Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu

Vierailija kirjoitti:

Hyvä esimerkki siitä, että lapsuuden traumojen voi olla ihan hyvä antaa olla siellä syvällä mihin ne on haudattu, jos elämä on kutakuinkin hyvää ja parisuhde toimii. Pinnalla oleviin ongelmiin voi etsiä apua, mutta tuollainen kaikkien tuskien repiminen auki ja läpikäyminen uudelleen oikein läpikotaisin tonkimalla aikuisena - mikä on hyöty? 

Ei sitä lapsuutta voi kuitenkaan enää muuttaa, tuskien kokeminen ja silmiin katsominen uudelleen voi vaikka sairastuttaa fyysisesti. Ja teidän tapauksessakin sairastuttaa koko perheen ja tuhota avioliiton. 

MIstä kukaan tässä ketjussa tietää ap:n puolison vointia ennen terapiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumaterapiassa on se huono puoli, että muistojen muisteleminen ja läpikäyminen vahvistaa muistijälkiä. 

Lapsiperheaika ei muutenkaan ole sellaista rauhallista aikaa, että kannattaisi lähteä tuollaiseen prosessiin. Teillä kaikilla oli turvallinen elämäntilanne ennen tuota, mutta entä nyt? Tuossahan menee lasten lapsuus.

Ap, sun ei tarvitse jaksaa ja olla tavallaan toisena terapeuttina riehuvalle puolisolle. Hän voisi ehkä muuttaa erilleen siksi aikaa, kunnes prosessi on loppu? Ja tosiaan, kannattaa pitää joku raja sille, paljonko niitä vanhoja muistelee. Emme elä ikuisesti, ja jäljellä oleva elämä on tärkeämpi kuin jo menetetty.

Yt, N50

Minulla ja muutamalla traumaystävälläni on tilanne, että niitä muistoja ei edes ole. Joillekin niitä alkaa nousta esille terapian edetessä, yritetään kuitenkin olla silleen varovaisia, ettei mitään valemu

Siihen on syynsä, että ihmisen psyyke pyrkii hautaamaan traumaattiset asiat. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että niiden esiinkaivaminen auttaisi ihmistä eikä vain veisi vaikeampaan tulevaisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä esimerkki siitä, että lapsuuden traumojen voi olla ihan hyvä antaa olla siellä syvällä mihin ne on haudattu, jos elämä on kutakuinkin hyvää ja parisuhde toimii. Pinnalla oleviin ongelmiin voi etsiä apua, mutta tuollainen kaikkien tuskien repiminen auki ja läpikäyminen uudelleen oikein läpikotaisin tonkimalla aikuisena - mikä on hyöty? 

Ei sitä lapsuutta voi kuitenkaan enää muuttaa, tuskien kokeminen ja silmiin katsominen uudelleen voi vaikka sairastuttaa fyysisesti. Ja teidän tapauksessakin sairastuttaa koko perheen ja tuhota avioliiton. 

MIstä kukaan tässä ketjussa tietää ap:n puolison vointia ennen terapiaa. 

Lainaus aloitusviestistä:

Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi. 

Jos ihminen on kovin pahasti traumatisoitunut, väitän, että onnellinen parisuhde ja nuo ominaisuudet ovat kovin poikkeuksellista. Useimmat kärsivät esim. välttelevästä tau muusta vaikeasta kiintymysmallista tai persoonallisuushäiriöstä.

Vierailija kirjoitti:

"Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä. "

Tuo ei voi jatkua. Pyydä puolisoa muutamaan pois, kunnes tilanne on tasaantunut.

Toinen pelkää kuollakseen ja sinä kehotat hylkäämään. Hieno homma hei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muille ei räyhätä. Piste.

Jos/kun on paha olo, niin hän voi mennä kävelemään tai juoksemaan ja jättää muut rauhaan.

