Lue keskustelun säännöt.
Onko teidän perheissänne tällaista tapaa?
05.06.2025 |
Aikoinaan kun olin pieni, toi isäni mulle lähes joka päivä pienen yllätyksen tullessaan töistä. Se saattoi olla vaikka pieni luonnonkukka, kynä, penaali, kirja, tikkari , hedelmä tai sitten lomakkeita, joita sain itse täyttää. Juoksin kuulemma häntä aina vastaan innokkaana kysyen: Onko yllätyksiä :)
Tein omalle lapselleni saman, hänkin juoksi vastaan samalla tavalla. Olin neljä vuotta opiskelemassa toisella paikkakunnalla, silloin yllätykset olivat vähän isompia tai niitä oli enemmän. Nämä olivat kuulemma lapselle yhtä mieluisia muistoja kuin oman isäni yllätykset mulle.
Ja nyt, kun lapsi on jo aikuinen, jatkamme samaa mieheni kanssa. Kun menen kauppaan, pyydetään tuomaan yllätyksiä, eilen sain mieheltäni uutuus-cavaa yllätyksenä, saas nähdä mitä tänään tulee. Ihan joka kerta yllätystä ei tule, sekin kuuluu asiaan.
Onko muiden perheissä ollut tällaista tapaa? Vai onko tämä vain oman isäni keksintöä? Isälleni viedyt yllätykset ovat useimmiten kirjoja, hän kun ei oikein välitä muusta. Viimeksi vein kirjan Pietarin suomalaisista. Mutta ne ovat oikeastaan normaaleja tuliaisia eivätkä niinkään yllätyksiä.
Kommentit (112)
Vierailija kirjoitti:
Ei ole tuollaista tapaa. Onneksi. Hyvä kun joulusta ja synttäreistä selviän.
Yllätys lakkaa olemasta yllätys, ellei aina ylitä odotuksia. Siitä tulee lopulta pirun stressaavaa. Ainakin minulle.
Jatkan: luin ketjun kokonaan. Kyse ei siis olekaan päivittäisestä tavasta. Eli joo, kyllä minä tuota teen, että tuon yllätyksiä. Olemme lomalla mökillä ja kävin äsken yksin kaupassa. Pojalle toin uuden saunatuoksun, kun hän niistä tykkää. Miehelle toin rosetonkan. Se on yllätys, koska minä en ole yleensä se, joka alkossa käy pyytämättä. Toin myös smash-burger-tarvikkeet ja sekin on tavallaan yllätys, koska ei ole minun ensisijainen ruoka. Mies tulee takuulla yllättymään niistä.
Mutta ovatko nämä ns. Yllätyksiä? Minusta normaalia toisen ihmisen huomioonottamisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei toki joka päivä mutta silloin tällöin.
Anna parhaat vinkkisi yllätyksiin? Uusia ideoita, miehelle on vähän vaikea keksiä muuta kun aina niitä samoja. Ap
juuri tässähän se yllätysten ongelma on. Mieti, kun pitää seuraavat 50 vuotta keksiä yllätyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa rasittavalta. Minulla on täysi työ keksiä miehelleni syntymäpäivä-, isänpäivä- ja joululahja. En todellakaan jaksaisi näiden lisäksi keksiä viikoittain jotain yllätyksiä. Lisäksi en tykkää siitä että tavaraa hankitaan jatkuvasti lisää. Jos taas nämä yllätykset olisivat jotain syötävää niin vaaka räjähtäisi lopullisesti.
Me ollaan ratkaistu tämä lahja ongelma niin, että tehdään kerran vuodessa jotain kivaa yhdessä ja säästetään lahjarahat siihen.
Meilläkin se huomoinen on ihan niitä arjen pieniä tekoja.
Aivan, kyse on arjen pienistä teoista, jotka perheen erilaisissa kulttuureissa ovat erilaisia. Eikä yksi huomioimisen tapa sulje pois toisenlaista huomiointia. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni ei ole koskaan huomioinut minua mitenkään vaikka asuimme samassa talossa 16 vuotta. Ei koskaan edes halannut.
Jotkut vanhakantaiset isät haluavat pitää näkyvät tunnesuhteensa pelkästään vaimoonsa.
