Pitkä toverillinen liitto, vai kunnolla sydämeni vienyt ihastus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kokeile vaikka sitä, että odotat kaksi vuotta ja katsot sen jälkeen miltä tuntuu. Kaikki lapsesi ovat sitten täysi-ikäisiä.

 

Ja jos se AP:n työkaveri sattuu kuolemaan sen kahden vuoden aikana, niin hän syyttää itseään siitä ettei lähtenyt suhteesta ja tunnustanut rakkauttaan työkaverille.

Dramaattista.. elämää ei nyt kannata elää paniikissa kaasu pohjassa kun koska vain joku saattaa kuolla.

 

Joskus dramaattinen vaihtoehto toteutuu. Siksi ei kannata ajatella, että kerron tunteistani myöhemmin tai että alan harrastamaan sitten eläkkeellä. Sitä odotettua parempaa hetkeä ei ehkä koskaan tule.

Se dramaattinen vaihtoehto vo

Jos ap:n puoliso kuolisi, niin sitten hän olisi vapaa nainen ja voisi alkaa vaikka seurustella työkaverin kanssa.

Mistä sen tietää vaikka ap:n mieskin olisi ihastunut toiseen naiseen ja harkitsisi ap:n jättämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse pääsin huonosta puolisosta eroon, kun työpaikan ihastus halusi hänet. En voi kylliksi kiittää. 

Tässä siis erilainen tilanne. 

Sama tilanne, eri näkökulmasta. Näin voisi ap:n puoliso eron jälkeen ajatella. 

Rakkaus- ja avioliitto myös- ei ole vain tunne vaan myös valinta. Voi kun ihmiset muistaisi tämän. Se ruoho on usein vihreintä mitä kastelet. Puhupa nyt totta- kun iltaisin pohdit näitä niin hekumoitko mielessäsi kuinka ihana tuo toinen mies on? Vai mietitkö mitä kaikkea oma miehesi on tehnyt vuoksesi, mitä hänessä on ihanaa? Niinpä.  

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli miehen kanssa kaikki hyvin, olin ollut kiihkeästi rakastunut jo kymmenen vuotta. Tai niin ajattelin. Sitten rakastuin työkaveriin ja ymmärsin, ettei mieheni ollut koskaan ollut edes minun tyyppiäni. Hän oli ollut vain sellainen ihminen, jota kaipasin juuri siinä elämänvaiheessa. Tiesin, ettei työkaverini ole minusta kiinnostunut ja on varattukin, mutta en vain pystynyt jatkamaan enää liittoani. Tunteet miestäni kohtaan olivat kadonneet hetkessä. Jatkoin ystävänä sekä rakastamani työkaverin että entisen mieheni kanssa. Tästä tulee pian kymmenen vuotta enkä ole katunut päätöstäni. Olen edelleen yhtä rakastunut työkaverini, mutta entisestä mielestäni en oikein tiedä, onko hän minulle edelleen jollain tavalla tärkeä ihminen, vai pidänkö häneen yhteyttä enemmän tavan vuoksi.

Kiitos kun jaoit  tämän. Mielenkiintoinen tarina.

Tiedän kyllä yhden onnistuneen tapauksen. Mies jätti perheensä ja lähti pitkään sinkkuna olleen  harrastuskaverinsa matkaan. Ovat edelleen yhdessä, kaikki siis mennyt todella hyvin. 

Mutta. Paljon tunnen näitä tapauksia joissa puoliso jätetty työkaverin tai muun ihastuksen vuoksi, eikä se uusi suhde sitten kantanutkaan. Pieni osa palasi yhteen exän kanssa, mutta suuri osa jäi pitkäksi aikaa yksin, ja jopa ne omat lapset ei halunneet enää olla tekemisissä. Ovat katuneet katkerasti.

Ja siis näitä tiedän oikeasti monta. Luuletko ap, että lastesi mielestä isän jättäminen tämän työtoverin vuoksi olisi ok? Kestätkö, jos eivät enää halua olla kanssasi tekemisissä?

