Lue keskustelun säännöt.
Kun rakkaan äidin tapaaminen kuormittaa ja stressaa?
23.03.2025 |
Olisikos kanssakulkijoilla antaa neuvoja tai jonkinlaista vinkkiä miten luovia äidin kanssa?
Mulla on ollut äitiini nuorena tosi hyvät ja läheiset välit, olimme ns. bestiksiä. Äitini ollut aina tosi vahva hahmo, isä meillä hissukka (olin "isin tyttö") joka ei koskaan hermostunut mistään. Vanhemmat olivat naimisissa 50 vuotta, aina isäni kuolemaan pari vuotta sitten. Minun ja äitini välit alkoivat rakoilemaan kun avioeroni aikaan (10v) sitten asetin hänelle selkeät rajat (poistin hänet esim. Facebookistani kun julkisesti kommentoi ex-aviomieheni asioita seinälleni) jne.. Yritin näistä puhua äitini kanssa, mutta aika huonolla lopputulemalla; hän koki että minä olin määräilevä ja vaikea, joka kertoo hänelle miten asiat pitäisi tehdä jne. Asiat tasoittuivat kyllä, mutta ei koskaan palanneet ennalleen (tämän hyväksyn, olenhan itsekin kasvanut ihmisenä, monella tapaa).
Nyt äitini asuu yksin, vajaan tunnin ajon päässä minun kotikaupungistani jossa minä synnyin, kävin koulut ja nyt kasvatan omia lapsiani jo 10 vuoden ajan (täällä hänkin on lapsuuden/nuoruuden ja suurimman osan aikuisuudestaan asunut). Minä (olen töissä käyvä/opiskeleva 2 lapsen yh-äiti) käyn äitin luona lasten kanssa kylässä viikonloppuisin, sillä arki on tätä peruseloa; koulua, opiskelua, lasten koulua ja harrastuksia. Äiti ei tule koskaan meillä käymään (vaikka bussi toisi ovelta ovelle), eikä hän koskaan soittele tai tekstaile, pääsääntöisesti kaikki viestintä ja aloitteenteko esim. tapaamisiin on aina minusta lähtöisin. Hän ei koskaan esim. tekstaa että mitä minulle kuuluu. Tämä tuntuu oudolta. Olen kysynyt miksi, vastaus on ettei hän halua vaivata kun arkemme on niin kiireistä. Joskus mietin että testaisin että montako viikkoa menee että hän on yhteydessä ja pyytelee kylään (sitä en odota että hän ehdottaisi että tulisi meille.
No mutta, nyt nämä meidän tapaamisemme ovat olleet sitä, että kun näemme, istumme kahvilla ja äiti ruotii kaikkien tuttujen elämät (ja lähinnä siis kertoo miten muiden pitäisi hänen mielestä elämänsä elää); parisuhteet, työasiat, paino/ulkonäköasiat. Todella, todella raskasta. Hän kommentoi sisarukseni lapsien elämät, kehuu yhtä, haukkuu toista. Nyt uusi "huipennus" on omat terveyskrenat joista puhutaan. Koska on seuraava labra, miten pumppu hakkaa, mitä apteekkari sanoi, minkälainen lääkäri häntä hoitaa, mitä lääkkeitä on määrätty. Jos ehdottaa et lähtisi kanssamme seuraavana viikonloppuna markkinoille "No pitää katsoa että missä kunnossa olen". Ja asia jää niilleen.
Olen äidille vuodet sanonut että olisin toivonut että hän muuttaisi lähemmäs meitä, jolloin näkisimme arkena enemmän ja voisimme "harrastaa" tai tehdä asioita yhdessä; ulkoilla, käydä museoissa, ihan vaan piipahtaa iltateelle. Hän ei halua muuttaa, koska kokee ettei meidän kaupungissa ole hänelle mitään..
Nyt olemme taas tänään tekemässä viikottaisen visiitin äidin tykö. Harmittaa, että jo nyt olen hieman ahdistunut siitä, että pakotan muksut istumaan 3 tuntia mummun sohvalla kuuntelemassa terveysasioita..
Miten saada tämä kuvio jotenki terveellisemmäksi ja positiivisemmaksi? Vai annanko vain asian olla. Kaikki vinkit tervetulleita.
