Muita 45-vuotiaita jotka ovat hiljalleen päästämässä elämästä irti?

Olen 46 ja sama homma. Mitään apua en halua.

Vierailija kirjoitti:

Olen 45v. ja sama fiilis. Kaikki minulle läheiset ja rakkaat ihmiset ovat kuolleet. Elämä on pelkkää työssäkäymistä ja velvollisuuksien suorittamista aamusta iltaan. Elin hyvän elämän ja olisin jo valmis kuolemaan. Vaikea uskoa, että tämä enää tämän paremmaksi tästä muuttuisi. En aio itse elämääni lopettaa, mutta en jaksaisi elää.

Vaihdevuodet voivat oikeasti aiheuttaa tuollaista psyykkistä oireilua, kannattaa hakea apua. Ihmiseen vaikuttaa hormonitoiminta enmään kuin arvaammekaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin oksettavaa tämä nykymeininki, että kun joku ihmettelee vähän maailman meininkiä tai jopa omia tunteitaan, niin täällä heti psykot kädet ojossa, että "tarvitset nyt varmaan apua" "olet nyt varmaan sairas" :D 

Kohta ei varman uskalla kysyä mitään, ettei ole avun tarpeessa, sairas, ja pidä antaa rahojaan lääkehulluille.

Mikä ihmeen nykymeininki? Ei ole mikään elämästä irtipäästäminen tervettä ellei nyt oikeasti ole kuolemassa. Ei ole ollut tervettä ennenkään. Ellei provo ole, niin kyllä on ap avun tarpeessa.

Tuo on ihan normaalia yhteiskunnasa, missä on aivopesty ajattelemaan, että elämä = työnteko ja lasten puskeminen. Kun hommat on hoidettu niin iskee eksistentiaalinen tyhjyys. Mistä innostua, kun pitäisi jättää perintöä ja on jo antanut itsestään kaiken yhteiskunn

Ei kai kukaan ole puhunut lääkkeistä mitään? Kai siitä merkityksettömyyden tunteesta/ masennuksesta muillakin tavoin voi päästä irti. 

Tsekkaa ensin ravintopuutokset, raudanpuute, kilpirauhastasapaino jne. hormonitasapaino.

Psykiatrian kroonikko-osastolta kotiutettiin puolet kilpirauhaslääkkeen kanssa. Vaihdevuosissakin voi tulla masennuksen kaltaista. 

Voi olla myös hengellinen asia, kriisi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämästä "päästetään irti" siinä vaiheessa, kun kuollaan. Ei aikaisemmin.

Jo eläessä on jo hyvä luopua kaikesta psykologisesti, myös omasta elämästä. Oman elämäntarinan totaalinen pois pyyhkiminen on terveintä mitä ihminen voi tehdä.

Idioottimaisin virke minkä olen ikinä lukenut. Elämästä luopuminen tarkoittaa kuolemista, psykologinen elämästä luopuminen masennusta.

Elämäntarinansa voi "pyyhkiä" ja aloittaa uuden, jos ei tykkää edellisestä, mutta eläminen ja tarinan rakentaminen ei ole sama asia. Psykologisesti tervettä on elää ja nauttia siitä. Jos on kiintyneempi tarinaansa kuin varsinaiseen elämäänsä, niin sehän se ongelma onkin. Varsinkin jos ei keksi tarinalle jatkoa. Psykologisesti terveet ihmiset löytävät elämästä jotain itseään kiinnostavaa ja pitävät elämäänsä elämisen arvoisena - ihan koko ajan, vaikka elämässä väistämättä tapahtuukin muutoksia.

Vierailija kirjoitti:

Töissä on pakko käydä, että saa asuntolainan maksettua eikä joudu kadulle asumaan. Työ vie kaikki voimat eikä ole energiaa mihinkään muuhun. En jaksa tavata ketään, kun kaikki valittavat omista vaivoistaan ja lapsistasn ja rahapulastaan. Ei ole muuta iloa kun katsoa albumista vanhoja nuoruuskuvia ja muistella aikaa, jolloin asiat olivat hyvin. 

