Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Tai sitten ne muokkaavat, että minusta tulee juurikin "minä". Siis vanha minä pois ja uusi minä tilalle...Sellainen kuin terapeutti haluaa...
Tai terapiaprosessi tukee kehitystä juuri siksi ihmiseksi, joka oli aina tarkoitus ollakin, ennen kuin se piti työntää kaikkien muiden ihmisten tarpeiden tieltä pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapiassa on se huono puoli, että muistojen muisteleminen ja läpikäyminen vahvistaa muistijälkiä.
Lapsiperheaika ei muutenkaan ole sellaista rauhallista aikaa, että kannattaisi lähteä tuollaiseen prosessiin. Teillä kaikilla oli turvallinen elämäntilanne ennen tuota, mutta entä nyt? Tuossahan menee lasten lapsuus.
Ap, sun ei tarvitse jaksaa ja olla tavallaan toisena terapeuttina riehuvalle puolisolle. Hän voisi ehkä muuttaa erilleen siksi aikaa, kunnes prosessi on loppu? Ja tosiaan, kannattaa pitää joku raja sille, paljonko niitä vanhoja muistelee. Emme elä ikuisesti, ja jäljellä oleva elämä on tärkeämpi kuin jo menetetty.
Yt, N50
Minulla ja muutamalla traumaystävälläni on tilanne, että niitä muistoja ei edes ole. Joillekin niitä alkaa nousta esille terapian edetessä, yritetään kuit
Mulla taas ne muistot olivat jatkuvasti niskassa ja selkärangassa, mutta kiersivät kehää. Kuin olisi koko ajan elänyt sitä kauhua uudestaan ja uudestaan yrittäen tunkea niitä pois tietoisuudesta ja samalla elää "normaalissa" maailmassa kuin "normaalit" ihmiset. Lopulta en enää jaksanut. Terapiassa ne aiemmat kokemukset kohdattiin ja niiden läpi kuljettiin samalla perusturvallisuutta rakentaen. Pystyin vihdoin oppimaan ne asiat, jotka olisi pitänyt jo lapsuudessa voida oppia, jos ympäristö olisi ollut terveempi. Läpikäymällä niistä muistoista ja kokemuksista pystyi lopulta päästämään irtikin, ihan luontaisesti, kun ei niitä ollut enää tarvetta käsitellä. Ja pystyi jatkamaan elämää kaiken sen turvin, mitä oli terapian avulla oppinut.
No sinänsä sama. Sinulla ne tehtiin rauhallisemmiksi käsitellä ja meillä ne yritetään tehdä turvallisemmaksi muistaa, jotta ne voi käsitellä. Mutta siis joo, tuo on se tavoite mihin traumaterapiassa pyritään.
Onhan se niin, että jos on ollut pitkä rakkaudellinen avioliitto niin tällaiseen pitää todella suhtautua kuten johonkin akuuttiin fyysiseen sairauteen. Ei sitä puolisoa hylätä millään tasolla. Hän kärsii todennäköisesti elämänsä toiseksi suurinta tuskaa, suurin on tapahtunut siellä lapsuudessa.
Mieheni oli aika lailla tuossa jamassa, kun tiemme aikoinaan kohtasivat. Hän raivostui ekaa kertaa jo aivan alkumetreillä aivan mitättömistä asioista. Minä läheisriippuvaisena aloin häntä tietysti rakkaudellani parantaa. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä siinä kävikin niin, että hän todella herkkänä ja hyvällä tunneälyllä varustettuna sai minut omasta tilastaan huolimatta näkemään oman riippuvuuteni. Lähdin terapiaan, hän lähti omaansa.
Ensimmäiset vuodet olivat aivan helvettiä. Hän raivosi, minä myötäilin ja pienensin itseäni. Lopulta mittani tuli täyteen ja aloin räjähdellä takaisin. Kotimme oli yksi suuri taistelutanner. Hyvinä hetkinä kävimme pitkiä keskusteluja omista kokemuksistamme jotka tilanteeseen olivat johtaneet. Tarjosimme puolin ja toisin korjaavia kokemuksia, ja kuten tuolla jossain mainittu, se oli jälkeen päin ajateltuna todella iso asia kummankin toipumisessa.