Kommentit (101)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitisihän on tahdikas kun ei tuppaa häiritsemään koska sinäkin koet ahdistavaksi hänen tapaamisensa ja juttunsa. Ja onko hänestä enää "tyttökaveriksi" jos avioliittokin kesti 50 vuotta, ei siis nuori enää.
En tiedä mitä tarkoitat "tyttökaveriudella", en tarvitse häntä ystävän roolissa - mulla on omat ystäväni ja hän on mun äitini.
Silti äiti on rakas, älykäs ja hauska. Ymmärtänet vastavuoroisuuden periaatteen kaikissa suhteissa. Et sä ylläpitäisi ystävyyssuhdettakaan jos ei ystäväsi 10 vuoteen tekstaisi sulle että mitä kuuluu, oletko kotona jos tulen kylään, vaan kaikki aloitteenteko olisi sinusta kiinni?
ap
Aloituksessa kyllä toivot häneltä seuraa arkeesi. Entä omat lapsesi, jos ulkoilet, käyt museoissa jne heidän kanssaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos äiti ei kaipaa aktiviteetteja elämäänsä niin anna sairaan ja vanhan viihtyä kotonaan. Ja käy harvemmin jos et kestä hänen puheitaan. Ei muuksi muutu. Ja itsekin voit olla vaikka millainen vanhana vaikka nyt toista luulet. Hyväksy.
Ihmiset muuttuvat, ei kaikkia suhteita ole pakko ylläpitää. Aivan turhaan ravaat kylässä joka viikko, ihan älytöntä ajaa noin pitkää matkaa viikottain. Eikä yhteyttä tarvitse pitää päivittäin tai edes viikottain, etenkään jos se kuormittaa noin paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitisihän on tahdikas kun ei tuppaa häiritsemään koska sinäkin koet ahdistavaksi hänen tapaamisensa ja juttunsa. Ja onko hänestä enää "tyttökaveriksi" jos avioliittokin kesti 50 vuotta, ei siis nuori enää.
En tiedä mitä tarkoitat "tyttökaveriudella", en tarvitse häntä ystävän roolissa - mulla on omat ystäväni ja hän on mun äitini.
Silti äiti on rakas, älykäs ja hauska. Ymmärtänet vastavuoroisuuden periaatteen kaikissa suhteissa. Et sä ylläpitäisi ystävyyssuhdettakaan jos ei ystäväsi 10 vuoteen tekstaisi sulle että mitä kuuluu, oletko kotona jos tulen kylään, vaan kaikki aloitteenteko olisi sinusta kiinni?
ap
Aloituksessa kyllä toivot häneltä seuraa arkeesi. Entä omat lapsesi, jos ulkoilet, käyt museoissa jne heidän kanssa
Taisin muotoilla tuon kohdan huonosti, tarkoitin, että HÄNELLE olisi hyvä että hänellä olisi elämää ympärillä; lapsenlapset voisivat koulun jälkeen piipahtaa, kastella kukat / viedä pahviroskat tms / kauppareissuissa vois auttaa, ja HÄNELLÄ olisi mahis aktivoitua; käydä lastenlasten urheiluharrastusten näytöksissä / peleissä --> olisi muuta tekemistä kuin kahvin juomista ja krenkkojen tunnustelua. En siis tarkoittanut sitä, että hänen pitäisi muuttaa naapuriin jotta minä saisin seuraa - varmaan tuosta ekasta viestitä myös tuli ilmi, että oma arkeni on aika täyttä - syy miksi en arkena esim pääse koskaan hänellä käymään. Mutta jos asuisi samalla kylällä, tämä olisi helpompaa.
Ehkä ajattelen nurinkurisesti, sekin on mahdollista.
ap
Teinit, melkein aikuinen 17-vuotias. Kyllä hän jaksaa jo 3 tuntia olla mummolla ja kasata elämänkokemusta, vanhuudesta, hyvistä tavoista, kuuntelemisesta. Kohtahan he joutuvat kestämään työelämän, ainakin kesätyön, koittelemukset.