N44

Aivan sama fiilis täällä. Ollut jo monta vuotta. Tosin olin työtön ja silloin oli todella tyhjä elämä. Sitten pääsin reilu vuosi sitten töihin ja nyt olen ihan puhki.

N42

No ei kuulosta normaalilta.

Täällä toinen. Unelmia tai tavoitteita ei ole oikein koskaan ollut, kunhan olen rämpinyt eteenpäin. Ihan sama vaikka kuolisin huomenna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 45v. ja sama fiilis. Kaikki minulle läheiset ja rakkaat ihmiset ovat kuolleet. Elämä on pelkkää työssäkäymistä ja velvollisuuksien suorittamista aamusta iltaan. Elin hyvän elämän ja olisin jo valmis kuolemaan. Vaikea uskoa, että tämä enää tämän paremmaksi tästä muuttuisi. En aio itse elämääni lopettaa, mutta en jaksaisi elää.

Vaihdevuodet voivat oikeasti aiheuttaa tuollaista psyykkistä oireilua, kannattaa hakea apua. Ihmiseen vaikuttaa hormonitoiminta enmään kuin arvaammekaan. 

Meinaatko tosisaan että hormonihoito yhtäkkisen  valaistumisen aiheuttaisi? Miksi ihmeessä pitäisi olla kiinnostunut elämästä? 

Miksi kaikki ottaa tuon niin negatiivisesti. Ei ole huono asia elää hetkessä, päivä kerrallaan. Ei elämän tarvitse olla suorittamista vaan voi elää rauhallisesti ja tietoisesti nauttien pienistä asioista.

Vierailija kirjoitti:

Se on geeneissä. Sekä siinä, että kaikki alkaa olla nähty. Jos haluat vaihtelua, muuta vaikka ulkomaille. Kummasti alkaa innostaa esim. oppia paikallista kieltä.

Miksi? Miten jossain muualla olisi elämä parempaa kuin nyt? 

Voi hyvänen aika, minä olen myös 45 ja tunnen eläväni elämäni parasta aikaa!

Lapsia ei ole, teen asiantuntijatyötä. Haluan elää terveenä ja lääkkeettömänä mahdollisimman pitkään joten pidän huolta siitä että syön laadukasta ja ravitsevaa ruokaa ja että paino pysyy normaalipainon rajoissa. Treenaan kolme kertaa viikossa, pidän huolta lihaskunnosta ja venyttelystä kotona.

Käyn säännöllisesti hierojalla, pidän hampaat, ihon ja hiukset kunnossa. Pukeudun niinkuin itse haluan, en seuraa trendejä tai että miten ikäiseni kuuluisi pukeutua.

Tapaan ystäviä säännöllisesti ja reissaan pari kertaa vuodessa. Puolison kanssa melotaan, suppaillaan, pyöräillään tai lasketellaan. Haaveitakin on ja niitä kohti ponnistellaan yhdessä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 40-vuotiaana elämä parempaa kuin koskaan. On aikaa, on rahaa, ei stressiä...

Minullakin oli sen ikäisenä. Nyt viisi vuotta myöhemmin minulla ei ole mitään. Odotan vain kuolemaa.

Odota kun olet 55vee :) Tässä vaiheessa asenne on sellainen...whatever. Maailma on sketsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 45v. ja sama fiilis. Kaikki minulle läheiset ja rakkaat ihmiset ovat kuolleet. Elämä on pelkkää työssäkäymistä ja velvollisuuksien suorittamista aamusta iltaan. Elin hyvän elämän ja olisin jo valmis kuolemaan. Vaikea uskoa, että tämä enää tämän paremmaksi tästä muuttuisi. En aio itse elämääni lopettaa, mutta en jaksaisi elää.

Vaihdevuodet voivat oikeasti aiheuttaa tuollaista psyykkistä oireilua, kannattaa hakea apua. Ihmiseen vaikuttaa hormonitoiminta enmään kuin arvaammekaan. 

Meinaatko tosisaan että hormonihoito yhtäkkisen  valaistumisen aiheuttaisi? Miksi ihmeessä pitäisi olla kiinnostunut elämästä? 

