Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Minulle tuli mieleen, että ap:n puolisolla voi olla ihan persoonallisuushäiriö, eli hän ei ole vain vamhempiensa tms viaton uhri. Nyt terapiassa hän on saanut ns luvan ajatella itseään ja puhua itsestään ja uhriutua ja se näkyy persoonallisuushäiriöisen käytöksen pahenemisena.
Lundy Bancroft, joka työskentelee parisuhdevåkivaltaisten miesten kanssa on kirjoittanut kirjassaan, että huomasi terapian usein lisäävän parisuhdeväkivaltaisuutta puolisoa kohtaan, koska se lisäsi henkilön itsekeskeisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt on pakko kommentoida.
Mun lapsuus: isän itsemurha, äidin alkoholismi, vanhempien väkivaltaiset riidat, köyhyys meidän perheessä, siskoa rajusti koulukiusattiin. Myöhemmin olin parisuhteessa jossa mua hakattiin.
Nyt olen ollut nykyisen mieheni kanssa yhdessä yli 20v. Lapset saatu aikuisiksi. Ollut tietysti vaikeita aikoja, mutta pääosin ihanaa. Miksi ihmeessä nyt, tässä vaiheessa elämää, pitäisi lähteä johonkin terapiaan itkemään omaa lapsuutta? Mun elämä ei ehkä ollut lapsena niin hyvää, mutta mä tein mun lapsille hyvän elämän ja se on tärkeintä. Nyt me saadaan elellä miehen kanssa kahdestaan elämäämme. Nauttia ennen kuin tulee sairauksia. Meillä on vain yksi elämä enkä todellakaan ymmärrä, kuka sen haluaa käyttää vanhojen kaiveluun ja läheistennin elämien pelaamiseen.
Ja kohta tähän tulee joltakin se pakollinen "KaIkKi Ei OlE nIiN kUiN sInÄ" kommentti.
Missä on sanottu, että solvaa perheenjäseniä? Ap kirjoitti, että vaimo pelkää hylätyksi tulemista, on ahdistunut ja räjähtelee. Ja sitten häpeää jälkeen päin.
Ap:ta on myös kehoitettu lopettamaan munankuorilla kävely monestakin syystä. Se joko vaikuttaa tuohon jotenkin tai sitten kaikki jatkuu ennallaan.
Onko missään välissä kerrottu, kuinka pitkään tuota on jatkunut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut jokaista viestiä mutta traumat yleensä vievät ihmisen lukkoon ja niiden auetessa saattaa tapahtua tunteiden ylilyöntiä. Ja niiden voimakkuus, miten terapia vaikuttaa yms riippuu traumojen aiheuttamista oireista.
Minulla on takana väkivaltainen vanhempi ja hyväks**äyttöä. Diagnoosiksi tuli traumaperäinen dissosiaatiohäiriö. Traumaterapiani alussa en edes kyennyt muistamaan, mitä minulle oli tapahtunut. Mieleni ja kehoni kuitenkin reagoivat traumaan, mutten tiennyt miksi. Tunteet olivat suurimmaksi osaksi suljettu ja toimin kuin robotti, olin tunnollinen ja päälle päin positiivinen tyyppi, joka aina auttoi muita. Todellisuudessa en tuntenut mitään. Toivoin ettei tarvitsisi jatkaa elämää. Päälle päin vaikutin hyvin vakaalta ja toimintakykyiseltä, iloiselta persoonalta, mutta oli vain ajan kysymys, milloin loikkaan junan alle.
Kun tällaisesta tilanteesta lähdetään liikk
En muistanut tarkalleen, mutta oireet antoivat vihjeitä ennen ensimmäisiä takaumia. Ja oli myös tuo "olo" asiasta. Ja oireina olivat siis kosketuksen pelko ja poissaoleva olo s*ksin aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
toivon että elämääni ei tule traumatisoituneita ihmisiä tai traumat ainakin ovat sellaisia että ne täsmäävät
Narsisti! Psykopaatti! Ihmishirviö! Jätekasa! Paska! Egoisti! Kyyninen!