Mulla on kiltit melkein aikuiset lapsenlapset. Kävelevät köpöttelijän kanssa kaupassa, puuhailevat keittiössä, huolehtivat että istu caan mummo. Pojalle olen sanonut eikö heistä ole ikävää tuhlata aikaa hidastahtiseen viikonloppuun, poika on sitä mieltä että heidän, kuten jokaisen, on joskus hyvä pysähtyä ottamaan muut huomioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos äiti ei kaipaa aktiviteetteja elämäänsä niin anna sairaan ja vanhan viihtyä kotonaan. Ja käy harvemmin jos et kestä hänen puheitaan. Ei muuksi muutu. Ja itsekin voit olla vaikka millainen vanhana vaikka nyt toista luulet. Hyväksy.
Olet oikeassa. Tämä on hankalaa, hyväksyä se, että oikeasti fiksu ja huumorintajuinen, monella tapaa taitava ja oikeasti ihan terve ihminen päättää jäädä jumittamaan neljän seinän sisään, ja omilla valinnoilla kutistaa elämänsä naapurien kyttäämiseksi.
Ja kyllä, on pelottavaa ajatella että itsestä tulisi samanlainen. Siksi teenkin parhaani, että välit lapsiin pysyvät hyvinä ja myös omiin ystäviin. Ja että on harrastuksia ja pidän kunnostani huolen.
Kasvukokemuksiahan nämä on meille kaikille.
ap
Mä en keksi yhtään syytä miksi haluaisit äitisi lähemmäksi asumaan, vielä enemmän joutuisit sietämään asioita hänessä, joista et pidä. Ei äitisi muutu sellaiseksi kuin sinä haluat. Välimatka on terveellistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on vaikea hyväksyä että oma äiti "hylkäsi" itse kaikki vanhat ihmiset aikoinaan meidän suvusta.Sanoi suoraan ettei jaksa kuunnella heidän juttuja...nyt sitten itse on samanlainen ja meidän pitäisi jaksaa häntä :D Ristiriitaista.Olen sanonut kyllä ettäå mitäpä itse teit aikoinaan ;) Sillon suututaan.Miksi?Minkä taakseen jättää sen edestään löytää! :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos äiti ei kaipaa aktiviteetteja elämäänsä niin anna sairaan ja vanhan viihtyä kotonaan. Ja käy harvemmin jos et kestä hänen puheitaan. Ei muuksi muutu. Ja itsekin voit olla vaikka millainen vanhana vaikka nyt toista luulet. Hyväksy.
Olet oikeassa. Tämä on hankalaa, hyväksyä se, että oikeasti fiksu ja huumorintajuinen, monella tapaa taitava ja oikeasti ihan terve ihminen päättää jäädä jumittamaan neljän seinän sisään, ja omilla valinnoilla kutistaa elämänsä naapurien kyttäämiseksi.
Ja kyllä, on pelottavaa ajatella että itsestä tulisi samanlainen. Siksi teenkin parhaani, että välit lapsiin pysyvät hyvinä ja myös omiin ystäviin. Ja että on harrastuksia ja pidän kunnostani huolen.
Kasvukokemuksiahan nämä on meille kaikille.
ap
Äitisi ei ole jäänyt sinuun roikkumaan, älä tulevaisuudessa jää roikkumaan omiin aikuisiin lapsiisi riippakivenä. Kuten äidistäsi aloitutuksessa toivot arkipäivän 'riesaa" jotta voisit sitten valittaa, taas mummon kanssa kauppaan/museoon/torille/.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Teinit, melkein aikuinen 17-vuotias. Kyllä hän jaksaa jo 3 tuntia olla mummolla ja kasata elämänkokemusta, vanhuudesta, hyvistä tavoista, kuuntelemisesta. Kohtahan he joutuvat kestämään työelämän, ainakin kesätyön, koittelemukset.
Mulla on kiltit melkein aikuiset lapsenlapset. Kävelevät köpöttelijän kanssa kaupassa, puuhailevat keittiössä, huolehtivat että istu caan mummo. Pojalle olen sanonut eikö heistä ole ikävää tuhlata aikaa hidastahtiseen viikonloppuun, poika on sitä mieltä että heidän, kuten jokaisen, on joskus hyvä pysähtyä ottamaan muut huomioon.
