Lue keskustelun säännöt.
Muita 45-vuotiaita jotka ovat hiljalleen päästämässä elämästä irti?
27.04.2025 |
Mulla lapset jo aikuisia, omat vanhemmat ja sisarus kuolleet. Terveys alkaa reistailla itselläkin. En ole kiinnostunut enää kovinkaan paljon ulkomaailman asioista eikä tavoitteita tai unelmia enää ole. En ole ollut enää vuosiin ihmisten tapaamisesta saati keneenkään tutustumisesta. Elän päivän kerrallaan ja teen hissukseen omia juttujani. En ole masentunut, mutta mietin kuolemaa jo paljon ja olen suuntautunut siihen että kuolen pian. Ihan hyvä elämä ollut kuitenkin.
Kommentit (148)
Vierailija kirjoitti:
Miksi heti on masennus-diagnoosi jos tuntee, että unelmat elämässä on jo täytetty eikä uusia ole näköpiirissä?
Masennus = ei huvita elää. Terveet, ei-masentuneet ihmiset nauttivat elämästään oli suuria unelmia tai ei. He yleensä löytävät elämästä jotain mielenkiintoista. Ap ei ollut päästämässä irti unelmista vaan elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä. En koe olevani mitenkään tarpeellinen tai hyödyksi. Olemassaoloni ei perustu mihinkään. En ymmärrä miten kukaan voi tuntea itsensä ja olemassaolonsa tarpeelliseksi. Kulutamme täällä maapallon resursseja ja mitään hyötyä meistä ei ole. Olemme täysin yhdentekeviä.
En edelleenkään koe olevani masentunut, olen ollut aina inhorealisti. Esimerkiksi parisuhteessa en ole ollut kymmmeneen vuoteen, koska ei siitä saa mitään. En näe siinä järkeä. Enää ei tarvitse lapsia tehdä, parisuhteelle ei ole enää mitään järkevää syytä.
Nyt joku reality check kaikille "elämän ehtoopuolelle" kiirehtiville keski-ikäisille. Tuo kaikki jollotus, että elämä eletty ja mitään ei ole enää odotettavissa, on pelkästään teidän päänne sisässä. Mikään siitä ei ole faktaa.
On täysin näkökulmakysymys, kokeeko menettävänsä asioita ikääntyessään vai kokeeko, että jotain merkityksellistä kertyy lisää. Jos fokus on täysin ensin mainitussa, voisi oman elämän parantamisen aloittaa oman arvomaailman miettimisestä. Sisäistä kasvua ei voi merkittävästi nopeuttaa ja se vie aikaa, joten nuoruus ja kauneus eivät tuo useinkaan onnea ja sisäistä tasapainoa. Kaikki eivät viisastu vanhetessaan ja katkeruuteen taipuvaisilla kehitys on jopa päinvastainen. Lopulta asenne on kuitenkin valittavissa.
Kaiken lisäksi valittäminen ikääntymisestä on elitististä ja ymmärtämätöntä. Ihminen joko ikääntyy tai sitten kuolee nuorena, jolloin elämä jää kesken. On etuoikeutettua elää ja ikääntyä.
Tekis mieli sanoa häpeä jos osaat. Elämä on ainutkertainen lahja eikä uusiudu. 40-50 ikä on jonkinlainen välitila, 50 huomaa että aika on rajallista, 60 vuotiaana alkaa viimeistään arvostamaan elämää ja tekee vielä sen minkä ehtii. Koita nyt vaan innostua ja olla kiitollinen elämän ihmeestä.
Esivaihdevuodet? Käyppä gynellä ja/tai pyydä terveysasemalta lähete verikokeeseen estrogeenitasojen mittaamiseen. Estrogeenikorvaushoito tarvittaessa niin voi elämä jopa taas hymyillä.
Samoissa tummissa vesissä ollut juurikin tuon ikäisenä ja syy oli esivaihdevuosioireissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi kaikki ottaa tuon niin negatiivisesti. Ei ole huono asia elää hetkessä, päivä kerrallaan. Ei elämän tarvitse olla suorittamista vaan voi elää rauhallisesti ja tietoisesti nauttien pienistä asioista.
