Muita 45-vuotiaita jotka ovat hiljalleen päästämässä elämästä irti?
Mulla lapset jo aikuisia, omat vanhemmat ja sisarus kuolleet. Terveys alkaa reistailla itselläkin. En ole kiinnostunut enää kovinkaan paljon ulkomaailman asioista eikä tavoitteita tai unelmia enää ole. En ole ollut enää vuosiin ihmisten tapaamisesta saati keneenkään tutustumisesta. Elän päivän kerrallaan ja teen hissukseen omia juttujani. En ole masentunut, mutta mietin kuolemaa jo paljon ja olen suuntautunut siihen että kuolen pian. Ihan hyvä elämä ollut kuitenkin.
Kommentit (148)
Jos elämä ei kiinnosta, sitä kutsutaan masennukseksi.
Ei taida ihan normaalia olla. Itse olen 46v ja elämä vain parantunut koko ajan.
Vaikea sanoa, jos olet itse tyytyväinen niin jees.
Ei tuo ole mitään normaalia.
Kaverilla oli äiti, joka pilasi lastensa lapsuuden jatkuvasti puhumalla, miten tulee kuolemaan pian. Koko lapsuus oli äidin hyvästelyä. Hän eli lopulta pitkästi yli 80-vuotiaaksi.
Sinulla voi olla puolet elämästä jäljellä. Onko jotain järkeä viettää se kuolemaa odottaen?
Aika samat fiilikset. Lapsia ei kyllä ole. Taidan olla kyllä jotenkin masentunutkin. Saman ikäinen olen.
Minulla on 40-vuotiaana elämä parempaa kuin koskaan. On aikaa, on rahaa, ei stressiä...
Mukava nähdä taas kerran että lapset eivät tee onnelliseksi, lapsettomuusvakaumukseni vahvistui tästä.
Vierailija kirjoitti:
Entä, jos et kuolekaan kohta vaan elät 90-vuotiaaksi?
AP kuulostaa juuri niiltä ärsyttäviltä "Kesä on ohi juhannuksena" -tyypeiltä...
Tuo on masennusta, siihen saa apua. Itse olen lapseton 48v ja monisairas, silti ei tulisi mieleenkään luopua elämästä, moni ei kestäisi tilanteessani mutta minä kyllä jaksan ja koen elämän antoisaksi.
En ole vielä ajatellut luopua, ikää 65+.
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo ole mitään normaalia.
Kaverilla oli äiti, joka pilasi lastensa lapsuuden jatkuvasti puhumalla, miten tulee kuolemaan pian. Koko lapsuus oli äidin hyvästelyä. Hän eli lopulta pitkästi yli 80-vuotiaaksi.
Sinulla voi olla puolet elämästä jäljellä. Onko jotain järkeä viettää se kuolemaa odottaen?
Elikö onnellisesti? Korvasiko elämänpituus elämänlaadun?
Vierailija kirjoitti:
Minulla on 40-vuotiaana elämä parempaa kuin koskaan. On aikaa, on rahaa, ei stressiä...
Minullakin oli sen ikäisenä. Nyt viisi vuotta myöhemmin minulla ei ole mitään. Odotan vain kuolemaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä, jos et kuolekaan kohta vaan elät 90-vuotiaaksi?
miks av-tantat aina massaylänuolittaa ekaa vastausta, oli se kuinka aivokuollut tahansa
Aloitus tässä oli aivokuollut. Kyllä minä itsekin masentuneena masennuksen ymmärrän, mutta kuoleman odottelu keski-ikäisenä ilman itsemurha-aikeita on absurdia.
Tuo sun olotila ei liity sun ikään eikä ole mikään normi tila. En tiedä mihin mainitsemasi terveyden reistailu liittyy, mutta luulenpa, että tarvitset myös psykologista apua. Mikään ei ole ikuista ja psyykkisesti terveet ihmiset sopeutuvat elämän muutoksiin, jotkut jopa innostuvat, kun uudenlainen elämän vaihe alkaa.
Elämästä "päästetään irti" siinä vaiheessa, kun kuollaan. Ei aikaisemmin.
No olet varmana vähän masentunut, eikä siinä mitään, ihan ymmärrettävää. Koko yhteiskunta ja some toitottaa miten tärkeää on olla nuori, kaunis, menestyvä, sosiaalinen jne. ja jos et sitä ole, tuntuu että elämä on ohi. Keksi-ikäisenä vielä vaihdevuodet pukkaa päälle ja tulee jo siitä syystä masennusta, asia jonka money kieltävät koska sehän on kaken tuon aikaisemmin luettelemani vastakohta, merkki alkavasta vanhuudesta, hedelmättömyys.
Tsemppiä kuitenkin, koota löytää elämästä ja arjesta kivoja juttuja, on niitäkin. Voit elää vielä monta vuosikymmentä niin pitkä aika odottaa loppuasi. Toisaalta voit saada sydärin tänä iltana ja kuolla pois. Joten nauti elämästä kun vielä voit.
Unohda nuo masennuslörpöttelyt.
Mieti, mikä sinua innostaa, edes vähän. Kiinitä huomiosi siihen.
Totta kai jos ajattelet että elämä on duunia, lasten puskemista, ja keskiluokkaista unelmaa, se on hyvin nopeasti saavutettu. Jotkut saavuttavat sen jo parikymppisenä, ei tarvi elää tuonnekaan asti.
Mutta täällä tapahtuu kaikkea muutakin jännää. Etsi ne asiat, jotka ovat niitä ihmeellisyyksiä juuri sinulle.
Juu ja ei tarvita terapeutteja ja psykologeja siihen, että saa yhden "chapterin" elämässään päätökseen. Sitten vaan aloitetaan seuraava. Aviorikosta tai -eroa en suosittele, mutta muuten voi tehdä melkeinpä mitä vaan.
Vierailija kirjoitti:
Mukava nähdä taas kerran että lapset eivät tee onnelliseksi, lapsettomuusvakaumukseni vahvistui tästä.
Eikös ap sanonut, että ihan hyvä elämä on ollut? Mutta jos lapsenteko on sinulla kiinni vain siitä, mitä mieltä toiset siitä on, niin kannattaa totta kai jättää lapset tekemättä.
Lasta pitää haluta, eikä tehdä sitä vain sen takia, että jonkun tuttavan se lapsi teki onnellisksi.
Jotenkin oksettavaa tämä nykymeininki, että kun joku ihmettelee vähän maailman meininkiä tai jopa omia tunteitaan, niin täällä heti psykot kädet ojossa, että "tarvitset nyt varmaan apua" "olet nyt varmaan sairas" :D
Kohta ei varman uskalla kysyä mitään, ettei ole avun tarpeessa, sairas, ja pidä antaa rahojaan lääkehulluille.
Entä, jos et kuolekaan kohta vaan elät 90-vuotiaaksi?