Että osaa olla tuolla ihmisellä karmea olo!🤢
Se on sitä parempaa dissaamista 😄
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli mieleen, että ap:n puolisolla voi olla ihan persoonallisuushäiriö, eli hän ei ole vain vamhempiensa tms viaton uhri. Nyt terapiassa hän on saanut ns luvan ajatella itseään ja puhua itsestään ja uhriutua ja se näkyy persoonallisuushäiriöisen käytöksen pahenemisena.
Lundy Bancroft, joka työskentelee parisuhdevåkivaltaisten miesten kanssa on kirjoittanut kirjassaan, että huomasi terapian usein lisäävän parisuhdeväkivaltaisuutta puolisoa kohtaan, koska se lisäsi henkilön itsekeskeisyyttä.
Sittenkö ei ole vanhempien aiheuttamien traumojen viaton uhri, jos sairastuu sen vuoksi persoonaltaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt on pakko kommentoida.
Mun lapsuus: isän itsemurha, äidin alkoholismi, vanhempien väkivaltaiset riidat, köyhyys meidän perheessä, siskoa rajusti koulukiusattiin. Myöhemmin olin parisuhteessa jossa mua hakattiin.
Nyt olen ollut nykyisen mieheni kanssa yhdessä yli 20v. Lapset saatu aikuisiksi. Ollut tietysti vaikeita aikoja, mutta pääosin ihanaa. Miksi ihmeessä nyt, tässä vaiheessa elämää, pitäisi lähteä johonkin terapiaan itkemään omaa lapsuutta? Mun elämä ei ehkä ollut lapsena niin hyvää, mutta mä tein mun lapsille hyvän elämän ja se on tärkeintä. Nyt me saadaan elellä miehen kanssa kahdestaan elämäämme. Nauttia ennen kuin tulee sairauksia. Meillä on vain yksi elämä enkä todellakaan ymmärrä, kuka sen haluaa käyttää vanhojen kaiveluun ja läheistennin elämien pelaamiseen.
Hekin nauttivat ennen sairauksia. Nyt on sitten sairaus. Ei kai kukaan ehdoin tahdoin halua sairastua tuolla tavalla. En ainakaan minä.
Ikävä kyllä psykoterapia ei sovellu kaikille. Monille joku säännöllinen työ, tukeva sosiaalinen verkosto ja harrastukset pitävät mielen kasassa paremmin.
Osalla psyyke ei kestä koskaan traumojen avaamista. Kehitystasolla alemmalle taantuminen on huono merkki, ja se voi pahimmillaan olla pysyvä, mutta onneksi ei aina. Tunnetason vaille jääminen ei myöskään aina poistu terapiassa. Sen kanssa pitää vain oppia elämään, ja ymmärtää että tarvitsevuus on pohjaton kaivo. Tai ennemmin tuli, joka leviää, kun liian empaattinen terapeutti syöksee bensaa liekkeihin osaamatta vastuutaa ihmistä toimimaan nykyhetkessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi tärkeä osa terapiaprosessia on vakauttaminen. Kun lähdetään tutkimaan kipukohtia, ja haavojen päällä olevat suojakerrokset alkavat sulaa, niin yksi tärkeä terapeutin tehtävä on huolehtia asiakkaan vakauttamisesta.
Vakauttamisen ei tulisi koskaan olla pelkästään asiakkaan vastuulla, vaan terapeutin tulisi osata tunnistaa, milloin vakauttaminen on ajankohtaista. Vakauttamista on harjoiteltava yhdessä terapeutin kanssa.
AP, kertomasi mukaan vaikuttaa siltä, että terapeutti ei ole tätä vakauttamistyöskentelyä tehnyt (voin olla väärässäkin). Se, että tunteet heräävät ja tuska tulee esiin ei tarkoita sitä, että tuskan armoille pitää jäädä. Tuska on tärkeä päästää esiin, mutta on olemassa keinoja, joilla sen voi tehdä turvallisesti. On olemassa myös keinoja, joiden avulla tuskan ilmaisun jälkeen pääsee takaisin hyvään vireystilaan.
Ottakaa ehdottomasti terapeutin kanssa puheeksi vakauttaminen, vakauttamisen keinot, sietoikkunan säätely, tunnesäätely ja tuskan kanavoiminen turvallisesti.
Tuska on kuin villihevonen, mutta tuskan voi oppia valjastamaan ja sitä voi oppia hallitsemaan.
