Oletko koskaan ns. rakastunut ensi silmäykseyllä?

Näin tytön ensi kertaa lukiossa, laskeutui portaita, auringonvalo ikkunoista hänen takaa loisti hänen hulmuavien hiusten läpi luoden kultaisen kehän hänen ympärilleen, näytti kuin enkeli olisi laskeutunut taivaasta maan päälle...

... Eikä ollut mikään viaton enkeli sängyssäkään

Kivaa oli, maailma meidät erotti, mutta kaikki hyvin näin jälkeenpäin, emme varmaan lopulta olisi ihan sopineet pysyvästi ns. iäksi. 

Tämän jälkeen myös ihastuksia ollut, vaimo onkin totta kai, mutta ei millään kyllä niin voimakkaasti 

Olen.

En itse ole, mutta olen todistanut tällaista tilannetta. 

Pubissa ystäväni katse kohtasi miehen katseen. Minusta siinä oli ihan heti jotakin erityistä kipinää ja vetovoimaa. He olivat jotenkin saman näköisiäkin keskenään. Rupesivat seurustelemaan ja olivat muutaman kuukauden päästä kihloissa. Yhteinen tulevaisuus suunnitelmissa. 

Harmikseni yhteytemme on katkennut, en tiedä ovatko vielä yhdessä näin 20 vuotta jälkikäteen. Mutta kyllä, he todellakin rakastuivat ensisilmäyksellä. 

Jep ! Ja nyt ollaan mummo ja pappa <3

En tiedä, uskallanko rakastumiseksi sanoa, mutta ihastunut väkevästi ainakin. Rakastuminen olisi ehkä next level, kun tunnetaan paremmin ja ollaan edetty yksituumaisesti molemminpuolisesti kohti jonkinlaisen suhteen alkua ainakin. 

Yhtä kaikki, yli vuosi sitten törmäsin ensi kertaa kollegaan, jota en aiemmin tuntenut/tiennyt, jossain firman kehityspäivillä, missä oltiin poissa normitöistä puuha-askartelemassa ja oheistoimintavirkistymässä. Satuttiin samaan ryhmään eri osastojen ristiinnaittamissatunnaistamisella ja ihan välittömästi poimin hänet pelkän ulkonäön perusteella. Mietin ankarasti, tunnenko hänet ja mistä, ja kaikenlaista, mutta ei, en tuntenut. Hän oli kuitenkin kuin vanha tuttu tai suorastaan läheinen ihan vaan ensi sekuntien näkemisellä. Sanomatta selvää, että todella kaunis myös. Kun sitten ryhmätöiden ja varsinkin ruokailutaukojen yms. mittaan vähän juteltiin ja tutustuttiin, niin kaikki oli jotenkin niin helppoa, mukavaa ja sujuvaa hänen kanssaan. Tulimme tosi hyvin juttuun ja meillä oli hauskaa. Kumpikin tavallaan hakeutui toisen seuraan toistuvasti tilaisuuden tullen, varsinkin kun oltiin ohjatun toiminnan ulkopuolella. Jutellessa löydettiin yhteisiä kokemuksia ja taustoja jne ja samanlainen huumorikin pulpahteli nopeasti pintaan.

Sen jälkeen ei ole nähty oikeasti kuin muutama kerta ohimennen töissä ja vaihdettu vain jokunen sana, aina yleensä jossain kiireessä tai isommassa seurueessa. Silti tuntuu kuin hän olisi jotain ihan erityistä ja hänen lähellään on tosi hyvä olla. Olen yhä ihastunut kovasti, eikä tämä näemmä ole menossa pois. Ihan aluksi ajattelin, että se on ohimenevä häiriö, mutta ei. Voisin kantaa hänet kynnyksen yli huomenna ja uskon että loppuelämä olisi hyvä molemmille. Toki tunnetaan vielä muodollisesti aika ohuelti, mutta jossain sisismmässäni tuntuu että tunnemme jo läpikotaisin.