Tämä triggeröi todella, kun traumaterapiassa käyvänä luen viestisi. Joo, ap:lla on oikeus olla tuollainen, mutta se tosiaan olisi hyvä tehdä selväksi mahdollisimman pian niin pääsisi sitten käsittelemään terapian aikana sitäkin eroa. Meinaan jos terapia meinaa toimia niin ap:n ei kuulu sietää sitä, että hänelle puhutaan noin. 

 

En ihan ymmärtänyt. Mitä tarkoitat? Olisiko minun syytä noissa tilanteissa jotenkin korostetusti kertoa hänelle, että tuo ei ole ok? Hän nimittäin tietää sen itse erittäin hyvin, ja tuntuu että sitten vain löisin lyötyä? Ne räjähdykset tapahtuvat aivan silmänräpäyksessä, ja menevät melkein yhtä nopeasti ohi, jo

Mietin itse, että pitäisikö hänen opetella tapoja purkaa se kaikki tunne pois. Jotain urheilua tms. Tai lähtisi itse johonkin pois, kun tulee tuollainen olo. Raivoisi yksikseen. Sitten, vaikka yksi anteeksi pyyntö sen jälkeen ja lupaus, että hän tavallaan kelpaa. Itselle tuo on tuttua, että jos suutun joskus jostain niin häpeän sitä kaikkea ja sitten mielistelen toista sen jälkeen, kun häpeän käytöstäni ja pelkään ettei toinen enää pidä minusta yhtään. En tosin itse ole parisuhteessa ja tuskin pystyn ihmisiä enää lähelleni edes päästämään. Sivusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä esimerkki siitä, että lapsuuden traumojen voi olla ihan hyvä antaa olla siellä syvällä mihin ne on haudattu, jos elämä on kutakuinkin hyvää ja parisuhde toimii. Pinnalla oleviin ongelmiin voi etsiä apua, mutta tuollainen kaikkien tuskien repiminen auki ja läpikäyminen uudelleen oikein läpikotaisin tonkimalla aikuisena - mikä on hyöty? 

Ei sitä lapsuutta voi kuitenkaan enää muuttaa, tuskien kokeminen ja silmiin katsominen uudelleen voi vaikka sairastuttaa fyysisesti. Ja teidän tapauksessakin sairastuttaa koko perheen ja tuhota avioliiton. 

MIstä kukaan tässä ketjussa tietää ap:n puolison vointia ennen terapiaa. 

Tämä. Ehkä oli vain helvetin hyvä esittämään, että asiat on kunnossa. Tuollainen sairastuttaa ennen pitkää. 

Onko ap mahdollista, että puolisollasi on  romanttisia tunteita terapeuttiin tai jopa vastavuoroista? Ihan tällainen tavallinen, ehkä liiankin helppo ajatus syistä kriisittyneen käytöksen taustalle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä sai taas miettimään traumaterapian mielekkyyttä. Jos elämä menee sijoiltaan avuksi tarkoitetun asian takia, niin onko siitä oikeasti apua? Onko länsimaisen kulttuurin psyko-emotionaalista haavoittuvuutta korostava ihmiskäsitys ihan terve?

Omaan elämänasenteeseeni ei sovi se, että pitäisi olla koko ajan vereslihalla tunteiden takia. Olen käynyt elämässäni läpi vaikeita asioita, mutta en halua luhistua niiden takia, vaan oppia sitkeyttä, tyyneyttä ja hyväksyntää. En usko, että pääsen näihin päämääriin suggestoimalla itseäni lapsuuden tunnelmiin ja kärsimällä kaiken uudestaan.

Kukaan ei halua luhistua vaikeiden asioiden takia. Ei sitä kukaan valitse. Terapiaan mennään, kun ei enää kertakaikkiaan pysty sitkeyteen ja tyyneyteen. Itse aloitin terapian, kun paloin loppuun yrittäessäni päästä traumassani eteenpäin, myös fysiikka petti. Sairastuin psykoo

Tällaisissa tapauksissa terapiaan on tietysti mentävä. Mutta nyt terapiaa tyrkytetään melkein kaikille. Se on vakava interventio - eihän kirurgikaan leikkaa ihmistä jos ei ole aivan pakko!