Se osa-alue, jossa kompleksisesta traumasta kärsivä voi tehdä eniten oman tilanteensa helpottamiseksi, on vakauttaminen. Vakauttamisella tarkoitetaan sitä, että tunnistetaan oma yli- tai alivireys ja osataan palautua optimaaliseen vireystilaan tai tasapainoon, homeostaasiin. Nämä kolme vireystilaa ylivireys, alivireys ja optimaalinen vireys on helpointa ymmärtää traumatisoitumisen yhteydessä Stephen Porgesin (2017) polyvagaalisen teorian kautta. https://traumainfo.fi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kasvanut ei-toivottuna lapsena ja sain tuntea sen nahoissani. Oli vähättelyä, selkäsaunoja ja nolaamista. Kukaan ei oikeasti välittänyt. Jotenkin sen vaan otti silloin faktana.
Myöhemmin huomasin, että joillain koulukavereilla oli paremmat ja joillain huonommat olot kuin minulla. Moni asia elämässä on sattumasta kiinni.
Haaveilin paremmasta elämästä aikuisena ja lähdin opiskelemaan. Urahaaveeni toteutuivat ja pääsin mukavaan työyhteisöön, jonka ihmissuhteet antoivat korvaavia kokemuksia. Äkkiä olinkin tykätty, hauska ja osaava. Elämäni muuttui. Perustin perheen ja pääsin osaksi miehen sukua. Anoppini oli hienotunteinen ja viisas.
Lapsuuteni jäi taakse ja pääsin elämään sellaista elämää kuin halusin.
Ihana kertomus siitä, että elämä voi kääntyä hyväksi huonoista
Vantaalta on vaikea löytää valon lapsia. Siellä asuu katkeria eronneita eukkoja jotka ovat jättäneet "sen sian". Eikä päivä paista vieläkään, vaikka sika asuu jo muualla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli mieleen, että ap:n puolisolla voi olla ihan persoonallisuushäiriö, eli hän ei ole vain vamhempiensa tms viaton uhri. Nyt terapiassa hän on saanut ns luvan ajatella itseään ja puhua itsestään ja uhriutua ja se näkyy persoonallisuushäiriöisen käytöksen pahenemisena.
Lundy Bancroft, joka työskentelee parisuhdevåkivaltaisten miesten kanssa on kirjoittanut kirjassaan, että huomasi terapian usein lisäävän parisuhdeväkivaltaisuutta puolisoa kohtaan, koska se lisäsi henkilön itsekeskeisyyttä.
Sittenkö ei ole vanhempien aiheuttamien traumojen viaton uhri, jos sairastuu sen vuoksi persoonaltaan?
Kenenkään ei tarvitse katsella lähipiirissään psykopaattia tai nsrsistia, ihan sama, mistä se johtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli mieleen, että ap:n puolisolla voi olla ihan persoonallisuushäiriö, eli hän ei ole vain vamhempiensa tms viaton uhri. Nyt terapiassa hän on saanut ns luvan ajatella itseään ja puhua itsestään ja uhriutua ja se näkyy persoonallisuushäiriöisen käytöksen pahenemisena.
Lundy Bancroft, joka työskentelee parisuhdevåkivaltaisten miesten kanssa on kirjoittanut kirjassaan, että huomasi terapian usein lisäävän parisuhdeväkivaltaisuutta puolisoa kohtaan, koska se lisäsi henkilön itsekeskeisyyttä.
Sittenkö ei ole vanhempien aiheuttamien traumojen viaton uhri, jos sairastuu sen vuoksi persoonaltaan?
Toki on. Mutta traumaterapetti on silloin väärä valinta, ainakin pelkästään.
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli mieleen, että ap:n puolisolla voi olla ihan persoonallisuushäiriö, eli hän ei ole vain vamhempiensa tms viaton uhri. Nyt terapiassa hän on saanut ns luvan ajatella itseään ja puhua itsestään ja uhriutua ja se näkyy persoonallisuushäiriöisen käytöksen pahenemisena.
Lundy Bancroft, joka työskentelee parisuhdevåkivaltaisten miesten kanssa on kirjoittanut kirjassaan, että huomasi terapian usein lisäävän parisuhdeväkivaltaisuutta puolisoa kohtaan, koska se lisäsi henkilön itsekeskeisyyttä.