En todellakaan, en edes ihastunut. Kyllä se on aina vaatinut pitkää tutustumista ja jonkinlaista tunnesiteen luomista. Ehkä tämä on luonnekysymys, suhtaudun muutenkin aika varautuneesti vieraisiin ihmisiin ja mitä paremman näköinen, sen varautuneemmin. Olen ollut naimisissa yli 15 vuotta, enkä ole sinä aikana ihastunut keneenkään toiseen edes vähääkään, vaikka työskentelen miesvaltaisella alalla ja aina sanotaan, että ihastumisia tulee pitkän suhteen aikana. Enemmänkin ihmettelen miten niitä tulee, kun suurin osa miehistä on vaan ärsyttäviä. :D Omassa osaa jo pitkän parisuhteen jälkeen nähdä ihaniakin puolia.

Kyllä kesä 1984, olin 23v. Jotkut pippalot, missä ohimennen nähtiin. Hän hakeutui myöhemmin seuraani ja se oli menoa. Rakastuin niin. En syönyt, tuskin nukuin. Ikävä oli erossa, paljon valvottiin kesäöitä yhdessäkin. Sanoin ystävällekin, tätä en kestä, tämä on liikaa. Olin kuin huumattu. Syksyllä tiet vei eroon. Vuosia, vuosikymmeniä yhteiltiin, sama huumorintaju yhdisti. Hän sai tyttären, minä menin naimisiin. Perkele tuli takaisin, niinkuin hän sairauttaan kutsui. Kuoli pois, tyttärensä ilmoitti. Kävin haudalla, jätin hiljaiset hyvästit. Nytkin itkettää, kun tätä kirjoitan, vaikka vuosia jo tuosta hyvästelystä on. Ehkä tapaamme vielä, siellä jossain, joskus...

Olen.Mies haki tanssimaan,tunnistin yläasteelta.Oli tosi komee ja suloinen.Onnea kesti reilu vuosi.Kyllästyi koska yksi nainen ei riittänyt.Vaikeata oli pitkän aikaa  kun jätti.

En tiedä. Mun ensireaktioni hänestä oli hankala "pliis lakkaa tuijottamasta mua" -tunne, joka hämmentävästi muuttui "mitä kummaa tämä nyt on" -tunteeksi kun viimein vastasin katseeseen. Huoneesta uloskävellessä olikin jo sitten melkein ikävä häntä.

Ne harvat kerrat mitä nähtiin meni saman kaavan mukaan. Se syvä hämmennys ei laantunut koskaan, ja muuttui hiljaiseksi kaipuuksi joka asuu minussa yhä. En tiedä yhtään mitä hän ajatteli tilanteesta.

Ihastunut olen, rakkaus tulee sitten myöhemmin suhteen mukaan.

Tavallaan joo ja ei. Olen autistinen ja oletettavasti huono lukemaan ihmisiä vaistonvaraisesti miksi olen ilmeisesti kehittänyt omat menetelmäni. Tunnistan ihmisissä nopeasti vastaavia piirteitä ja niitä piirteitä joita arvostan eli näen hyvin äkkiä onko yhteyttä, se englanniksi "rapport" jolle ei taida olla kovin hyvää käännöstä. Luulen että etenkin henkilöt jotka kokevat tuon yhteyden vaistonvaraisesti tulkitsevat sitä rakkaudeksi ensi silmäyksellä. Kiinnostun helposti ihmisistä ja ihmisyydestä. En kuitenkaan ole ikinä mieltänyt ihastusta tai edes romanttista rakkautta siksi aidoksi syväksi rakkaudeksi vaikka ihania tunteita ne kaikki on. Aito rakkaus voi kehittyä ainoastaan ajan kanssa. Kestää kuitenkin aika kauan oppia tuntemaan toinen. 

Minuun on kyllä usein rakastuttu nopeasti. Koen sen vähän merkkinä siitä että tällainen henkilö ei ole ehkä kovin emotionaalisesti kypsä tai on ehkä vähän huono ymmärtämään omia tunteitaan. Olen kuitenkin päätynyt pidempäänkin suhteeseen tällaisen henkilön kanssa - avoin mieli ja hyvä sydän riittää rakentamaan sitä aitoa yhteyttä. N36

Kun tuleva mieheni astui samaan huoneeseen ja moikkasi maailmani muuttui ja pää "sekosi". Yhdessä oltu 46 vuotta.