Kunpa olisikin vielä joskus aikaa ja voimia siihen, että voisi "nauttia pienistä asioista", mennä ulos kuuntelemaan lintujen laulua, sanoa vieraille ohikulkijoille "kaunis ilma tänään" tai istua kahvikupin kanssa pihalla ja ihan vain olla tekemättä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. En koe olevani mitenkään tarpeellinen tai hyödyksi. Olemassaoloni ei perustu mihinkään. En ymmärrä miten kukaan voi tuntea itsensä ja olemassaolonsa tarpeelliseksi. Kulutamme täällä maapallon resursseja ja mitään hyötyä meistä ei ole. Olemme täysin yhdentekeviä.
En edelleenkään koe olevani masentunut, olen ollut aina inhorealisti. Esimerkiksi parisuhteessa en ole ollut kymmmeneen vuoteen, koska ei siitä saa mitään. En näe siinä järkeä. Enää ei tarvitse lapsia tehdä, parisuhteelle ei ole enää mitään järkevää syytä.
Et ehkä koe itseäsi masentuneeksi, mutta kirjoitustesi perusteella kyllä muodostuu kuva masentuneen ihmisen mielenmaisemasta. Sun kannattaa ehdottomasti hankkiutu lääkäriin ja kokeilla sekä mielialalääkkeitä että tarvittaessa myös hormonikorvaushoitoa vaihdevuosioireisiin. On todella sääli, jollet pysty nauttimaan elämästä etkä kokemaan sitä mielekkääksi. Saatat nimittäin hyvinkin olla vasta elämäsi puolivälissä. Elämällä on todella paljon annettavaa. N63
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairaudet rajoittavat ihmisiä ikävästi. Ja leikkuripolitiikka. Ehkei kaikilla ole tuttujakaan sillä tavalla, koska vaatimukset ja osuuko samanlainen.
"...hiljalleen päästämässä elämästä irti"
Voi käydä niin hiljalleen, että vierähtää vielä toiset 45v. Itsellä sama tilanne 15v vanhempana, mutta ei ole kiire pois. Haluan nähdä mahdollisimman pitkälle mihin tämä hulluus vie, vaikka olisi töyssyinen tie.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teillä kaikilla on päässä vikaa, jotka väitätte elämän olevan ohi yli 45v. Sillä +40v se elämä vasta alkaakin! N47
Vierailija kirjoitti:
Teillä kaikilla on päässä vikaa, jotka väitätte elämän olevan ohi yli 45v. Sillä +40v se elämä vasta alkaakin! N47
Olisko joillakin oikeasti sairauksia, kipuja, kylmää, rahattomuutta ja väsymystä. Ehkei kaikilla ole samat olosuhteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 46-vuotias ja elämäni on täynnä iloa, liikettä, flirttiä jne. Nuorin lapseni on 5v. En voisi kuvitellakaan mitään vanhuksen elämää seuraavaan 20 vuoteen. Eläkeikäkin koittaa 68-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin oksettavaa tämä nykymeininki, että kun joku ihmettelee vähän maailman meininkiä tai jopa omia tunteitaan, niin täällä heti psykot kädet ojossa, että "tarvitset nyt varmaan apua" "olet nyt varmaan sairas" :D
Kohta ei varman uskalla kysyä mitään, ettei ole avun tarpeessa, sairas, ja pidä antaa rahojaan lääkehulluille.
Onhan ap sairas. Ei hänen ajattelutapansa ole normaali.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä, jos et kuolekaan kohta vaan elät 90-vuotiaaksi?
En ole ap, mutta tuohan on vain järjestelykysymys.
Minulla ei ole ollut enää vuosiin oikein mitään yhteyttä ihmisiin muutoin kuin töiden/opiskeluiden tahoilta ja näihin liittyvien asioiden osalta. Kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä. En halua yksinäistä vanhuutta, joten asiaan on olemassa ratkaisu. Ei ehkä moraalisesti hyväksytty, mutta se ei ole kenenkään muun asia kuin minun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo ole mitään normaalia.