Ihminen on psykofyysinen olento ja meihin ja mielialoihimme vaikuttaa todella paljon ruumiilliset tekijät. Mutta voisitko perustella, miksi mielestäsi kannattaa elää, jos elämä ei kiinnosta?

Syvään päätyyn on hyvä sukeltaa ainakin toisinaan 40 tultua mittariin. 40 tulee nimittäin täyteen järkyttävän nopeasti..

Joudumme hyväksymään sen, että luovumme kaikesta, ihan kaikesta aineen ja materian tasolla. Lopulta annamme pois jopa fyysisen ruumiimme, tomumajan; henkemme temppelin, joka meitä vuosikymmeniä lojaalisti palveli.

Alamme kaikki käydä aika nostalgisiksi. Mielemme ei enää visioi huimia tulevaisuuden spektaakkeleita, vaan reflektoi mieluusti taaksepäin, kaikkea kokemaamme uudelleen arvioimaan. 

'Mä annan sut pois, mä päästän sut pois.'

.

'Kun päättyy tää, muisto vain jää.'

.

'Pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.'

.

Jokainen 40 + nainen noissa fiiliksissä ilman hormonikorvaushoitoa, kokeilkaa. Itsellä se käynnisti elämän jälleen. Mielestäni naisille ei saisi antaa mt-eläkettä ilman, että se on kokeiltu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Töissä on pakko käydä, että saa asuntolainan maksettua eikä joudu kadulle asumaan. Työ vie kaikki voimat eikä ole energiaa mihinkään muuhun. En jaksa tavata ketään, kun kaikki valittavat omista vaivoistaan ja lapsistasn ja rahapulastaan. Ei ole muuta iloa kun katsoa albumista vanhoja nuoruuskuvia ja muistella aikaa, jolloin asiat olivat hyvin. 

N44

Aivan sama fiilis täällä. Ollut jo monta vuotta. Tosin olin työtön ja silloin oli todella tyhjä elämä. Sitten pääsin reilu vuosi sitten töihin ja nyt olen ihan puhki.

N42

Hormonikorvaukset kokeiluun ja Voxra. Ei yhteiskunnalla ole varaa siihen, että uupuneet vaan toteavat haluavansa olla uupuneita. Kannattaa toimia ennen työkyvyn menetystä, koska se kyllä seuraa tuosta viisikymppisenä. 

Vierailija kirjoitti:

Jokainen 40 + nainen noissa fiiliksissä ilman hormonikorvaushoitoa, kokeilkaa. Itsellä se käynnisti elämän jälleen. Mielestäni naisille ei saisi antaa mt-eläkettä ilman, että se on kokeiltu. 

Olen 57 v. enkä ole kokenut noita fiiliksiä missään vaiheessa. Hormonikorvaushoitoa en ole tarvinnut, mutta olisin kyllä aloittanut, jos olisin tarpeelliseksi kokenut. Vuotojen loputtua ja migreenien vähennyttyä on aikaa ja elinvoimaa löytynyt yllättävänkin paljon. Tällä hetkellä opiskelen toista korkeakoulututkintoa.

Mutta meitä on moneksi. Oli syy menopause tai ei, niin ap kyllä tarvitsee apua. Oli se nyt sitten hormonikorvaushoito tai jokin muu. Sama kaikille, jotka kokevat elämänsä samoin. Ei ole mikään elämästä luopuminen normaalia ellei nyt oikeasti ole jokin kohtalokas tauti viemässä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kaikki ottaa tuon niin negatiivisesti. Ei ole huono asia elää hetkessä, päivä kerrallaan. Ei elämän tarvitse olla suorittamista vaan voi elää rauhallisesti ja tietoisesti nauttien pienistä asioista.

Ehkä siksi, että he lukivat sen. Ei kuulosta ap miltään hetkessä elävältä eikä pienistä(kään) asioista nauttivalta.

Itsellä sama ikä enkä ole kokenut tai saavuttanut mitään. Ei uraa, ei autoa, ei parisuhdetta, ei kavereita, ei perhettä eikä suurta omaisuutta. Ei tässä voi muuta kuin jatkaa kotona istumista ja odottamista. Kunpa olisin syntynyt komeaksi, pitkäksi ja ekstrovertiksi..