Anna ap palaa vaan, kun tunnut jo niin päättäneesi. Jos onnistuu, saat pitkän intohimon täyteisen parisuhteen, koette yhteisten lapsienne syntymän, kehityksen ja kasvun, ja ihanat yhteiset ajat vielä kiikkustuolissakin. Vai ontuuko joku jo tässä kuvitelmassa?

Mutta miten käy, jos ei natsaakaan oikeassa elämässä? Mitä sait, mitä menetit? Oletko valmis siihenkin vaihtoehtoon, etenkin, jos nykyinen puolisosi ei enää jatkaisi kanssasi. Rehellinenhän sinä toivottavasti kuitenkin olet, etkä lähde säätämään selän takana.

Vierailija kirjoitti:

Tunnet kuitenkin miehesi paremmin kuin sen rakastettusi. Ehkä teidän täytyy tutustua paremmin varmuuden vuoksi ennen kuin teet mitään päätöstä.

Käsittämätöntä, että tätä on näin yläpeukutettu. Omasta mielestäni olisi aika raskaan sarjan pettämistä, jos oma ukkoni haluaisi tutustua syvällisesti ihastustyökaveriinsa: keskustella yhdessä tunteistaan, toiveistaan ja tarpeistaan sekä mahdollisesta yhteisestä tulevaisuudestaan.  Tuosta olisi jopa vaikeampi päästä yli kuin jostain humalaisesta syrjähypystä, vaikka mitään fyysistä ei tapahtuisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnet kuitenkin miehesi paremmin kuin sen rakastettusi. Ehkä teidän täytyy tutustua paremmin varmuuden vuoksi ennen kuin teet mitään päätöstä.

Käsittämätöntä, että tätä on näin yläpeukutettu. Omasta mielestäni olisi aika raskaan sarjan pettämistä, jos oma ukkoni haluaisi tutustua syvällisesti ihastustyökaveriinsa: keskustella yhdessä tunteistaan, toiveistaan ja tarpeistaan sekä mahdollisesta yhteisestä tulevaisuudestaan.  Tuosta olisi jopa vaikeampi päästä yli kuin jostain humalaisesta syrjähypystä, vaikka mitään fyysistä ei tapahtuisi. 

No miten sitten toivoisit ukkosi selvittävän asian? Tutustuminenhan ei välttämättä tarkoita yhteisen tulevaisuuden suunnittelua. Pointtihan on, että kiinnostus ei oikein voi lopahtaa, ellei tule siihen tulokseen että se ihminen ei sittenkään ole sopiva itselle.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa AP muistaa, että se ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella vaan siellä missä sitä itse hoitaa.

Nurmikkoa nyt ei ihan voi verrata parisuhteisiin ja tunteisiin. Kuten joku sanoi niin tälläkin logiikalla ihmiset voisivat pariutua aivan kenen kanssa tahansa ja onnettomuuden kokemus, tunteiden puuttuminen ja parisuhteen tuntuminen huonolta ja epätyydyttävämmältä vaihtoehdolta johtuu vain siitä ettei yritä tuntea ja hoitaa tarpeeksi. Tervemenoa, ota sinäkin ensimmäinen vastaantulija, koska eihän se vaihtamalla ikinä parane ja hoida hoida, suhde, rakkaus ja tunteesi tähän arvalla valittuun henkilöön kyllä kukoistavat kunhan hoidat suhdetta tarpeesi. 

Oikeasti se menee niin että ON olemassa huonompia ja parempia vaihtoehtoja. Joskus oikein hyvä vaihtoehto tavataan aiemmin, joskus vasta myöhemmin kun on jo alettu ihan okein kanssa suhteeseen koska ei tajuttu odottaa parempaa ja sopivampaa. Joskus taas ihminen kokemuksiensa kautta muuttuu itse ja mikä oli aiemmin hyvä ei enää olekaan sitä enää myöhemmin.