Kyllä, ja ollaan yhdessä oltu 15 vuotta. Oltiin aika lailla yhdessä heti ensi hetkestä lähtien. Ollaan muutenkin kumpikin tosi intensiivisiä ihmisiä vaikka muuten ollaanki vastapuolet (paitsi arvot on samat). Vuosi vuodelta rakkaus vain syvenee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ihastunut ehkä viisi kertaa elämäni aikana, eli en todellakaan ole sarjaihastuja tmv. 

Kerran voisin sanoa "rakastuneeni" ensisilmäyksellä, vaikken tuotakaan sanaa helpolla viljele. Näin sen ihmisen ensimmäistä kertaa, ei minkäänlaisia odotuksia tai fantasioita, katsoin häntä silmiin ja en tiedä, jokin kytkin meni päälle aivoissa ja en voinut muuta, kuin tuijottaa hänen silmiään ja yrittää keskittyä siihen, mistä puhuttiin. 

Erinäisistä syistä, mm. siksi, ettei se siinä asiayhteydessä olisi ollut soveliasta, en tehnyt aloitetta hänelle ja edellisestä kohtaamisesta on melkein kolme vuotta, silti hän käy mielessä päivittäin ja mietin "mitä jos...". 

Anna mennä, ei siinä mitään menetä. Kuolinvuoteella harmittaa tekemättömyydet ei sopimattomuudet

Se kun olisikin noin helppoa, etenkin, kun ei ole mitään matalan kynnyksen yhteydenottoväylää. Välillä lenkille lähtiessä toivon, että sattuma heittäisi eteen, mutta aika pienet todennäköisyydet isossa kaupungissa. 

Ehkä se olisi muutenkin hullua meidän ikäero ja hänen perheellisyys huomioiden, mutten silti voi karistaa tunnetta, että hänkin tunsi jotain. Mutta vaikka niin olisikin, ei se tietenkään tarkoita että hän haluaisi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Kun tuleva mieheni astui samaan huoneeseen ja moikkasi maailmani muuttui ja pää "sekosi". Yhdessä oltu 46 vuotta.

Jotkut ovat onnekkaita. Aina kun itse on tuntevinaan jotain erityistä jonkun kohdalla, hänellä ei ole mitään kiinnostusta minuun. 

En ensisilmäyksellä, mutta lyhyen tuntemisen jälkeen. Me molemmat olimme rukoilleet tahoillamme että mitä tämä on. Olimme laittaneet merkit Jumalalle että jos ne toteutuu niin tämä on se oikea. Nyt 42 vuotta naimisissa, kiitos Jumalalle 🙏

En. Siihen menee joitain päiviä.

Vierailija kirjoitti:

Ihastunut olen, rakkaus tulee sitten myöhemmin suhteen mukaan.

Nyt ei puhutakaan rakkaudesta vaan rakastumisesta. Ihan eri asia. Ja ihastuminen on myös eri juttu 

Olen. Olin silloin 20. Ei sitä tunnetta unohda ikinä. Seurusteltiin vuosi. Lopulta meidän maailmankatsomukset ja arvot oli niin erilaiset, ettei yhteen menty vaan erottiin. Hän löysi heti vaimon tämän jälkeen. Minulle hän sanoi, kun seurustelimme, ettei usko avioliittoon ja yksi syy eroomme oli näkemysero sitoutumisessa. Olin useamman vuoden katkera. Mutta ikuisesti muistan tuon ensirakkauden, sen puhtauden ja miten ihana toinen oli.

Omalla kohdalla ei, mutta kaverille kyllä. Oltiin miesten kesken kaveriporukassa lauantai-iltaa viettämässä kun ravintolan ovesta sisään käveli blondi naispuolisen kaverinsa kanssa. Kaverini katsoi blondia ja sanoi "Vaimoni astui juuri sisään." Blondi katsoi häntä takaisin. Heistä tuli illan aikana pari. Nyt he ovat olleet aviossa jo kaksikin vuosikymmentä ja lapsiakin on siunaantunut. Se oli heidän ensitapaamisensa. He eivät oleet tavanneet koskaan aiemmin.