Saattaa olla kyse vanhoista tavoista, mutta sellaisia voi olla myös äideillä. Isoäitini perheessä vanhemmat kättelivät ilta-aterialla vanhempansa, vanhempia ei juuri näkynyt, vaan lapsia hoitivat lastenhoitajat. Oman äitini isä, siis isoisäni (en tuntenut, kuoli niin nuorena) oli varmaankin juuri tuollainen isä, joka kiinnitti huomiota lapsiin vasta sitten, kun nämä olivat vähän vanhempia. Aika yleinen tapa vielä 40-50 -luvulla. Isäni vanhemmat taas olivat erittäin lapsikeskeisiä - uusi sana, mutta heillä rakkautta ja lämpöä riitti pienestä pitäen. Ap
Vierailija kirjoitti:
Mikä on motiivisi ylläpitää lapsuudesta opittua tapaa joka selvästikin on muodostunut sinulle "ongelmaksi"? Opitit isältäsi että rakkauden määritelmä on nuo pienet lahjat, yms? Kerjäät huomiota pyytämällä jotain kivaa?
Missään en kyllä ole kirjoittanut, että tämä olisi ongelma. Eikä kukaan ole kerjäämässä yhtään mitään. Moni ketjussa kuitenkin tunnisti, että kyse on perheenjäsenten välisestä toinen toisensa huomioimisesta ja pyrkimyksestä ilahduttaa. Vähän surullista, että se tulkitaan noin negatiivisesti. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole ollut tapana, enkä kiitos halua lisää romua tähän huusholliin.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa rasittavalta. Minulla on täysi työ keksiä miehelleni syntymäpäivä-, isänpäivä- ja joululahja. En todellakaan jaksaisi näiden lisäksi keksiä viikoittain jotain yllätyksiä. Lisäksi en tykkää siitä että tavaraa hankitaan jatkuvasti lisää. Jos taas nämä yllätykset olisivat jotain syötävää niin vaaka räjähtäisi lopullisesti.
No ei siinä nyt ihan hirveästi mielikuvitusta tarvitse. Voihan se yllätys olla vaikka marjatuokkonen tai kesäkukkia torilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä puhuttiin tuliaisista, ei yllätyksistä, vaikka ap:n kuvausten perusteella kyse on samasta asiasta vanhemmilta lapsille tai lapsista vanhemmille tai puolisot toisilleen. Eri perheissä on oma kielensä ja tapansa ilmaista samaa asiaa.
Meillä äiti on aina ollut se, joka muisti meitä lapsia tuliaisilla ja niitä todellakin odotti. Etenkin ulkomaan reissujen tuliaiset olivat aina runsaita ja äiti huomio iänkin niin, että teininä sain kaikenlaista sen ikäiselle sopivaa vaatetta, korua ja maan nuorisojuttuja. Äitini osasi valita hyvin ja tykkäsin. Ja ihan arkinen tuliainen kauppareissulta oli meidän lasten himoitsemaa Kouvolan Lakua. Tuli etenkin se mieleen, koska siihen aikaan karkkipussi jaettiin kaikkien kesken.
Isä oli valikoivampi, mutta yllätti kyllä.
Mieheni ei osaa keksiä yllätyksiä/tuliaisia. Hän on aidosti kehno kaikessa sellaisessa ja pahoitellut asiaa, mutta osaan kyllä yllättää itseni niin halutessani. Tosin tyk
Tosiaan, kyse on tuliaisista, "onko yllätyksiä" on sana lapsen huudahduksesta, mistä on jäänyt sana käyttöön, vaikka voisi puhua myös tuliaisista. Ja kiva lukea, että teillä oli ihan samanlainen tapa. Lahjan ja tuliaisten tuominen on mielestäni yhtä kivaa kuin saaminenkin, mikä ehkä ilmenee siinä kun tahdot ostaa miehellesi jotain mieluista.
Ja tapoja huomioida arjessa on tietenkin muitakin, vähän luulen, että tavat huomioda kasaantuvat eli perhe, joka näitä harrastaa, huomioi kyllä muillakin tavoin. Vasta myöhemmin olen oikeastaan ajatellut kaikkea tällaista pientä, joka kantaa pitkälle seuraavaan sukupolveenkin ja sitä seuraavaan, tavat ilahduttaa ja huomioida toista. Kaikissa perheissä ei tuollaista tapaa ole ollut, ei miehenikään perheessä ollut, mutta hän on omaksunut meidän tapamme hyvin ja tuo yllätyksiä mulle useammin kuin minä hänelle (kun en oikein keksi tarpeeksi hyviä yllätyksiä). Ap
Vierailija kirjoitti:
Varmaa vauva-palstaa: ap aloittaa kivan ja positiivisen keskustelun ja saa vastineeksi vihamielistä naljailua.