On ihan ok ja sallittua erota huonosta "on tämä ihan hyvä" suhteesta, jossa ollaan kuin sisaruksen tai kaverin kanssa. Av:llä aiheeseen kommentoijat enimmäkseen eroa hysteerisesti pelkäävät ihmiset. Eivät kestäisi jos kumppani heidän kohdallaan alkaisikin tarkastella sydäntään ja toteaisi haluavansa parisuhteeseen jotain muuta ja heitä sytyttävämpää.

Kolmisen vuotta sitten ihastuin työkaveriin ja tunne oli molemminpuolinen. Kumpikin olimme varattuja mutta varsinkin miehellä oli hirveä kiire muuttaa yhteen ja jättää kaikki taaksemme. Olin tietty hirveän ihastunut, satunnaisia intiimejä hetkiä oli, alhaista, myönnän, kun kumpikin oli varattuja, mutta oikeastaan ne oli vain pussailua kun miehellä ei seissyt ja ei tiennyt yhtään miten pitää naista hyvänä, oli vain täynnä itserakkautta,  äkkiä tajusin että mulla oli kotona aika hyvä mies joten vähin äänin lopetin tämän työsuhderomanssin ja edelleen vain hävettää ja harmittaa että siihen ryhdyin kun tämä salasuhdemies edelleen viestittelee ja jankkaa rakkauttaan ja tietty on puhunut ympäriinsä meidän suhteesta. Uhkailee julkaista viestit yms mukavaa ihannemies toimintaa.

Jälkiviisaana mietin että en tuntenut miestä johon ihastuin, kuvittelin hänet iloiseksi, harrastavaksi, aktiiviseksi, sosiaalisesti lahjakkaaksi seuramieheksi jonka kanssa olisi kiva kulkea paikoissa kokemassa uutta, mutta mies olikin pelkkä tuhnu, valittava, takertuva, omistushaluinen pommi jonka kohtaaminen työpaikalla on nykyään vain hirveää draamaa ja uhkailua miten tekee itselleen jotain jos en palaa hänen luokseen. On siis edelleen naimisissa ja hyvä niin. Toivottavasti pysyykin jos se vähän häntä hillitsee ja rauhoittaa. 

 

pitkä kirjoitus mutta viestini aloittajalle on; Unohda ihastuksesi ja säilytä oma arvokas elämäsi ja itsekunnioituksesi!  Ne on vain hormonit jotka sekoilee, älä mene siihen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän kyllä yhden onnistuneen tapauksen. Mies jätti perheensä ja lähti pitkään sinkkuna olleen  harrastuskaverinsa matkaan. Ovat edelleen yhdessä, kaikki siis mennyt todella hyvin. 

Mutta. Paljon tunnen näitä tapauksia joissa puoliso jätetty työkaverin tai muun ihastuksen vuoksi, eikä se uusi suhde sitten kantanutkaan. Pieni osa palasi yhteen exän kanssa, mutta suuri osa jäi pitkäksi aikaa yksin, ja jopa ne omat lapset ei halunneet enää olla tekemisissä. Ovat katuneet katkerasti.

Ja siis näitä tiedän oikeasti monta. Luuletko ap, että lastesi mielestä isän jättäminen tämän työtoverin vuoksi olisi ok? Kestätkö, jos eivät enää halua olla kanssasi tekemisissä?

Luulisi ettei 16-vuotias ole niin kiinnostunut siitä, pysyvätkö vanhemmat yhdessä vai eivät. Se on vähän eri juttu kuin jos olisi 6-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnet kuitenkin miehesi paremmin kuin sen rakastettusi. Ehkä teidän täytyy tutustua paremmin varmuuden vuoksi ennen kuin teet mitään päätöstä.

Käsittämätöntä, että tätä on näin yläpeukutettu. Omasta mielestäni olisi aika raskaan sarjan pettämistä, jos oma ukkoni haluaisi tutustua syvällisesti ihastustyökaveriinsa: keskustella yhdessä tunteistaan, toiveistaan ja tarpeistaan sekä mahdollisesta yhteisestä tulevaisuudestaan.  Tuosta olisi jopa vaikeampi päästä yli kuin jostain humalaisesta syrjähypystä, vaikka mitään fyysistä ei tapahtuisi. 

