Onko täällä kukaan ihmetellyt, ettei omilla vanhemmilla ole juurikaan ystäviä? Itse muistan 40 vuoden taakse asti, että meillä ei koskaan kä

Vanhempani ovat maalaisia, ja isä varsinkin sosiaalisesti todella kömpelö. Ystäviä oli joskus vuosikymmeniä sitten, mutta pikkuhiljaa kaikki karisseet pois enkä ihmettele yhtään.

Ei meillä käynyt muita kuin vanhempien sisaruksia. Oli heillä ystäviä mutta ei heitä käynyt. Äitini paras ystävä on oma kaksoissisko. 

Olen tavannut "aikuisia" jotka hengailevat kavereiden kanssa. Se on ihan yhtä urpoa ja turhanpäiväistä kuin teininäkin.

Äidilläni on paljon ystäviä mutta isälläni ei yhtään. Yhden nuoruusystävänkin on jotenkin karkoittanut. Ihme jörrikkä. 

Enemmän niillä oli ystäviä kuin minulla. Työ vie kaiken energian niin ettei edes ole aikaa vähäisille ystäville. Välit siis etääntyneet. 

Vanhempani viihtyvät edelleenkin ihan vaan kahdestaan eivätkä ole vielläkään mitenkään kiinnostuneita meistä lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Olen tavannut "aikuisia" jotka hengailevat kavereiden kanssa. Se on ihan yhtä urpoa ja turhanpäiväistä kuin teininäkin.

Voi että miten kitkerän katkeraa tilitystä. Voimia!

Vanhempasi kävivät TÖISSÄ siinä se ero

Minun vanhemmilla oli todella laaja ystäväpiiri. Kun tulivat vanhoiksi ja ystäviä alkoi kupsahdella niin hankkivat uusia ystäviä. Osa äitini ystävistä oli minun ikäisiäni. Ihmiset ovat erilaisia, omat vanhempani olivat todella sosiaalisia.

En ole ihmetellyt, koska ei mulla itselläkään ole aikuisena ollut mitään ystäviä, eikä veljellänikään ole. Enkä ole semmoisia kaivannutkaan. Eikä mun vanhemmatkaan nyt 80-vuotiainakaan kaipaa. 

"Hakevat lapsistaan ja lapsenlapsista seuraa" - hmm. Onko sitten jotenkin liian takertuvia? Meillä toki vanhemmat tykkää meitä nähdä, koska rakastavat ja välittävät, eikä sitä koskaan tiedä paljonko on aikaa yhdessä. Mutta ei he mitenkään liikaa hae seuraa tai tunge elämäämme. Eivätkä tosiaan vaikuta mitenkään yksinäisiltä ja surkeilta, matkustelevat ja touhuavat kaikenlaista koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni on paljon ystäviä mutta isälläni ei yhtään. Yhden nuoruusystävänkin on jotenkin karkoittanut. Ihme jörrikkä. 

Miehillä on useammin ongelmia sosiaalisissa suhteissa. Ehkä se johtuu siitä, että miesten on niin vaikea asettua toisen asemaan ja ymmärtää muita kuin itseään?

Mun vanhemmilla on kyllä paljonkin tuttavia. Ei varmaan ystäviä siinä merkityksessä, kuin vaikkapa minulla. Mutta tuttavia, joiden kanssa kahvitellaan ja kalastellaan yms. Iältään ovat 70-75v.

Ne kaiki ystävät on kadonneet jonnekin lapsien myötä, kun on ollut tähdellisempää tekemistä.

Suurin osa olleet siis aika pinnallisia suhteita.

Aika monet suomalaiset ei enää aikuisena niin välitä mistään ystävistä. Ei varsinkaan jos on parisuhde, monelle introvertille se yksi ihmissuhde riittää oikein hyvin, ja moni sinkku intro viihtyy hyvin ilman yhtään läheistä ihmissuhdettakin. Itse olen tällainen 50 v sinkku introvertti, jolla ei ole ollut opiskeluajan jälkeen ystäviä, enkä sellaisia myöskään halua. Olen tyytyväinen itsekseni. Vanhemmat on 78 ja 80, eikä heilläkään mitään ystäviä ole, eikä tietääkseni niitä kaipaa myöskään. Käyn siellä kylässä kerran kuussa-parissa, asuvat 200 km päässä. Äiti joskus soittelee, mutta eivät mitenkään erityisesti liikaa kaipaa seuraa.