Kumpikin ymmärsi alusta asti, että miksi käytös on mitä on, ja näki sinne toisen todelliseen sisimpään. Jos meitä olisi seurattu kärpäsinä katosta, jokainen todistaja olisi sanonut että tuo on aivan järjetön ja yksinkertaisesti tuhoava suhde kummallekin. Mutta, kun kummallakin oli 100% halu päästä niistä taakoista eroon, ja keskusteluyhteys oli jatkuvasta tappelemisesta huolimatta aina hyvä, se alkoi toimia. Ja ennen kaikkea kun oli se kyky reflektoida omaa toimintaa.
Nyt olemme eläneet vuosia hyvin tasaista elämää. Kaikki on mahdollista, jos on kaksi jotka haluavat samaa, ja kumpikin tekee sen eteen töitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tai sitten ne muokkaavat, että minusta tulee juurikin "minä". Siis vanha minä pois ja uusi minä tilalle...Sellainen kuin terapeutti haluaa...
Tai terapiaprosessi tukee kehitystä juuri siksi ihmiseksi, joka oli aina tarkoitus ollakin, ennen kuin se piti työntää kaikkien muiden ihmisten tarpeiden tieltä pois.
Minä sen päätän, mikä minusta tulee ja mikä minä olen. Ei terapeutti. 👹 Mennyt on mennyttä, nyt on tämä hetki.😈
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puolisoksi ei saa valita traumaattisen lapauuden kokenutta, muuten vain mielenterveyspotilasta, juoppoa tai laiskaa. Nämä asiat kannattaa selvittää ennen sitoumuksia. Niin, eikä narsistia tai psykopaattia. Tai umpitylsää.
Niin, hehän ovat ihmisarvoltaan täysin toissijaisia.
Ei kannata, jos ei ole voimavaroja ymmärtää. Mt-ongelmiakin on monitasoisia, en ainakaan itse halua alkaa ketään hoitamaan saatu kohta omaishoitamaan. Se on sitä itsensä suojelua. Rajoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikea tilanne tuollainen. Silti ymmärrän kyllä, että tuollainen nostaa ne ajatukset pintaan. Toisaalta joillekin tulee vaan se pakko oman itsensä vuoksi käsitellä se kaikki. Itse en silti haluaisi kohdella muita huonosti, vaikka taustani on mikä on ja olin esim kiusattu pitkään. Silti minäkin monesti mietin olisiko tuosta kaikesta mitään hyötyä ja veisikö terapia vaan itseni huonompaan kuntoon. Näin eipä tästäkään viestistä ole mitään hyötyä sinulle. Lähinnä mietin onko terapia tässä tapauksessa edes toimivaa ja voisiko mies esim saada lääkkeitä mielialaan liittyen, jotka ehkäpä tasoittaisivat kaikkea pahimmalla hetkellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun hänellä oli kaikki hyvin, niin mitä hyötyä oli kaivella vanhat ongelmat terapiassa esiin jotain 50+ ikäisenä. (Päättelin, kun on itsenäistyneitä lapsia monikossa)
Onko ap sanonut puolisonsa sukupuolta. Sillä olisi merkitystä. Miten sujuivat raskaushormonijutut. Vaikuttiko olotilaan. Entä se, että nyt on vaihdevuodet kohta käsillä.
Iso kuormitus ympäristölle, jos jonkun ongelmia kaivellaan.
Ja huomatkaa, että jos tulee sota, niin niitä traumatisoituneita ei pysty hoitamaan kukaan. Resurssit ei riitä.
Eli kaikki pitää laittaa oikeaan mittakaavaan.
MIten sota liittyy tähän?
Sodissa niitä todellisia traumoja vasta syntyykin. Paljon pahempia kuin, ettei aina saanut lapsena huomiota halutessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nautin ihmisten ahdingosta aivan suunnattomasti, ai että.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tai sitten ne muokkaavat, että minusta tulee juurikin "minä". Siis vanha minä pois ja uusi minä tilalle...Sellainen kuin terapeutti haluaa...