Ap vastaa. Kyllä meillä lapset (myös teini) lähtee mielellään mummolle mukaan ja siellä parhaamme mukaan teemme sen mitä voimme. Haastavaa on se, että mummo ruotii naapurien laihtumiset ja lihomiset (itselleni punainen vaate tämä ulkonäöstä puhuminen, etenkin kun taloudessa on se teini, ja minä itsekin olen kipuillut oman kehonkuvani kanssa koko elämän).
Ja tämä että lapsenlapsiaan mummo ääneen vertailee ja arvottaa, kun x on niin laiska ja saamaton, eikä halua että käy hällä kylässä, ja y on niin reipas ja työteliäs ja hyvä tyyppi. Ja tämä vain siksi, että x ei käy mummolassa (koska käy töissä ja opiskelee), ja y ravaa vähän väliä siellä syömässä ja seuraa pitämässä (koska on työtön ja aikaa riittää ajella mummo soppakattiloille). Haastavia, haastavia juttuja.
Lapsille voi olla ihan hyvä kokemus istua hiljaa ja kuunnella vanhan sukupolven mietteitä. Tietysti voisitte yhdessä jälkeenpäin purkaa tuntemukset, jos vanhus on kovin raskasta seuraa. Ehkä visiitit voisi kestää 2 h eikä 3.
Ainoa tapa tuossa olisi ehkä viedä puhe puoliväkisin ja aina uudestaan vanhukselle mieluisiin asioihin. Kuitenkaan ei niin että ohitetaan se valituksenaihe näin. Jos siellä on koira tai lintulauta tms, niin käännetään puhe eläinten hauskoihin touhuihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on vaikea hyväksyä että oma äiti "hylkäsi" itse kaikki vanhat ihmiset aikoinaan meidän suvusta.Sanoi suoraan ettei jaksa kuunnella heidän juttuja...nyt sitten itse on samanlainen ja meidän pitäisi jaksaa häntä :D Ristiriitaista.Olen sanonut kyllä ettäå mitäpä itse teit aikoinaan ;) Sillon suututaan.Miksi?Minkä taakseen jättää sen edestään löytää! :D
Oletko hän jonka äiti ei huolehtinut lapsistaankaan? Monen lapsen äitinä, kyllä minulle ehdottomasti oma perhe oli tärkeämpi kuin isotädit, mummot (heitä mulla kyllä ollut) tai omat lapset tärkeämmät kuin vanhempani.
En ymmärrä. Aloittajan kuvailun perusteella hänen äitinsä kuulostaa ihan tavalliselta vanhemmalta henkilöltä, joka puhuu läheiselleen niitä asioita, jotka liittyvät hänen elinpiiriinsä. Ihan normaalia puhua omasta voinnista ja sukulaisten asioista. En jotenkin käsitä, että haluttaisiin määrätä, mistä asioista toinen saa puhua ja millä tavalla. Pitäisi olla positiivisempi? Jos ei ole ollenkaan sellainen tunne omassa elämässä, että "alanpa tässä nyt vaan positiivisemmaksi ja pirteäksi harrastajaksi". Muiden miellyttäminen on raskasta sekin.
Ja tämä, että äiti ei tekstaile. Mitä ihmettä? Äiti ilmeisestikin tietää, että te näette aina suht säännöllisesti, jolloin ehtii kyllä vaihtaa kuulumiset ja puhua. Mutta aloittajaa harmittaa, ettei äiti välillä laittele viestejä ja kysy kuulumisia. En kerta kaikkiaan saa kiinni, mikä tässä on väärin.
Mitä tulee muuttamiseen, niin onhan se nyt vähän enemmän kuin "muuttaa vaan", varsinkin iäkkkäämmälle. Muuttaminen on lähtökohtaisesti ihan kauhean raskas tapahtuma. Vaikka olisi apuvoimiakin, pitää pakata, järjestää tavarat uudessa kodissa ja ihan vaan henkisesti luopua vanhasta ja sopeutua uuteen elämään uudessa paikassa. Joillekin tämä voi olla helppoa, mutta ei todellakaan kaikille.
Minun näkökulmastani ongelma ei ole äiti, vaan aloittajan korvien välissä. Mitä jos koittaisit hyväksyä äitisi sellaisena kuin tämä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Äitisi ei ole jäänyt sinuun roikkumaan, älä tulevaisuudessa jää roikkumaan omiin aikuisiin lapsiisi riippakivenä. Kuten äidistäsi aloitutuksessa toivot arkipäivän 'riesaa" jotta voisit sitten valittaa, taas mummon kanssa kauppaan/museoon/torille/."