Jos sinun siskosi kuolee ja olet siksi kotona itkuinen ja haluat puhua asiasta etkä jaksa keskittyä normaalilla tavalla muihin, sinusta on tullut itsekeskeinen ja nyt pitäisi vaan olla ihan kuin ennenkin?
Vierailija kirjoitti:
Nyt on pakko kommentoida.
Mun lapsuus: isän itsemurha, äidin alkoholismi, vanhempien väkivaltaiset riidat, köyhyys meidän perheessä, siskoa rajusti koulukiusattiin. Myöhemmin olin parisuhteessa jossa mua hakattiin.
Nyt olen ollut nykyisen mieheni kanssa yhdessä yli 20v. Lapset saatu aikuisiksi. Ollut tietysti vaikeita aikoja, mutta pääosin ihanaa. Miksi ihmeessä nyt, tässä vaiheessa elämää, pitäisi lähteä johonkin terapiaan itkemään omaa lapsuutta? Mun elämä ei ehkä ollut lapsena niin hyvää, mutta mä tein mun lapsille hyvän elämän ja se on tärkeintä. Nyt me saadaan elellä miehen kanssa kahdestaan elämäämme. Nauttia ennen kuin tulee sairauksia. Meillä on vain yksi elämä enkä todellakaan ymmärrä, kuka sen haluaa käyttää vanhojen kaiveluun ja läheistennin elämien pelaamiseen.
Kuka sua on komentanut terapiaan? Tietenkään et mene, kun et kerran koe tarvetta. Ap sen sijaan kirjoitti, että hänen puolisonsa "meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten".
Vierailija kirjoitti:
Missä on sanottu, että solvaa perheenjäseniä? Ap kirjoitti, että vaimo pelkää hylätyksi tulemista, on ahdistunut ja räjähtelee. Ja sitten häpeää jälkeen päin.
Ap:ta on myös kehoitettu lopettamaan munankuorilla kävely monestakin syystä. Se joko vaikuttaa tuohon jotenkin tai sitten kaikki jatkuu ennallaan.
Ks. alkuperäinen ap:n viesti: "pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli mieleen, että ap:n puolisolla voi olla ihan persoonallisuushäiriö, eli hän ei ole vain vamhempiensa tms viaton uhri. Nyt terapiassa hän on saanut ns luvan ajatella itseään ja puhua itsestään ja uhriutua ja se näkyy persoonallisuushäiriöisen käytöksen pahenemisena.
Lundy Bancroft, joka työskentelee parisuhdevåkivaltaisten miesten kanssa on kirjoittanut kirjassaan, että huomasi terapian usein lisäävän parisuhdeväkivaltaisuutta puolisoa kohtaan, koska se lisäsi henkilön itsekeskeisyyttä.
Sittenkö ei ole vanhempien aiheuttamien traumojen viaton uhri, jos sairastuu sen vuoksi persoonaltaan?
Kenenkään ei tarvitse katsella lähipiirissään psykopaattia tai nsrsistia, ihan sama, mistä se johtuu.
Ihan vain puutuin tuohon lauseeseen asiana en seurauksina. Ovathan hekin vanhempiensa viattomia uhreja, vaikka heidän kanssaan ei tarvitsekaan olla. On aika kaukaa haettua, että ap:n vaimo olisi narsisti ta psykopaatti.
(olen eri) Tavallaan on toki vanhempiensa uhri, mutta kaikilla on vastuu omasta käytöksestään aikuisena. Aikuisella tarkoitan ikävuosia jostain 25-vuotiaasta eteenpäin (ja tietenkin jo sitä ennenkin, mutta kasvuvuosiahan nuokin ovat kahdenkympin molemmin puolin). Eli vaikka oireiden ja käytöksen syy on ymmärrettävä ja paikantuu menneisyyden tapahtumiin, jokaisen on silti tehtävä psyykkinen kasvamistyö itse. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö syitä ja väärintekijöitä saisi nimetä menneisyydestä ja tuoda esiin heidän tekojaan. Niin pitääkin tehtä, jotta tervehtyminen on mahdolllista. Muiden ihmisten tekemien vääryyksien taakse ei pääse kuitenkaa pakoon omaa vastuutaan.
Alue: Aihe vapaa
Että osaa olla tuolla ihmisellä karmea olo!🤢