Lue keskustelun säännöt.
Muita 45-vuotiaita jotka ovat hiljalleen päästämässä elämästä irti?
27.04.2025 |
Mulla lapset jo aikuisia, omat vanhemmat ja sisarus kuolleet. Terveys alkaa reistailla itselläkin. En ole kiinnostunut enää kovinkaan paljon ulkomaailman asioista eikä tavoitteita tai unelmia enää ole. En ole ollut enää vuosiin ihmisten tapaamisesta saati keneenkään tutustumisesta. Elän päivän kerrallaan ja teen hissukseen omia juttujani. En ole masentunut, mutta mietin kuolemaa jo paljon ja olen suuntautunut siihen että kuolen pian. Ihan hyvä elämä ollut kuitenkin.
Kommentit (148)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä, jos et kuolekaan kohta vaan elät 90-vuotiaaksi?
miks av-tantat aina massaylänuolittaa ekaa vastausta, oli se kuinka aivokuollut tahansa
Eikö sulla ole parempaa paikkaa missä vietät vapaa-aikaasi, kuin vauva, jossa seuranasi on av-tanttoja??? Eipä mene sullakaan hyvin. Sitäpaitsi olet itsekin yksi av-tantta, kun täällä kerran olet. Vai luuletko olevasi parempi? No et ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen suunnilleen samanikäinen ja tunnistan kyllä yhteiskunnasta ja ihmisistä irtautumisen, mutta ei se minulle tarkoita elämästä luopumista vaan itselleen elämistä.
Idioluutio on edennyt niin pitkälle, että ei vain jaksa enää ihmisten typeryyttä. Kuntavaalituloskin puhui karua kieltään kansakunnan tyhmentymisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on 40-vuotiaana elämä parempaa kuin koskaan. On aikaa, on rahaa, ei stressiä...
Minullakin oli sen ikäisenä. Nyt viisi vuotta myöhemmin minulla ei ole mitään. Odotan vain kuolemaa.
Mene lääkärin juttusille tuosta masennuksestasi.
Olen jo 53 v, enkä ole vieläkään luopumassa elämästä, vaikka moni olisi tällä sairaushistorialla ehkä niin tehnytkin. Vuodet 40-50 v olivat melkein parasta aikaa aikuiselämässä. Vaihdoin työpaikkaa, sain seurata lapseni aikuistumista ja kokea vaikka mitä hienoa yhdessä puolisoni kanssa.
Silloinkin, kun 50-vuotiaana sairastuin ja elämä pyöri lähinnä labran ja sairaalan välissä, olin todellakin kiinnostunut maailman menosta, vaikka itse pääsin siihen osalliseksi enimmäkseen ruudun kautta. Nyt palailen vähitellen takaisin oikeaan elämään ja nautin kaikesta mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin oksettavaa tämä nykymeininki, että kun joku ihmettelee vähän maailman meininkiä tai jopa omia tunteitaan, niin täällä heti psykot kädet ojossa, että "tarvitset nyt varmaan apua" "olet nyt varmaan sairas" :D
Kohta ei varman uskalla kysyä mitään, ettei ole avun tarpeessa, sairas, ja pidä antaa rahojaan lääkehulluille.
Mikä ihmeen nykymeininki? Ei ole mikään elämästä irtipäästäminen tervettä ellei nyt oikeasti ole kuolemassa. Ei ole ollut tervettä ennenkään. Ellei provo ole, niin kyllä on ap avun tarpeessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 45v. ja sama fiilis. Kaikki minulle läheiset ja rakkaat ihmiset ovat kuolleet. Elämä on pelkkää työssäkäymistä ja velvollisuuksien suorittamista aamusta iltaan. Elin hyvän elämän ja olisin jo valmis kuolemaan. Vaikea uskoa, että tämä enää tämän paremmaksi tästä muuttuisi. En aio itse elämääni lopettaa, mutta en jaksaisi elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on geeneissä. Sekä siinä, että kaikki alkaa olla nähty. Jos haluat vaihtelua, muuta vaikka ulkomaille. Kummasti alkaa innostaa esim. oppia paikallista kieltä.
Oon 49v ja aika samat fiilikset. Terveys on alkanut reistailla sen verran paljon, etten enää jaksaisi tätä lääkäri/hoitokäynti/labrakäynti/lääkäri/jne rumbaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin oksettavaa tämä nykymeininki, että kun joku ihmettelee vähän maailman meininkiä tai jopa omia tunteitaan, niin täällä heti psykot kädet ojossa, että "tarvitset nyt varmaan apua" "olet nyt varmaan sairas" :D
Kohta ei varman uskalla kysyä mitään, ettei ole avun tarpeessa, sairas, ja pidä antaa rahojaan lääkehulluille.