Ja muutaman vuoden päästä tämän takia teidän lapset käyvät traumaterapiassa tuon vanhempansa takia!

Yllättävän moni tässä ketjussa on sitä mieltä, että asioiden pitäisi antaa olla ja muistojen pysyä syvällä mikäli ne eivät häiritse elämää. Sivuutetaan se, että jo aloituksessa kerrottiin, että terapiaan hakeutumisen syy oli se, ettei aloittajan puoliso enää halunnut kantaa menneisyytensä taakkaa. Eli selvästi hänellä joku tarve oli ja asiat häiritsivät hänen elämäänsä.

Muutenkin, muistojen ja vaikeiden asioiden poissysääminen on harvoin ikuisesti toimiva taktiikka. Itsekin olin monta vuotta siinä uskossa, että kaikki on hyvin ja olen tehnyt ilman minkäänlaista asioiden käsittelyä rauhan menneisyyteni kanssa. Dissosiaatio auttaa kummasti unohtamaan ja sitten päälle kun sinnikkäästi sivuuttaa sen takaraivossa jyskyttävän epämääräisen olon, niin sitä voi kuvitella olevansa hyvinkin tasapainossa. Silti, ensimmäinen vakava parisuhde kummasti alkoi nostamaan asioita pintaan ja lopulta minun oli pakko myöntää, etten ollutkaan aivan niin tasapainossa mitä itselleni olin uskotellut.

Ihminen varmasti pyrkii peittämään niitä traumojaan ja yrittää elää normaalisti ja moni vielä näennäisesti onnistuu tai ainakin omasta mielestään. Ei edes mieti, että itsessään olisi mitään vikaa esim käytöksen osalta.

Omatkin vanhempani ovat omasta mielestään olleet vahvoja ihmisiä. Silti heillä näkyy kokoajan käytöksessä se heidän kotinsa vaikutus. Isäni raivosi jo, kun olin lapsi ja suuttui jatkuvasti. On isosta perheestä ja jäi omilleen kaikessa. Piti itse pärjätä ja isäni kehitti keinon eli tuon hänen "vahvuutensa" ja kovuutensa asioiden suhteen. Ei pidä heikkoudesta ja minusta yritti tehdä "vahvaa" ihmistä väkisin ja suuttui, kun en sellainen pystynyt olemaan. Jatkuvaa pelkoa siitä, että teen jotain väärin. Ja olin vielä todella kiltti lapsi joka olisi tarvinnut erilaista rohkeisua.

Äitini taas suuttuu myös helposti. Oli vaikea suhde omaan äitiinsä ja jatkuvaa riitelyä. Oppi myös olemaan kova ja vahva ihminen. Inhoaa toisten itkemistä ja se hänet lähes raivon valtaan. Heikkous on häpeä yms. Sanoo aina, että ei pitänyt äidistään. Silti on nyt ja oli jo aiemmin kuin äitinsä kopio. Osaa olla kiva ihminen jos asiat menevät kuin hän haluaa. Riitelyn myötä muuttuu.

Minusta itsestäni voi sitten päätellä miten se kaikki on vaikuttanut minuun. Olin liian kiltti ja helppo kohde esim kiusaamiseen. Itsetunto on kaiken tämän myötä huono ja minullakin olisi paljon käsiteltävää elämästäni. Itse en pysty nyt sellaiseen elämään mitä toivoisin. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikeat lapsuuden traumat muuttavat ihmisen persoonan, minän. Traumaterapiassa siis ihmisen minuus hajotetaan palasiksi ja, jos sitten saataisiin jotenkin kursittua kokoon toinen minuuus.Puolisosi on kuitenkin pystynyt  elämään parisuhteessa ja kasvattamaan lapsia, niin mitä puuttuu? Kaikki eivät voi saada täydellistä elämää, vaan toiset kohtaavat vaikeuksia ja ongelmia. Eikö puolisosi kunto ja elämä ollut riitävän hyvää, miksi terapiaan? 