Kaverilla oli äiti, joka pilasi lastensa lapsuuden jatkuvasti puhumalla, miten tulee kuolemaan pian. Koko lapsuus oli äidin hyvästelyä. Hän eli lopulta pitkästi yli 80-vuotiaaksi.
Sinulla voi olla puolet elämästä jäljellä. Onko jotain järkeä viettää se kuolemaa odottaen?
Elikö onnellisesti? Korvasiko elämänpituus elämänlaadun?
Varmasti onnellisempi kuin aloittaja joka harrastaa ihan henkistä väkivaltaa läheisilleen.
Älähän Ap hättäile. Oota eläkepäiviä. Mie jo pääsin miehen kanssa vanhuuseläkkeelle 65v, ja nyt asustellaan talvet etelän lämmössä. Tultiin Suomeen kesän viettoon ja tavataan lapsia ja lastenlapsia. Lenkkeillään paljon niin kunto pysyy hyvänä.
Liiku sinäkin luonnossa, se hoitaa mieltä ja kroppaa. Kaikkea hyvää sinulle!<3
Vierailija kirjoitti:
Tekis mieli sanoa häpeä jos osaat. Elämä on ainutkertainen lahja eikä uusiudu. 40-50 ikä on jonkinlainen välitila, 50 huomaa että aika on rajallista, 60 vuotiaana alkaa viimeistään arvostamaan elämää ja tekee vielä sen minkä ehtii. Koita nyt vaan innostua ja olla kiitollinen elämän ihmeestä.
No mä kokeilen sanoa sen sulle; häpeä jos osaat.
Minä olen ollut koko ikäni masentunut, sen lisäksi epäilen olevani joko autistinen tai narsisti koska ihmisten kanssa kommunikointi ei onnistu sitten millään. Elämä on yhtä hyödyllinen lahja kuin polkupyörä kalalle, näin minun näkökulmastani. Jos sinulla pyyhkii hyvin, hanki vähän nöyryyttä ja huomaa, että kaikki eivät ole yhtä etuoikeutettuja kuin sinä. Minulle elämä ei ole koskaan ollut mikään itseisarvo, sen laatu on se millä on väliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo ole mitään normaalia.
Kaverilla oli äiti, joka pilasi lastensa lapsuuden jatkuvasti puhumalla, miten tulee kuolemaan pian. Koko lapsuus oli äidin hyvästelyä. Hän eli lopulta pitkästi yli 80-vuotiaaksi.
Sinulla voi olla puolet elämästä jäljellä. Onko jotain järkeä viettää se kuolemaa odottaen?
Elikö onnellisesti? Korvasiko elämänpituus elämänlaadun?
Varmasti onnellisempi kuin aloittaja joka harrastaa ihan henkistä väkivaltaa läheisilleen.
Näitä ihmisiä on tullut nähtyä jotka puhuvat lähestyvästä kuolemastaan koko ajan 20 vuotta tai ylikin. Mummoni oli tuollainen. Ne paskapuheet saivat minutkin masentumaan vuosiksi, kun lapsena jouduin kuuntelemaan. Olin pikkutyttö ja minäkin aloin puhua kuolemasta.
Mene ap lääkäriin. Heti.
Vierailija kirjoitti:
Entä, jos et kuolekaan kohta vaan elät 90-vuotiaaksi?
Samaa mietin. Äitini täyttää huomenna 85 vuotta, hänen vanhempi siskonsa on 89 vuotias nuorimmat sisarukset lähenee myös 70 vuotta. Itse olen 53- vuotias enkä todellakaan mieti kuolemaa, kuitenkin jos edes äitini ikään pääsen on tässä aikaa vielä yli 30 vuotta
Ite 57 v. Välillä mullakin toi fiilis, mutta toisaalta opiskelun kautta olen taas saanut uutta näkökulmaa tähän maailmaan. Mutta en kyllä kokenut nelikymppisenäkään mitään elämänhaluttomuutta. En ole ikinä elänyt muiden tai yhteiskunnan odotusten mukaan, joten en pysty samaistumaan ihmiseen, joka kokee elämänsä olevan ohi, kun on ilmeisesti jotenkin velvoitteensa hoitanut.