Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Omien traumojen käsittely vei 1,5 vuotta. Viha on yksi vaihe. Toivottavasti miehesi ei lamaannu traumoista. Masennuin omista ja menetin kuukauksi työkyvyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapiassa on se huono puoli, että muistojen muisteleminen ja läpikäyminen vahvistaa muistijälkiä.
Lapsiperheaika ei muutenkaan ole sellaista rauhallista aikaa, että kannattaisi lähteä tuollaiseen prosessiin. Teillä kaikilla oli turvallinen elämäntilanne ennen tuota, mutta entä nyt? Tuossahan menee lasten lapsuus.
Ap, sun ei tarvitse jaksaa ja olla tavallaan toisena terapeuttina riehuvalle puolisolle. Hän voisi ehkä muuttaa erilleen siksi aikaa, kunnes prosessi on loppu? Ja tosiaan, kannattaa pitää joku raja sille, paljonko niitä vanhoja muistelee. Emme elä ikuisesti, ja jäljellä oleva elämä on tärkeämpi kuin jo menetetty.
Yt, N50
Minulla ja muutamalla traumaystävälläni on tilanne, että niitä muistoja ei edes ole. Joillekin niitä alkaa nousta esille terapian edetessä, yritetään kuitenkin olla silleen varovaisia, ettei mitään valemuistoja synny.
Vierailija kirjoitti:
No mulle kävi samoin ainoo että olen se traumatisinoitunut, vielä on prosessi kesken ja 9 vuotta mennyt.,
Jos se terapiaprosessi tekee susta samanlaisen kuin aloitusviestissä kuvattu, ja se prosessi on kestänyt jo 9 vuotta, eikä loppua näy, niin...
Mitä v*tun hyötyä siitä terapiasta edes on??
Vierailija kirjoitti:
Vaikeat lapsuuden traumat muuttavat ihmisen persoonan, minän. Traumaterapiassa siis ihmisen minuus hajotetaan palasiksi ja, jos sitten saataisiin jotenkin kursittua kokoon toinen minuuus.Puolisosi on kuitenkin pystynyt elämään parisuhteessa ja kasvattamaan lapsia, niin mitä puuttuu? Kaikki eivät voi saada täydellistä elämää, vaan toiset kohtaavat vaikeuksia ja ongelmia. Eikö puolisosi kunto ja elämä ollut riitävän hyvää, miksi terapiaan?
Tai sitten ne muokkaavat, että minusta tulee juurikin "minä". Ei sitä tarvitse lähteä terapiassa muuttamaan, jos ihminen on yhteiskuntakepoinen, pärjää työssä ja perhe-elämässä yms.
Psykoterapian juuret ovat muinaisen Egyptin pappien temppelissä. Ei kiitos!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulle kävi samoin ainoo että olen se traumatisinoitunut, vielä on prosessi kesken ja 9 vuotta mennyt.,
Jos se terapiaprosessi tekee susta samanlaisen kuin aloitusviestissä kuvattu, ja se prosessi on kestänyt jo 9 vuotta, eikä loppua näy, niin...
Mitä v*tun hyötyä siitä terapiasta edes on??
Olen eri. Omaa terapiaa on tehty nyt kolme vuotta, ainakin kolmisen vuotta vielä edessä. Olen saanut pois yhden diagnoosin/ trauman ja oppinut älyttömän määrän asioita (ihmissuhteet, rajat, tarpeet, tunteet, väkivallan tunnistaminen, vireystilat ja niiden vakauttaminen jne.) = mennyt kovasti eteen päin. Lapsuuden kehityksen vaurioiden käsittely on vielä tekemättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapiassa on se huono puoli, että muistojen muisteleminen ja läpikäyminen vahvistaa muistijälkiä.
Lapsiperheaika ei muutenkaan ole sellaista rauhallista aikaa, että kannattaisi lähteä tuollaiseen prosessiin. Teillä kaikilla oli turvallinen elämäntilanne ennen tuota, mutta entä nyt? Tuossahan menee lasten lapsuus.