 

No miten sitten toivoisit ukkosi selvittävän asian? Tutustuminenhan ei välttämättä tarkoita yhteisen tulevaisuuden suunnittelua. Pointtihan on, että kiinnostus ei oikein voi lopahtaa, ellei tule siihen tulokseen että se ihminen

Mitenkäs luulet, että tuon yhteensopivuuden saisi käytännössä selville ilman yhteisen tulevaisuuden suunnittelua tai omien tunteiden ja mietteiden paljastamista siinä samalla? Aletaan nähdä työkaveria muutamana iltana viikossa, keskustellen elokuvamausta ja suosikkiruoista, sitten ihan kasuaalisti lapsuudenperhetaustasta, yökyläillään säännöllisesti, että nähdään toisen todellista elämäntyyliä?

Toivoisin, että oma ukkoni ei vehkeilisi selkäni takana, vaan hän noudattaisi sellaista sääntöä, että ero otetaan sitten, jos se otettaisiin joka tapauksessa ilman kolmatta osapuolta. Halveksun sukupuolesta riippumatta ihmistyyppiä, jolla pitää olla uusi valmiiksi katsottuna, jotta saa lopetettua aiemman suhteensa ja vastattua omista teoistaan.

Vierailija kirjoitti:

Näissä tilanteissa sitä ihastumista syventää tieto siitä, että toinen on ns.kielletty ja saavuttamaton. Hohto voi haihtua hyvinkin nopeasti jos alkaisitte oikeasti suhteeseen. Ihastuminen ja rakastuminen eivät takaa sitä, että ihminen on oikea ja suhde tulee olemaan hyvä. Toki joskus eroaminen tuossa tilanteessa voi osoittautua kannattavaksi, mutta melkoinen riski se on. Ihastuminen ja rakastuminen laantuvat, et voi tietää mitä sen jälkeen jää jäljelle vai jääkö mitään.

Pelkkä suhteeseen joskus jonkun kanssa ryhtyminen ja jopa perheen perustaminen ei takaa sitä että tämä ihminen on oikea ja suhde on hyvä. 

Miksi aina oletetaan että ne ensimmäiset suhteet joihin ryhdytään saavat jonkun ihmeellisen immuniteetin kritiikille sekä varsinkin eroille niinkin tärkeästä syystä kuin tunteet. Myöhemmät kokemukset ja jopa vahvemmat tunteet sitten sivuutetaan haihatteluna ja ihmisen oman harkintakyvyn pettämisenä? Miksei ensimmäinen suhde voi olla virhe jota katuu, vaan se on aina se joku muu myöhempi kenties jopa parempi joka on aina ja iankaikkisesti vain erhe ja särkyvä illuusio? 

Miksi koetaan ettei aikuinen ihminen saa ja osaa itse tehdä tunne-elämänsä päätöksiä? Miksi hänen täytyy alkaa sivuuttaa tunne-elämänsä viestejä vasta sen jälkeen kun on alkanut kerran suhteeseen? Mikä tekee päätöksestä alkaa ihmisen 1 kanssa parisuhteeseen hyvän ja onnistuneen päätöksen, jonka mielekkyyttä ei saa enää myöhemmin tarkastella, mutta kaikista muista henkilön 1. jälkeen tapahtuvista rakastumisista tai haluista alkaa parisuhteeseen, epäluotettavia. En käsitä. Tosi syvällä on ihmisissä tämä pelko jäädä yksin. Niinkin vahva että neuvotaan jopa tuntemattomia sivuuttamaan tunteensa ja luottamus omaan harkintakykyynsä tehdä itseään (ei kommentoijia), unelmiaan ja omaa elämäänsä koskevia päätöksiä.

Varmaan siinä tapauksessa jos et ole alunperinkään tuntenut oikeaa rakkautta ja vetovoimaa miestäsi kohtaan voi miettiä enemmän sitä että haluatko olla sinkkuna mieluummin. Jos lähtökohta on kaverisuhde niin ei se siitä myöhemminkään muutu.