Tuo ajatus, että terapiassa hajotetaan psyyke ja parsitaan takaisin kokoon jotenkin uutena ja ehjempänä... Luin amerikkalaisista terapeuteista, jotka uskoivat 80- ja 90-luvuilla, että ihminen voidaan ihan oikeasti "resetoida", eli palauttaa psykologisen kehityksen lähtöruutuun, minkä jälkeen hänet voidaan kasvattaa uudestaan paremmaksi ja tasapainoisemmaksi yksilöksi. Tämä on tietenkin pseudotieteellistä hölynpölyä, mutta sitä on oikeasti yritetty ja se on johtanut aivan järkyttävään puoskarointiin. Äärimmillään potilaan mieltä on yritetty nollata fyysisellä kaltoinkohtelulla, eli ideana on ollut, että kun potilasta traumatisoidaan tarpeeksi, hänen psyykeensä hajoaa ja on sen jälkeen valmis uudelleen kasattavaksi. Aivan hirvittäviä ihmiskohtaloita, joista lukiessa olen melkein toivonut, etten olisi koskaan törmännyt koko aiheeseen.

Kävin itse läpi traumaterapian ja vaikka sain kelakorvauksen niin se maksoi ehkä 3600e. Olen edelleen työkyvyttömyyseläkkeellä dissosatiivisen häiriön, vakavan masennuksen ja muistivaikeuksien takia.

Suututtaa ne hukkaan heitetyt rahat. Helpotti kyllä kuulla syitä muistivaikeuksille ja harhoille, mutta olisin saanut samat tiedot kirjasta tai vaikka monisteelle kerätystä tiivistelmästä.

Terapia pahensi ptsd:tä, unettomuutta ja masennus paheni lähes psykoottiselle tasolle. Terapeutti halusi vaan saada mahdollisimman paljon palkkaa vaikka olisi ollut asiallista keskeyttää, eikä ilmoittaa lähes lopussa et olen sellainen liian vaikea tapaus parannettavaksi. Uskoisin, etten ollut ainut potilaansa, joka tämän kuuli.

En suosittele traumaterapiaa kellekkään. Korkeintaan lyhyenä max 5 käyntiä ja vertaistukea ja lääkkeitä, jos on tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä esimerkki siitä, että lapsuuden traumojen voi olla ihan hyvä antaa olla siellä syvällä mihin ne on haudattu, jos elämä on kutakuinkin hyvää ja parisuhde toimii. Pinnalla oleviin ongelmiin voi etsiä apua, mutta tuollainen kaikkien tuskien repiminen auki ja läpikäyminen uudelleen oikein läpikotaisin tonkimalla aikuisena - mikä on hyöty? 

Ei sitä lapsuutta voi kuitenkaan enää muuttaa, tuskien kokeminen ja silmiin katsominen uudelleen voi vaikka sairastuttaa fyysisesti. Ja teidän tapauksessakin sairastuttaa koko perheen ja tuhota avioliiton. 

MIstä kukaan tässä ketjussa tietää ap:n puolison vointia ennen terapiaa. 

Lainaus aloitusviestistä:

Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen

Mistä tietää, mitä hän on kantanut sisällään? Ollut ainakin ylikiltti. Ja kantanut vaiti kuorma. Miellyttäminen on yksi traumareaktio. 

Minusta otsikko pitäisi olla, että vaimon traumatisoineet ovat pilanneet vaimon ja perheen elämää. 

Tunnetaitojen opettelu ennen terapiaan menoa olisi voinut olla hyödyllistä, mutta ei se myöhäistä ole vieläkään.