Tai terapiaprosessi tukee kehitystä juuri siksi ihmiseksi, joka oli aina tarkoitus ollakin, ennen kuin se piti työntää kaikkien muiden ihmisten tarpeiden tieltä pois.
Minä sen päätän, mikä minusta tulee ja mikä minä olen. Ei terapeutti. 👹 Mennyt on mennyttä, nyt on tämä hetki.😈
Ei sitä tietoisesti eikä ex-tempore päätetä, vaan sellaiseksi kasvetaan vähitellen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee aloituksessa se, että ap ei voi ilmaista sukupuolia. Kuitenkin mies ja nainen ovat psyykkiseltä dynamiikaltaan erilaisia joten sukupuolella on merkitystä. Sukupuolettomuus saa koko asian tuntumaan teoreettiselta, eikä sitä voi oikein ymmärtää.
Sukupuolia ei varmaan haluta kertoa koska jos raivoaja on mies tulee neuvoksi jättää se sika. Jos raivoaja on nainen niin tulee neuvoksi vain mennä kaikessa vaimon ehdoilla oman elämän kustannuksella ettei hän vain harmistu mistään.
Tässähän tuli jo miesten neuvoja jättää nainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun hänellä oli kaikki hyvin, niin mitä hyötyä oli kaivella vanhat ongelmat terapiassa esiin jotain 50+ ikäisenä. (Päättelin, kun on itsenäistyneitä lapsia monikossa)
Onko ap sanonut puolisonsa sukupuolta. Sillä olisi merkitystä. Miten sujuivat raskaushormonijutut. Vaikuttiko olotilaan. Entä se, että nyt on vaihdevuodet kohta käsillä.
Iso kuormitus ympäristölle, jos jonkun ongelmia kaivellaan.
Ja huomatkaa, että jos tulee sota, niin niitä traumatisoituneita ei pysty hoitamaan kukaan. Resurssit ei riitä.
Eli kaikki pitää laittaa oikeaan mittakaavaan.
MIten sota liittyy tähän?
Sodissa niitä todellisia traumoja vasta syntyykin. Paljon pahempia kuin, ettei aina saanut lapsena huomiota halutessaan.
Teoriassa tässä ketjussa voisi kirjoittaa joku, joka on ollut lapsuudessa sota-alueella, että mistä sinä voit tietää? Etkä voi tietää traumoistakaan. Sodassa tulee usein PTSD ja perhehelvetistä C-PTSD, joita ei voi verrata keskenään. Joillain on molemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onhan se niin, että jos on ollut pitkä rakkaudellinen avioliitto niin tällaiseen pitää todella suhtautua kuten johonkin akuuttiin fyysiseen sairauteen. Ei sitä puolisoa hylätä millään tasolla. Hän kärsii todennäköisesti elämänsä toiseksi suurinta tuskaa, suurin on tapahtunut siellä lapsuudessa.
Mieheni oli aika lailla tuossa jamassa, kun tiemme aikoinaan kohtasivat. Hän raivostui ekaa kertaa jo aivan alkumetreillä aivan mitättömistä asioista. Minä läheisriippuvaisena aloin häntä tietysti rakkaudellani parantaa. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä siinä kävikin niin, että hän todella herkkänä ja hyvällä tunneälyllä varustettuna sai minut omasta tilastaan huolimatta näkemään oman riippuvuuteni. Lähdin terapiaan, hän lähti omaansa.
Ensimmäiset vuodet olivat aivan helvettiä. Hän raivosi, minä myötäilin ja pienensin itseäni. Lopulta mittani tuli täyteen ja aloin räjähdellä takaisin. Kotimme oli yksi su
Tosi kauniisti kirjoitettu <3
Ja ne korjaavat kokemukset ovat ihan oleellisia kokonaisen paranemisen kannalta, eikä niitä saa metsässä mättäitä potkimalla tai autossa huutamalla.