Ap, sun ei tarvitse jaksaa ja olla tavallaan toisena terapeuttina riehuvalle puolisolle. Hän voisi ehkä muuttaa erilleen siksi aikaa, kunnes prosessi on loppu? Ja tosiaan, kannattaa pitää joku raja sille, paljonko niitä vanhoja muistelee. Emme elä ikuisesti, ja jäljellä oleva elämä on tärkeämpi kuin jo menetetty.
Yt, N50
Minulla ja muutamalla traumaystävälläni on tilanne, että niitä muistoja ei edes ole. Joillekin niitä alkaa nousta esille terapian edetessä, yritetään kuitenkin olla silleen varovaisia, ettei mitään valemu
Muistoja ei ehkä ole, koska mieli suojaa itseään niiltä pahimmilta muistoilta. En itsekään muista kovin paljoa ennen 10 ikävuotta tapahtuneista jutuista, mutta muistan kyllä miten esim. toivoin joskus, että toinen vanhempani kuolisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai sitten ne muokkaavat, että minusta tulee juurikin "minä". Siis vanha minä pois ja uusi minä tilalle...Sellainen kuin terapeutti haluaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeat lapsuuden traumat muuttavat ihmisen persoonan, minän. Traumaterapiassa siis ihmisen minuus hajotetaan palasiksi ja, jos sitten saataisiin jotenkin kursittua kokoon toinen minuuus.Puolisosi on kuitenkin pystynyt elämään parisuhteessa ja kasvattamaan lapsia, niin mitä puuttuu? Kaikki eivät voi saada täydellistä elämää, vaan toiset kohtaavat vaikeuksia ja ongelmia. Eikö puolisosi kunto ja elämä ollut riitävän hyvää, miksi terapiaan?
Tai sitten ne muokkaavat, että minusta tulee juurikin "minä". Ei sitä tarvitse lähteä terapiassa muuttamaan, jos ihminen on yhteiskuntakepoinen, pärjää työssä ja perhe-elämässä yms.
Minä olin yhteiskuntakeloinen, pärjäsin työssä ja sellaisessa perhe-elämässä mitä oli. Olin iloinen veronmaksaja ja pidetty ihminen. Mutta noista mikään ei suuntaudu sisäänpäin. Olin unohtanut itseni kokonaan, koska ei siihen oltu koskaan huomiota kiinnitettykään. Enää en suostu olemaan vain yhteiskuntakelpoinen ja muillle hyvä ja heidän hyväksymä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelisin Ayahuasca-retriittiä puolisollesi:
Psykedeelit, mahdollisesti myös MDMA-terapia (varsinkin PTSD:tä hoidattaessa) ovat tulevaisuus.
Vierailija kirjoitti:
Tai sitten ne muokkaavat, että minusta tulee juurikin "minä". Siis vanha minä pois ja uusi minä tilalle...Sellainen kuin terapeutti haluaa...
Eihän se nyt mikään aivopesijä tai hypnotisoija ole. Jos terapeutti alkaa puhua jotain yleistä käsitystä vastaan, höristän kyllä korviani ja kyseenalaistan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on erilainen trauma. Itse olen samanlainen kuin ap:n vaimo. Olen jo vuosikaudet osannut rauhoittua. Ongelma on se, että olen sitten rauhoittunut robotiksi ja zombiksi asti ja sitten meni terveys. Se raivo, hätä, viha, aggressio, pettymys, häpeä, hylätyksitulemisen tuska jne. pitää saada kehosta ja mielstä ulos, ei rauhoittaa sitä pysymään siellä. Toki, jos se vyöryy sieltä jatkuvana aaltona, pitää säännöstellä. Itselläni on niin päin, että on vaikea saada mitään pinnalle, joten yritän antaa kaiken tulla mahdollisimman vapaasti. Kun painan jotain alas, se voi olla siellä sitten kuukausia kunnes yrittää seuraavan kerran uudelleen.