Niin, tarkoitus oli olla kiva ketju, mutta osa suhtautuu suht hyökkäävästi. Kannattaisi varmaan miettiä miksi. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaa vauva-palstaa: ap aloittaa kivan ja positiivisen keskustelun ja saa vastineeksi vihamielistä naljailua.
Niin, tarkoitus oli olla kiva ketju, mutta osa suhtautuu suht hyökkäävästi. Kannattaisi varmaan miettiä miksi. Ap
Varmaan siksi, että jatkuva yllätysten keksiminen koko 80-vuotisen elämän aikana - tai 60-vuotisen elämän aikana, kun lapsuus rajataan pois - kuulostaa aivan sairaan raskaalta. Ihan kuin elämässäei olisi riittävästi pakollista tekemistä. Pitää syödä prosessoimatonta, käydä lenkillä, käydä salilla, rapsuttaa hampaansa, kuiria ihonsa, keittää vauvalle soseet, olla menestynyt, olla hoikka - ja vielä keksiä joka päivä kaikille yllätyksiäkin?
Vierailija kirjoitti:
Ei ollut tuollaista lainkaan. Työssäkäynti oli normaalia arkea ja päivittäistä. Tuo yllätysten tuominen kuulostaa siltä kuin se olisi ollut harvinainen poikkeus.
Tässä on omalla tavallaan ytimeen osuva kommentti. Perhe-elämä koostuu arjesta, ei juhlasta. Se joka juhlistaa arkea tekee mielestäni arjesta paremman ja rikkaamman: ja arkeahan on elämästä suurin osa. Kyky iloita pienestä on myös opetus, jonka koin isältäni tässä saavani. Yllätys ikään kuin kohotti sen pienen ja arkisen jutun korkeammalle, kun se esiteltiin näyttävästi ja sitä odotti. Olisihan se tikkarin voinut tuoda kauppakassissa, panna kaappiin ja antaa vasta karkkipäivänä kuten monissa perheissä oli. (Meillä ei ollut karkkipäivää eikä karkkeihin liittynyt mitään erityisempää herkun leimaa, joka arkena kiellettyyn helposti kehkeytyy.) Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on motiivisi ylläpitää lapsuudesta opittua tapaa joka selvästikin on muodostunut sinulle "ongelmaksi"? Opitit isältäsi että rakkauden määritelmä on nuo pienet lahjat, yms? Kerjäät huomiota pyytämällä jotain kivaa?
Korvaa omia lapsuuden vaille jäämisiään? Ap on alitajuisesti jäänyt kiinni ajatukseen, että turvaa ja läheisyys syntyy pitämällä yllä jotain ihme lahjarumpaa?
Ap vahemmat eivät olleet psyykkisesti saatavilla, he olivat vain olemasa ja omatunto ostettiin puhtaaksi.
Eivät he aina olleet, he olivat kiireisiä ja minut kasvatettiin itsenäiseksi ja vapaan kasvatuksen voimin, mutta olin aina arvostettu, kunnioitettu ja rakastettu lapsi. Eikä yllätyksiin liittynyt mitään omantunnon puhdistusta. Kysehän on sukupolvesta (40-luvulla syntyneet), jossa kukaan ei olisi ymmärtänyt tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei lasten kanssa liiemmin vietetty aikaa lapsen omilla ehdoilla. Ei kenelläkään ollut sellaista kasvatusideologiaa tuolloin - ja tämä on kyllä kaikille selvää, jotka vähänkin asiaa tuntevat. Ap
Vierailija kirjoitti:
Jos porukat oli lomalla/työmatkalla ilman lapsia niin sitten sai aina tuliaisia. Samoin jos oli kipeä niin sai pienen lahjan, limsaa, akuakan taskukirjan tms.