Mikä ihmeen nykymeininki? Ei ole mikään elämästä irtipäästäminen tervettä ellei nyt oikeasti ole kuolemassa. Ei ole ollut tervettä ennenkään. Ellei provo ole, niin kyllä on ap avun tarpeessa.
Tuo on ihan normaalia yhteiskunnasa, missä on aivopesty ajattelemaan, että elämä = työnteko ja lasten puskeminen. Kun hommat on hoidettu niin iskee eksistentiaalinen tyhjyys. Mistä innostua, kun pitäisi jättää perintöä ja on jo antanut itsestään kaiken yhteiskunnalle ja perillisille.
Ei vaadi kuin pienen asennemuutoksen, että saa innostua ja elää vähän raamien ulkopuolellakin. Niin ja ne rahat voi käyttää vaikka kylpylälomaan tai uuteen mekkoon, mitä käyttää itse, ei tarvitse laittaa lääkärin taskuun.
Apua tarvitsette te, jotka ette siedä mitään elämän kummallisuuksia ilman sitä, että rahat pitää kaataa lääkehulluuteen.
Vai oletteko kenties jotain palkattuja botteja, joiden funktio on terrorisoida ja sairaallistaa aina kun mahdollista? Lääkehullu lobbaaat lainsäädännössä, niin varmasti heillä on myös maksettuja trolleja.
Miksi heti on masennus-diagnoosi jos tuntee, että unelmat elämässä on jo täytetty eikä uusia ole näköpiirissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 45v. ja sama fiilis. Kaikki minulle läheiset ja rakkaat ihmiset ovat kuolleet. Elämä on pelkkää työssäkäymistä ja velvollisuuksien suorittamista aamusta iltaan. Elin hyvän elämän ja olisin jo valmis kuolemaan. Vaikea uskoa, että tämä enää tämän paremmaksi tästä muuttuisi. En aio itse elämääni lopettaa, mutta en jaksaisi elää.
Juuri näin. Ei ole kyse "masennuksesta" vaan siitä että elämä on redusoitu häkkikanan elämäksi. Syö ja puske kapitalistille voittoa.
Ihan voi ottaa vaikka loparit, vaihtaa alaa, tai ryhtyä täyspäiväiseksi puutarhanpitäjäksi. Eläkää, pönttöpäät, orjailun sijaan.
Mulla on ollut ihan samanlaista jo parikolme vuotta, tosin mulla ei ole lapsia. Masennusta olen sairastanut teini-ikäisestä asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi heti on masennus-diagnoosi jos tuntee, että unelmat elämässä on jo täytetty eikä uusia ole näköpiirissä?
Koska lääkärit saavat valtion budjetista vasta 27 miljardia. Lisää pitäisi saada. Lääkärin tasku on loputtoman syvä.
Minä olen jo 54 vuotias, enkä minä ole päästämässä elämästä irti. Minulla on koko elämäni ollut haaveita, joita kohti olen ponnistellut. Kun olen jonkun haaveen toteuttanut, olen keksinyt tilalle uusia. Niinpä elämä on ollut mielekästä ja toivottavasti tulee olemaan jatkossakin.
Eräs mies, joka oli saavuttanut mittavan omaisuuden hyvin nuorella iällä ja oppinut erinomaiseksi manipuloijaksi (myyjä), hakeutui kyselemään samoja juttuja munkkiluostariin.
Niin se vaan on, että moni suorittaa täällä tietyn "reseptin" mukaan, ja tuo resepti ei tuo loputonta onnea. Sitten pitää keksiä uusi resepti, tai alkaa luovaksi ja soveltaa omiaan.
Masennusdiagnoosin hakeminen nyt ei ainakaan tee ketään onnelliseksi :D
Töissä on pakko käydä, että saa asuntolainan maksettua eikä joudu kadulle asumaan. Työ vie kaikki voimat eikä ole energiaa mihinkään muuhun. En jaksa tavata ketään, kun kaikki valittavat omista vaivoistaan ja lapsistasn ja rahapulastaan. Ei ole muuta iloa kun katsoa albumista vanhoja nuoruuskuvia ja muistella aikaa, jolloin asiat olivat hyvin.
N44
44 v on tutkitusti masentavin ikä naisen elämässä, mihin ap:nkin tuntemukset viittaavat Normaali tunnetila tilapäisesti, mutta jos jatkuu ja häiritsee pysyvämmin elämistä, niin kannattaa tehdä jotain asian hyväksi.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole muuta iloa kun katsoa albumista vanhoja nuoruuskuvia ja muistella aikaa, jolloin asiat olivat hyvin.
N44
Tämä! Näin teen minäkin.
N52
Jo eläessä on jo hyvä luopua kaikesta psykologisesti, myös omasta elämästä. Oman elämäntarinan totaalinen pois pyyhkiminen on terveintä mitä ihminen voi tehdä.