Trauma on trauma, ei sillä ole väliä onko se kehityksellinen tai vaikka jostain yksittäisestä tapahtumasta johtuva. Traumaterapian tehtävä on auttaa ihmistä tunnistamaan se tilanne, jossa traumasta johtuva tunnereaktio puskee pintaan. Se reaktio voi olla äärimmäisen raivokas ja ulospäin näkyvä, tai sitten se voi olla hyvinkin sisäänpäinkääntynyt, herkkä ja vetäytyvä. Pääasia on, että ihminen tunnistaa sen reaktion, ymmärtää että jaha, nyt taas muistot ja tunne yliajaa mielen, ja sen vuoksi käyttäydyn toisin kuin haluaisin. Ja sen vuoksi minulla on näitä terapiassa opittuja työkaluja jotka auttavat minua rikkomaan tämän noidankehän. Se työ jatkuu vielä terapian jälkeenkin, koska kukaan meistä ei ole täydellinen.
Minkään terapian ei ole tarkoitus tehdä ihmisestä tunteetonta tai mielipiteetöntä zombieta. Terapian tarkoitus on antaa työkaluja käsitellä hankalia asioita ilman, että ihminen esimerkiksi ahdistuu, vetäytyy, raivoaa tai masentuu koska ei osaa tai uskalla toimia toisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulle kävi samoin ainoo että olen se traumatisinoitunut, vielä on prosessi kesken ja 9 vuotta mennyt.,
Jos se terapiaprosessi tekee susta samanlaisen kuin aloitusviestissä kuvattu, ja se prosessi on kestänyt jo 9 vuotta, eikä loppua näy, niin...
Mitä v*tun hyötyä siitä terapiasta edes on??
😡😡😡🖕🏻🖕🏻🖕🏻
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tai sitten ne muokkaavat, että minusta tulee juurikin "minä". Siis vanha minä pois ja uusi minä tilalle...Sellainen kuin terapeutti haluaa...
Eihän se nyt mikään aivopesijä tai hypnotisoija ole. Jos terapeutti alkaa puhua jotain yleistä käsitystä vastaan, höristän kyllä korviani ja kyseenalaistan.
🤣🤣🤣🤣🤣🤣👏🏻👏🏻👏🏻👏🏻
Vierailija kirjoitti:
Tämä sai taas miettimään traumaterapian mielekkyyttä. Jos elämä menee sijoiltaan avuksi tarkoitetun asian takia, niin onko siitä oikeasti apua? Onko länsimaisen kulttuurin psyko-emotionaalista haavoittuvuutta korostava ihmiskäsitys ihan terve?
Omaan elämänasenteeseeni ei sovi se, että pitäisi olla koko ajan vereslihalla tunteiden takia. Olen käynyt elämässäni läpi vaikeita asioita, mutta en halua luhistua niiden takia, vaan oppia sitkeyttä, tyyneyttä ja hyväksyntää. En usko, että pääsen näihin päämääriin suggestoimalla itseäni lapsuuden tunnelmiin ja kärsimällä kaiken uudestaan.
Kukaan ei halua luhistua vaikeiden asioiden takia. Ei sitä kukaan valitse. Terapiaan mennään, kun ei enää kertakaikkiaan pysty sitkeyteen ja tyyneyteen. Itse aloitin terapian, kun paloin loppuun yrittäessäni päästä traumassani eteenpäin, myös fysiikka petti. Sairastuin psykoosiin. Asiat olivat menneet jo liian pitkälle, nyt olen sairaalakamaa. Elämässäni mikään ei ole ollut aitoa tai tervettä, vaikka olen saattanut vaikuttaa ulospäin pärjäävältä. Traumaterapia on tuonut toivon pilkahduksen siitä, että asiat saattaisivat vielä muuttua - voisin saavuttaa hyväksymisen.