Noista jäi varmaankin kivat muistot. Akkarit olivat aarteita, jos sellaisen sai, niitä ei isä kyllä muistaakseni tuonut kertaakaan. En ole varma oliko niitä vielä silloin niin usein saatavilla, siis 70-luvulla. Toisaalta emme myöskään koko aikaa asuneet Suomessa. Joka tap. lahjat olivat sellaisia joita sai isän oman reitin varrelta. Jos hän kävi kioskilla, saattoi tulla tikkari, työmatkalta saattoi tulla hotellihuoneen kirjekuori ja -paperi, jotka olivat normaalia paksumpaa hienoa paperia, jossa oli kohokuvioinen vaakuna tms. Jotain spessua, mutta arkista. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaa vauva-palstaa: ap aloittaa kivan ja positiivisen keskustelun ja saa vastineeksi vihamielistä naljailua.
Tuo ei kuullosta kivalta vaan rasittavalta.
Just tätä tarkoitin. Ap kuvailee lämpimiä muistoja ja kivoja tekoja joita tekee omalle perheelleen, ja joku ankea vänisijä alkaa heti kitistä. Eihän kukaan ole pakottanut sua samaan.
Lukevatkohan nämä ihmiset muiden lapsuusmuistoja samaan tyyliin.
Itselleni on arvoitus mistä loppujen lopuksi tulee into olla ankeuttaja eli mitä siitä itselleen saa. Vai onko se vain elämänasenne, joka pätee kaikkeen. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaa vauva-palstaa: ap aloittaa kivan ja positiivisen keskustelun ja saa vastineeksi vihamielistä naljailua.
Tuo ei kuullosta kivalta vaan rasittavalta.
Just tätä tarkoitin. Ap kuvailee lämpimiä muistoja ja kivoja tekoja joita tekee omalle perheelleen, ja joku ankea vänisijä alkaa heti kitistä. Eihän kukaan ole pakottanut sua samaan
Omantunnon puhtaaksi ostamista.
Peilaatko nyt jotain omia kokemuksiasi?
Niin, aikoinaanhan oli joku vitsikin siitä miten suhtautua, jos mies tuo vaimolleen kukkia aivan yllättäen. Ap
Meillä kotona oli aina tapana tuoda jotain "tuliaisia" niille, jotka eivät olleet mukana kauppareissulla. Niinpä aikuisenakin vein vanhalle äidilleni aina kukkia ja kaffepullaa. Asun kaksin mieheni kanssa ja hänelle tuon myös pullaa, sushia, focacciaa sun muuta herkkua, mitä emme kotona itse tee. Hän puolestaan tuo työmatkoiltaan sitten minulle tuliaisia, jotka usein ovat sellaisia, etten millään raaskisi itse hankkia (merkkiasusteita tai koruja). Lomamatkoilta tuodaan tuliaisia niin kotiin kuin anoppilaan.
Vierailija kirjoitti:
Oli aina yllätyksenä tuliko haukkumista vai turpaan vai leikittinkö piilosta ja äiti katosi taas jonnekkin reissuilleen.
Kuulostaa pahalta :( Ap
Ihanaa että jotkut vanhemmat käyttävät rahaa lapsiinsa. Toivottavasti AP tajuaa kuinka onnellisessa asemassa hän on ollut. Meidän perheen rahat riittivät vain äijän tupakoihin, kaljoihin ja mersuun. Hedelmiä sai syödä vain yhden päivässä ja leivän päälle sai laittaa vain yhtä päällystettä. Ja sitte vielä meidän muutenkin pienistä viikkorahoista vähennettiin jos oltiin käytetty liikaa vessapaperia. Ja jos äitee näki meillä karkkia niin söi itse niistä osan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaa vauva-palstaa: ap aloittaa kivan ja positiivisen keskustelun ja saa vastineeksi vihamielistä naljailua.
Tuo ei kuullosta kivalta vaan rasittavalta.
Just tätä tarkoitin. Ap kuvailee lämpimiä muistoja ja kivoja tekoja joita tekee omalle perheelleen, ja joku ankea vänisijä alkaa heti kitistä. Eihän kukaan ole pakottanut sua samaan
Omantunnon puhtaaksi ostamista.
Peilaatko nyt jotain omia kokemuksiasi?
Peilaan.
- 70-luvun avainkaulapsi.
Niin minäkin olin. Mutta niin olivat kaikki muutkin. Sitä pidettiin tuolloin täysin normaalina, kasvatuskulttuurissa korostettiin lapsen itsenäisyyttä ja pärjäävyyttä. Ap
Luojan kiitos ei. Menis hermot, jos pitäisi olla vähän väliä ostamassa yllätystä puolisolle. Luulis nyt merkkipäivät riittävän.