ja monet sukulaiset samoin. Mutta kun tunne on nyt olevinaan jotain niin suurta, että ei kyetä järjellä ajattelemaan, vaan pilataan koko elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet rakastunut mielikuvaan ja haaveeseen, kiellettyyn hedelmään. Todellisuus ja arki voivat sitten olla jotain ihan muuta.
Itelläni nämä meni ohi sillä kun mietin miten sitten kerron niille teineille haluavani eron vaikka iskä onkin rakas ja teinitkin on nähneet ettei riitoja, alkoholia tms eron syynä ole. Kerronko vaan että äiti nyt vaan ihastui toiseen? Niinkö heitä haluan opettaa? En. En ole eronnut. Ihastukset oli ja meni, lapset on muuttaneet omilleen, ja oma suhde voi todella hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luultavasti et näe kaikkea sitä hyvää mitä sinulla on nyt, koska olet niin tottunut siihen. Yhteiset lapset, pitkä historia, hyvät välit. Liittosi on sinulle koti jonka arvoa et ymmärrä!
Kysy itseltäsi, oletko todella valmis heittämään nykyisen suhteesi roskiin silläkin riskillä, että uuden ihastuksen kanssa hommasta ei tulekaan mitään ja sä jäät yksinen ehkä loppuelämäksesi? Jos, niin anna mennä.
Kannattaa ehkä pitää mielessä, että tilastojen (kuinka moni ihastuminen johtaa vuosien suhteeseen) valossa teistä ihastuksesi kanssa ei tule paria. Hei, kaikki me ollaan oltu ihastuneita alussa exiimme ja jopa tyyppeihin, jotka alun salamoinnin jälkeen on muutamassa viikossa tai kuukaudessa muuttunut vastenmieliseksi ja sellaisiksi, ettei haluta ikinä enää kuulla tyypistä yhtään mitään. Vai ajattelitko pitää nykyisen varalla? Saattaa jäädä vetävä pää käteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kumpaa katuu enemmän, sitä ettei koskaan uskaltanut yrittää jonkun kanssa jota oikeasti rakastaa"
Kuunteles nyt itseäsi 🤣🤣
Saattaisin kokeilla pientä salasuhdetta..
Luultavasti ei kannata erota, mutta on niitä toisenlaisiakin tarinoita. Itse erosin aikoinaan exästä kun ihastuin toiseen mieheen. Olihan se alku tappelua ja raskasta oli joutua yhteisestä lapsesta eroon kun hän oli isälläänkin paljon, mutta tämän "uuden" miehen kanssa yhteiseloa takana nyt 21 vuotta ja hyvin menee, paremmin kuin exän kanssa ikinä. Hyvät, tai kohteliaat välit nykyään on kyllä exänkin kanssa, mikä on hyvä, koska yhteinen lapsi (aikuinen nyt jo) meillä hänen kanssa kuitenkin aina tulee olemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kokeile vaikka sitä, että odotat kaksi vuotta ja katsot sen jälkeen miltä tuntuu. Kaikki lapsesi ovat sitten täysi-ikäisiä.
Ja jos se AP:n työkaveri sattuu kuolemaan sen kahden vuoden aikana, niin hän syyttää itseään siitä ettei lähtenyt suhteesta ja tunnustanut rakkauttaan työkaverille.
Dramaattista.. elämää ei nyt kannata elää paniikissa kaasu pohjassa kun koska vain joku saattaa kuolla.
Joskus dramaattinen vaihtoehto toteutuu. Siksi ei kannata ajatella, että kerron tunteistani myöhemmin tai että alan harrastamaan sitten eläkkeellä. Sitä odotettua parempaa hetkeä ei ehkä koskaan tule.
Se dramaattinen vaihtoehto vo
Voi toki, mutta se on sikäli eri asia että puolison kanssa on kuitenkin yhteistä elämää takana. Työkaverin kanssa ei ole niin paljon muistoja, joista saisi lohtua.
Itselläni oli miehen kanssa kaikki hyvin, olin ollut kiihkeästi rakastunut jo kymmenen vuotta. Tai niin ajattelin. Sitten rakastuin työkaveriin ja ymmärsin, ettei mieheni ollut koskaan ollut edes minun tyyppiäni. Hän oli ollut vain sellainen ihminen, jota kaipasin juuri siinä elämänvaiheessa. Tiesin, ettei työkaverini ole minusta kiinnostunut ja on varattukin, mutta en vain pystynyt jatkamaan enää liittoani. Tunteet miestäni kohtaan olivat kadonneet hetkessä. Jatkoin ystävänä sekä rakastamani työkaverin että entisen mieheni kanssa. Tästä tulee pian kymmenen vuotta enkä ole katunut päätöstäni. Olen edelleen yhtä rakastunut työkaverini, mutta entisestä mielestäni en oikein tiedä, onko hän minulle edelleen jollain tavalla tärkeä ihminen, vai pidänkö häneen yhteyttä enemmän tavan vuoksi.
Minä en ole naimisissa enkä rakastunut kehenkään, mutta olen usein pohtinut näitä juttuja ihan ulkopuolisen kiinnostuksella. Faktahan on, että useimmat suhteet eivät kestä, mutta kuitenkin tiedän useampia sellaisia tapauksia, että loppuiän "tosirakkaus" on löytynyt vasta kypsemmällä iällä, kun molemmilla osapuolilla on ollut jo kumppani ja/tai perhe. Ja sitten se uusi liitto on kestänyt parhaimmillaan vuosikymmeniä, ja pariskunta on silminnähden onnellisia ja jonkin sortin sielunkumppaneita.
Mitään takeita ei tietysti ole, että rakastuessaan mitään noin ihmeellistä löytää. Mutta tässä maailmassa kun ihmiset eroavat välillä ihan tyhmistäkin syistä, onko oikeasti jaloa kieltäytyä kokemasta rakkautta vain siksi, että arkielämään tyytymällä saa itselleen jonkin marttyyrin sädekehän?
Parhaimmillaan ihminen antaa tuollaisen mahdollisuuden mennä, ja sitten muutaman vuoden päästä se oma aviopuoliso haluaakin avioeron "kun ollaan kasvettu erilleen" ja olen kyllästynyt tapaasi harjata hampaita tai jotain muuta roskaa.
En tiedä. Arvostan uskollisuutta ja arvostan pitkiä liittoja. Mutta samalla tiedostan, että meillä on vain yksi elämä. Minäkään kuten ap en ole elämässäni vielä saanut kokea mitään todellista rakastumista. Jos niin kävisi - ja saisin vastakaikua - niin en tiedä olisinko minä ainakaan niin hyvä ihminen, että antaisin minkään sitä kokemusta estää. Todennäköisesti olisin niinkin moraaliton, etten välittäisi, vaikka miehellä olisi jo perhe. (Mutta minun kohdallani tämä on silkkaa teoriaa, sillä ei kukaan minuun tule rakastumaan.)
Montako kissaa sä olet jo tapattanut tuolla typerällä keittelylläsi?