Jos olisin pystynyt käsittelemään traumani aiemmin, enkä hoitanut niitä liian pitkään itsehillinnällä ja itseni piiskaamisella, voi olla, että prosessi ei nyt olisi niin kivulias. Mutta aiemmin en pystynyt. Vasta sitten, kun ainoa vaihtoehto oli kärsimyksen lopettaminen.
Kun hänellä oli kaikki hyvin, niin mitä hyötyä oli kaivella vanhat ongelmat terapiassa esiin jotain 50+ ikäisenä. (Päättelin, kun on itsenäistyneitä lapsia monikossa)
Onko ap sanonut puolisonsa sukupuolta. Sillä olisi merkitystä. Miten sujuivat raskaushormonijutut. Vaikuttiko olotilaan. Entä se, että nyt on vaihdevuodet kohta käsillä.
Iso kuormitus ympäristölle, jos jonkun ongelmia kaivellaan.
Ja huomatkaa, että jos tulee sota, niin niitä traumatisoituneita ei pysty hoitamaan kukaan. Resurssit ei riitä.
Eli kaikki pitää laittaa oikeaan mittakaavaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muille ei räyhätä. Piste.
Jos/kun on paha olo, niin hän voi mennä kävelemään tai juoksemaan ja jättää muut rauhaan.
Tämä triggeröi todella, kun traumaterapiassa käyvänä luen viestisi. Joo, ap:lla on oikeus olla tuollainen, mutta se tosiaan olisi hyvä tehdä selväksi mahdollisimman pian niin pääsisi sitten käsittelemään terapian aikana sitäkin eroa. Meinaan jos terapia meinaa toimia niin ap:n ei kuulu sietää sitä, että hänelle puhutaan noin.
En ihan ymmärtänyt. Mitä tarkoitat? Olisiko minun syytä noissa tilanteissa jotenkin korostetusti kertoa hänelle, että tuo ei ole ok? Hän nimittäin tietää sen itse erittäin hyvin, ja tuntuu että sitten vain löisin lyötyä? Ne räjähdykset tapahtuvat aivan silmänräpä
En suosittele lähtemään tähän, että vastuutetaan puolisoa terapian seurauksista ja onnistumisesta. Terapeutin on pystyttävä läpiviemään terapia ilman, että asiakkaan parisuhde menee päreiksi. Tilanteen parantaminen ei ole puolison tehtävä!
Vierailija kirjoitti:
Kun hänellä oli kaikki hyvin, niin mitä hyötyä oli kaivella vanhat ongelmat terapiassa esiin jotain 50+ ikäisenä. (Päättelin, kun on itsenäistyneitä lapsia monikossa)
Onko ap sanonut puolisonsa sukupuolta. Sillä olisi merkitystä. Miten sujuivat raskaushormonijutut. Vaikuttiko olotilaan. Entä se, että nyt on vaihdevuodet kohta käsillä.
Iso kuormitus ympäristölle, jos jonkun ongelmia kaivellaan.
Ja huomatkaa, että jos tulee sota, niin niitä traumatisoituneita ei pysty hoitamaan kukaan. Resurssit ei riitä.
Eli kaikki pitää laittaa oikeaan mittakaavaan.
MIten sota liittyy tähän?
Alue: Aihe vapaa
Minun tapauksessani yritetään löytää se kadonnut osa minusta. Nykyisessä ei ole mitään sinänsä hajotettavaa, sen on vaan ollut opeteltava uudenlaista rajojen laittamista ja tarpeiden tunnistamista jne. Mutta osa puuttuu.
Toisella traumaterapiapotilaalla taas on ihan selkeästi tiedossa ne osat. Ne ovat hajallaan jo valmiiksi, ei sitä ihmistä terapiassa hajotettu palasiksi. Tosin hän sanoi, että nyt kun asioita käsitellään, ne ovat enemmän tapetilla myös pääkopassa.
Kenenkään psyykeä ei siis käydä tahallisesti hajottamaan, yritetään nostaa esille sitä, mikä on ollut pakko piilottaa.