Hyvä esimerkki siitä, että lapsuuden traumojen voi olla ihan hyvä antaa olla siellä syvällä mihin ne on haudattu, jos elämä on kutakuinkin hyvää ja parisuhde toimii. Pinnalla oleviin ongelmiin voi etsiä apua, mutta tuollainen kaikkien tuskien repiminen auki ja läpikäyminen uudelleen oikein läpikotaisin tonkimalla aikuisena - mikä on hyöty?
Ei sitä lapsuutta voi kuitenkaan enää muuttaa, tuskien kokeminen ja silmiin katsominen uudelleen voi vaikka sairastuttaa fyysisesti. Ja teidän tapauksessakin sairastuttaa koko perheen ja tuhota avioliiton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun hänellä oli kaikki hyvin, niin mitä hyötyä oli kaivella vanhat ongelmat terapiassa esiin jotain 50+ ikäisenä. (Päättelin, kun on itsenäistyneitä lapsia monikossa)
Onko ap sanonut puolisonsa sukupuolta. Sillä olisi merkitystä. Miten sujuivat raskaushormonijutut. Vaikuttiko olotilaan. Entä se, että nyt on vaihdevuodet kohta käsillä.
Iso kuormitus ympäristölle, jos jonkun ongelmia kaivellaan.
Ja huomatkaa, että jos tulee sota, niin niitä traumatisoituneita ei pysty hoitamaan kukaan. Resurssit ei riitä.
Eli kaikki pitää laittaa oikeaan mittakaavaan.
MIten sota liittyy tähän?
Sodissa niitä todellisia traumoja vasta syntyykin. Paljon pahempia kuin, ettei aina saanut lapsena huomiota halutessaan.
Kyllä ne sinun lapsesi silti traumatisoituvat, usko pois.
Vierailija kirjoitti:
Suosittelisin Ayahuasca-retriittiä puolisollesi:
Psykedeelit, mahdollisesti myös MDMA-terapia (varsinkin PTSD:tä hoidattaessa) ovat tulevaisuus.
Eikun noitarummut soimaan shamaanien kanssa. Miten olisi ei?
Miksi vaimo meni terapiaan? Itse menin noin nelikymppisenä, kun sairastuin masennukseen ja olin sairaslomalla 1,5 vuotta. Terapia oli psykodynaamista ja alun jälkeen alkoi mennä aivan pieleen. Mistäkö tiesin sen? Olin käynyt jo aikaisemmin todella hyvän ryhmäterapian, jonka myötä pintaan nousi todella vaikeita asioita lapsuudesta. Itkin tuntikaupalla ja sain tukea terapeutilta ja muilta ryhmäläisiltä. Eli ei tullut vihaa eikä raivoa vaan tervettä surua ja siihen välittämistä muilta.
No tuossa psykodynaamisessa aloin taantua noin puolen vuoden jälkeen pahasti. Istunnon jälkeen menin juomaan muutaman siiderin, jotta pystyin sitten menemään kotiin. Olin siis kolmen lapsen yksinhuoltaja. Kahdeksan kk:n kohdalla näin hälyttävän unen taantumisestani ja koin terveelliseksi lopettaa sen terapian. Hyvä ystäväni kävi samalla terapeutilla ja hänestä tuli raivotar vaikka hänellä oli hyvä mies ja ammatti ja jopa perittyä omaisuutta. Hän sekosi lopullisesti ja sai bibolääri dg:n. Tuli avioero ja lapsensa oireili pahasti. Eli minustakin kuulostaa pahalta tuon ap:n vaimon käyttätyminen ja se, että mahdollistaako mies tällaisen rajattomuuden. Vai onko vaimo nyt pysyvästi taantunut jäädäkseen tuollaiseksi. En tiedä, halusin vain kertoa omat kokemukseni. Niin ja lopetettuani sen terapian, niin vaihdoin työpaikan ja siirryin aivan uusiin ja mielenkiintoisiin töihin, joista sain ihania kokemuksia ja opin paljon.
Vierailija kirjoitti:
Nyt vakava kysymys:
olisiko aika vaihtaa terapeuttia?