Vierailija kirjoitti:

Ap ei käy täysillä.

Ihan inhimillisiä ajatuksia.

Todellakin paranee!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hohto seksistä uuden kumppanin kanssa haihtuu n. 3 kuukaudessa.

En minä sitä seksiä niinkään (toki olisihan aito intohimo kiva kokemus) mutta tämä ihastus ihmisenä, hänen olemus, tavat, käytös ja ominaisuudet ovat ne jotka saavat tuntemaan häntä kohtaan näin voimakkaasti. Vetovoima häneen on jotain mitä en ole koskaan kokenut. Enkä siis puhu pelkästä seksuaalisesta vetovoimasta.

Ap

Usko pois, kyllä se ihastumisen tunnekin laantuu ajan myötä. Ei se tunne kestä ikuisesti, mutta jos hyvin käy, se voi antaa hyvän pohjan kumppanuuden kehittymiselle. Mutta sinulla siis on jo se hyvä kumppanuus omassa avioliitossasi, niin sen takia en ottaisi riskiä. Kun se siis on kyllä varmaa, että ihastus laantuu, mutta sen sijaan se ei ole varmaa, että ihastus välttämättä muuttuisi hyväksi kumppanuudeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Kolmisen vuotta sitten ihastuin työkaveriin ja tunne oli molemminpuolinen. Kumpikin olimme varattuja mutta varsinkin miehellä oli hirveä kiire muuttaa yhteen ja jättää kaikki taaksemme. Olin tietty hirveän ihastunut, satunnaisia intiimejä hetkiä oli, alhaista, myönnän, kun kumpikin oli varattuja, mutta oikeastaan ne oli vain pussailua kun miehellä ei seissyt ja ei tiennyt yhtään miten pitää naista hyvänä, oli vain täynnä itserakkautta,  äkkiä tajusin että mulla oli kotona aika hyvä mies joten vähin äänin lopetin tämän työsuhderomanssin ja edelleen vain hävettää ja harmittaa että siihen ryhdyin kun tämä salasuhdemies edelleen viestittelee ja jankkaa rakkauttaan ja tietty on puhunut ympäriinsä meidän suhteesta. Uhkailee julkaista viestit yms mukavaa ihannemies toimintaa.

Jälkiviisaana mietin että en tuntenut miestä johon ihastuin, kuvittelin hänet iloiseksi, harrastavaksi, aktiiviseksi, sosiaalisesti lahjakkaaksi seuramieheksi

Mikä oli totta sinun tapauksessasi ei välttämättä millään lailla päde Ap:hen. Se ettet sinä osaa erottaa pelkkään satunnaiseen himoon perustuvia tunteita tai ettet tuntenut työkaveriasi kunnolla ei tarkoita etteikö Ap tai joku muu voisi osata erottaa tai tuntea jonkun niin hyvin, että voisi päätöksen hyvillä tiedoin ja kestävältä pohjalta tehdä.

Jos palstan neuvojen mukaan mennään niin mitäänhän ei elämässä kannata ikinä muuttaa jos nyt vaan jaksaa edes kitkuttaa vallitsevissa olosuhteissa, ei kannatakaan yrittää vaikka arvelisi jonkun muun asian sopivan itselle paremmin ja ennen kaikkea itseään, mikä itseä kiinnostaa, miltä mikäkin tuntuu ja mitä sydän sanoo ei tulisi ikinä kuunnella. Se on ilmeisesti ketjun keskustelijoiden resepti onnelliseen ja todella tyydyttävään elämään.

Minä olin ihastunut työkaveriin kymmenen vuotta, ennen kuin käsitin että olimme ihan liian erilaisia eikä kyse ollut tosirakkaudesta. Niin että voi siihen mennä aikaa. Onneksi en saanut mitään vastakaikua, ja onneksi en ollut tehnyt mitään tunnustuksia, niin en joutunut myöskään perumaan puheitani.