Vierailija kirjoitti:

En ole ihmetellyt, koska ei mulla itselläkään ole aikuisena ollut mitään ystäviä, eikä veljellänikään ole. Enkä ole semmoisia kaivannutkaan. Eikä mun vanhemmatkaan nyt 80-vuotiainakaan kaipaa. 

"Hakevat lapsistaan ja lapsenlapsista seuraa" - hmm. Onko sitten jotenkin liian takertuvia? Meillä toki vanhemmat tykkää meitä nähdä, koska rakastavat ja välittävät, eikä sitä koskaan tiedä paljonko on aikaa yhdessä. Mutta ei he mitenkään liikaa hae seuraa tai tunge elämäämme. Eivätkä tosiaan vaikuta mitenkään yksinäisiltä ja surkeilta, matkustelevat ja touhuavat kaikenlaista koko ajan.

Jos sulla ei ole ollut ystäviä koskaan niin miten osaisit edes heitä kaivata. Elät siinä yksinäisen kuplassa niinkuin puolet suomalaisista 

Äitini oli yh ja hänellä oli ystäviä. Ehkä ennen perhe ja suku oli ystävät.

Ihminen on nuorena sosiaalisimmillaan. Minulla oli valtavan suuri kaveripiiri ja vietimme todella paljon aikaa järjestäen juhlia, tapaamisia, illanviettoja, mökkeilyjä. Olen kuitenkin hyvin voimakkaasti inrtovertti, joten lapsen saamisen jälkeen kaikki tuo sosiaalisuus on jäänyt pois. Ei riitä panoksia enää muiden ihmisten kanssa seurusteluun vapaa-ajalla, kun on lapsi joka tarvitsee huomiota ja kuluttaa sitä sosiaalista paristoa. Lapseni varmaan siis ajattelee, että minulla ei ole yhtään kavereita, mutta tämä on ihan oma valinta ja kuuluu luonnolliseen elämänkulkuun. Kuuntelen itseäni ja sitä millaista aktiviteettia elämääni tarvitsen. Tällä hetkellä siihen ei kuulu laaja kaveripiiri.

Asuimme pikkukylässä. Isä oli sosiaalinen ja jutteli kaikkien kanssa kaikkialla. Äiti inhosi kaikkia. Aina kun isän sukulaiset olivat käyneet kylässä, äiti alkoi haukkua heitä selän takana. Haukkui myös minun ja sisarusten kaverit ja seurustelukumppanit. Isän sisarukset lakkasivat käymästä, äidin sisarukset kävivät silloin tällöin, mutta kyllä heitäkin haukuttiin selän takana.

Sanoisin, että oli äitini vika, että meillä ei käynyt loppuvaiheessa juuri ketään vieraita. Raskasta muistella.

Meillä kävi jatkuvasti lääkäriä, kirurgia, hoitajaa äidin medikaal.uran takia. Sukulaisia kyläili vähemmän, koska me asuimme hyvin etäällä sekä äitini [Karjala/Savo] että isäni [Eurooppa-lähtöis.] suvuista.

Samoin isäpuoleni suku vieraalta maalta, toisesta Pohjoismaasta.

Vierailimme verraten usein sukulaistemme luona. Kaikki pidemmät lomat meni jossain kyläpaikassa äidin tai isän/isäpuolen leirissä. On tosiaan reissattu Volvon takapenkillä nököttäen Smurffi-limpparin kera.

Äidilläni ei ollut ystäviä kun olin lapsi/nuori. Isälläni oli joku tuttu, joka saattoi kerran vuodessa piipahtaa kahville. 

Nyt kun vanhemmat ovat 75v, käyvät aktiivisesti yhdistyksissä ja kerhoissa eli viettävät paljon sosiaalisempaa elämää kuin nuorempana.

Minä keski-ikäinen olen kuin äitini aikoinaan, ei kavereita eikä kyläilyjä.