Olen itse erittäin vaikean, arvaamattoman, turvattoman ja lasisen lapsuuden jäljiltä käynyt traumaterapiassa, mutta asiat käsiteltiin siten, ettei nykyhetki vaikeutunut huomattavasti. Minua tarkkailtiin kaiken aikaa, etten hankaloita tulevaisuuttani yhtään enempää kuin lapsuus jo hankaloittaa, ja minulta säännöllisesti kyseltiin rahankäytöstä, elintavoista ja miten tulen toimeen läheisteni kanssa.
Viime aikoina todella moni vanhempi tai muu läheinen on kirjoittanut huolestuttavia viestejä tai kertonut miten elämä muuttui jatkuvaksi kaaokseksi kun läheinen aloitti terapian. Ihan nk. normaalin lapsuuden ja nuoruuden elänyt saattoi alkaa kilahtelemaan tai löytämään sivumerkityksiä ja traumanaiheita asioista, missäjossa niitä ei ollut ja elämä oli todella raskasta. Syyttelyä, kiljumista, pimahtelua, masennusjaksoja ja ihmeellistä kierroksilla käymistä kaiken
Juurikin näin. Alalla on ihmisiä, joiden ei todellakaan tarvitse olla terapeuttina. Hyvä terapeutti opettaa hyväksymään asiat, jotka ovat tapahtuneet. Niille ei jälkikäteen voi tehdä mitään. Niiden asioiden hyväksyminen ei tarkoita kaikkien haavojen auki repimistä ja analysointia. Ennemminkin sen opettelemista, miten asioiden negatiivisen vaikutuksen tähän päivään voin minimoida. Terapeutin perustietoa on se, miten muisti toimii - ja muisti on todella huono toistamaan asioita siten, kuin ne objektiivisesti meni. Mukana on aina tulkintaa ja muistivirheitä. Lisäksi eri ihmisen kertomaan sama tapahtuma voikin olla hämmentävän erilainen.
Huono terapeutti kasvattaa vastaanotollaan omituisia narsisteja, jotka päätyvät vahingoittamaan omia ihmissuhteitaan oman ns. kasvunsa myötä. Onko se kasvua, jos rikotaan esimerkiksi potilaan ihmissuhteet? Minä väitän, että se on ihmisen elämän perusteiden tuhoamista.
Tässä pari hyvää kanavaa, jos jotain toipujaa tai toipujan läheistä kiinnostaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tai sitten ne muokkaavat, että minusta tulee juurikin "minä". Siis vanha minä pois ja uusi minä tilalle...Sellainen kuin terapeutti haluaa...
Tai terapiaprosessi tukee kehitystä juuri siksi ihmiseksi, joka oli aina tarkoitus ollakin, ennen kuin se piti työntää kaikkien muiden ihmisten tarpeiden tieltä pois.
Minä sen päätän, mikä minusta tulee ja mikä minä olen. Ei terapeutti. 👹 Mennyt on mennyttä, nyt on tämä hetki.😈
Niin minäkin päätin, mihin terapiaprosessissa mentiin. Sen lapsen äärelle, joka ei koskaan päässyt kehittymään. Se se minä olin ja olen, en se rooli, jota piti selviytyäkseen vetää.
Alue: Aihe vapaa
Mulla taas ne muistot olivat jatkuvasti niskassa ja selkärangassa, mutta kiersivät kehää. Kuin olisi koko ajan elänyt sitä kauhua uudestaan ja uudestaan yrittäen tunkea niitä pois tietoisuudesta ja samalla elää "normaalissa" maailmassa kuin "normaalit" ihmiset. Lopulta en enää jaksanut. Terapiassa ne aiemmat kokemukset kohdattiin ja niiden läpi kuljettiin samalla perusturvallisuutta rakentaen. Pystyin vihdoin oppimaan ne asiat, jotka olisi pitänyt jo lapsuudessa voida oppia, jos ympäristö olisi ollut terveempi. Läpikäymällä niistä muistoista ja kokemuksista pystyi lopulta päästämään irtikin, ihan luontaisesti, kun ei niitä ollut enää tarvetta käsitellä. Ja pystyi jatkamaan elämää kaiken sen turvin, mitä oli terapian avulla oppinut.