Eihän minustakaan kukaan näe päälle tai olisi arvannut elämäni varrella, että olen nyt keski-iässä lapsuuden vuoksi sairauslomalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä esimerkki siitä, että lapsuuden traumojen voi olla ihan hyvä antaa olla siellä syvällä mihin ne on haudattu, jos elämä on kutakuinkin hyvää ja parisuhde toimii. Pinnalla oleviin ongelmiin voi etsiä apua, mutta tuollainen kaikkien tuskien repiminen auki ja läpikäyminen uudelleen oikein läpikotaisin tonkimalla aikuisena - mikä on hyöty? 

Ei sitä lapsuutta voi kuitenkaan enää muuttaa, tuskien kokeminen ja silmiin katsominen uudelleen voi vaikka sairastuttaa fyysisesti. Ja teidän tapauksessakin sairastuttaa koko perheen ja tuhota avioliiton. 

MIstä kukaan tässä ketjussa tietää ap:n puolison vointia ennen terapiaa. 

Tämä. Ehkä oli vain helvetin hyvä esittämään, että asiat on kunnossa. Tuollainen sairastuttaa ennen pitkää. 

Me olemme aidosti kuvitelleet olevamme kunnossa. Tämä tulee yllätyksenä monelle. 

T. Myös nyt keski-iässä traumaterapiassa

"Onhan se niin, että jos on ollut pitkä rakkaudellinen avioliitto niin tällaiseen pitää todella suhtautua kuten johonkin akuuttiin fyysiseen sairauteen. Ei sitä puolisoa hylätä millään tasolla. Hän kärsii todennäköisesti elämänsä toiseksi suurinta tuskaa, suurin on tapahtunut siellä lapsuudessa."

Fyysinen sairaus on asia, mikä tapahtuu tahdosta riippumatta. Psyykkinen sairaus on asia, mikä tapahtuu tahdosta riippumatta. Terapia on asia, minkä voi valita. Et voi verrata sairautta ja terapiassa käymistä. Jos terapiassa käyminen tekee läheisten elämästä helvettiä, silloin lopetetaan terapia! Elämänne laatu oli parempi ennen terapiaa. Ei mitään järkeä pilata sitä terapialla. Ja kun tuo terapia jatkuu riittävän pitkään, ei ole mitään takeita, että vanha normaali palaa enää koskaan takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Onko ap mahdollista, että puolisollasi on  romanttisia tunteita terapeuttiin tai jopa vastavuoroista? Ihan tällainen tavallinen, ehkä liiankin helppo ajatus syistä kriisittyneen käytöksen taustalle. 

Just. Siitähän syystä sitä alkaa esittää hätääntynyttä ja huomiota tarvitsevaa pikkulasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä sai taas miettimään traumaterapian mielekkyyttä. Jos elämä menee sijoiltaan avuksi tarkoitetun asian takia, niin onko siitä oikeasti apua? Onko länsimaisen kulttuurin psyko-emotionaalista haavoittuvuutta korostava ihmiskäsitys ihan terve?

Omaan elämänasenteeseeni ei sovi se, että pitäisi olla koko ajan vereslihalla tunteiden takia. Olen käynyt elämässäni läpi vaikeita asioita, mutta en halua luhistua niiden takia, vaan oppia sitkeyttä, tyyneyttä ja hyväksyntää. En usko, että pääsen näihin päämääriin suggestoimalla itseäni lapsuuden tunnelmiin ja kärsimällä kaiken uudestaan.

Kukaan ei halua luhistua vaikeiden asioiden takia. Ei sitä kukaan valitse. Terapiaan mennään, kun ei enää kertakaikkiaan pysty sitkeyteen ja tyyneyteen. Itse aloitin terapian, kun paloin loppuun yrittäessäni päästä traumassani

Tällaisissa tapauksissa terapiaan on tietysti mentävä. Mutta nyt terapiaa tyrkytetään melkein kaikille. Se on vakava interventio - eihän kirurgikaan leikkaa ihmistä jos ei ole aivan pakko!

Vähän on todellisuudesta poikkeava kuva. Edes kaikki me kuntoutustuella olevat emme saa terapiaa. Eikä kenenkään ole pakko mennä. Ja moni haluaa, eikä pääse.