Luin ketjun läpi. Onko se tyttäressä roikkumista, jos hänelle joskus soittaisi tai laittaisi viestin jossa kyselee kuulumisia? Itse olen kahden aikuisen lapsen äiti ja kyllä me soittelemme ees sun taas, käymme kylässä ja teemme asioita yhdessä. Silti kullakin meillä omat kotimme, harrastuksemme ja reissumme.
Ei se ole myöskään arkipäivän "riesa" jos haluaa toista auttaa arkipuuhissa jos kokee että on resurssit siihen? Ei tämä ole "riippakiveksi" ryhtymistä jos apua pyytää sitä tarvittaessa, ja jos toinen haluaa sitä pyytettömästi tarjota.
Mikä ihme ihmisissä on vialla kun näin ajatellaan?
t. nainen 56
Yritä vaihtaa puheenaihetta. Oma äitini muisteli vanhana (yli 90) kaikenlaisia ikäviä asioita. Vaikea oli sitä kuunnella pitkän aikaa. Aloin muistuttaa häntä hyvistä asioista, kuten lapsista ja lapsenlapsista jotka olivat menestyneet elämässään ihan hyvin. Hän ilahtui. Vaikea on muuttaa toista ihmistä. Ole iloinen siitä että sinulla on ollut aiemmin läheiset välit äitiisi. Minulla ei ollut.
Tuota vanhan elämä juuri on. Äitisi kertoo sinulle itselleen tärkeistä asioista. Jos tuntuu että et jaksa lyhennä vierailuaikaa tai harvenna vierailutiheyttä.
Se äiti mikä sinulla on nuoruusmuistoissa ei enää palaa. Tästä eteenpäin on tätä ja loppuaika käy vielä raskaammaksi kun vaivoja tulee lisää. Yritä sopeutua nykytilanteeseen ja elää sen mukaan.
Tulevat vihaksi ja rutiiniriippuvaiseksi ja jotenkin haluaisivat että lapset ovat olemassa vain häntä varten. Hakee juorunaiheita ja toisten asiat kyllä kiinnostaa. Vierailut eivät tahdo sopia mutta sitten valittaa, kun ei käydä tai käydään vain anoppilassa mutta ei heillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teinit, melkein aikuinen 17-vuotias. Kyllä hän jaksaa jo 3 tuntia olla mummolla ja kasata elämänkokemusta, vanhuudesta, hyvistä tavoista, kuuntelemisesta. Kohtahan he joutuvat kestämään työelämän, ainakin kesätyön, koittelemukset.
Mulla on kiltit melkein aikuiset lapsenlapset. Kävelevät köpöttelijän kanssa kaupassa, puuhailevat keittiössä, huolehtivat että istu caan mummo. Pojalle olen sanonut eikö heistä ole ikävää tuhlata aikaa hidastahtiseen viikonloppuun, poika on sitä mieltä että heidän, kuten jokaisen, on joskus hyvä pysähtyä ottamaan muut huomioon.
Ap vastaa. Kyllä meillä lapset (myös teini) lähtee mielellään mummolle mukaan ja siellä parhaamme mukaan teemme sen mitä voimme. Haastavaa on se, että mummo ruotii naapurien laihtumiset ja lihomiset (itselleni punainen vaate tämä ulkonäöstä puhuminen, etenkin kun taloudessa on se teini, j
Aikalailla sinäkin arvotat sisarustesi lapsia. Toki olette varmaan hiukka särmikäs perhe, kadehdit lastesi serkkua joka käy mummolla vaikka sitten syömässä, omiesi pelkäät vaurioituvan kolmen tunnin vierailulla.
Eikä tarvitse olla mummo jos on päähänpinttymiä lihavuudesta. Täälläkin kymmenkunta pilkka-aloitusta päivittäin lihavista eivätkä varmaan ole kaikki mummoja. Et voi etkä teiniäsi voi pitää lasikaapissa ja sieltä määritellä puheenaiheet
Vierailija kirjoitti:
Tulevat vihaksi ja rutiiniriippuvaiseksi ja jotenkin haluaisivat että lapset ovat olemassa vain häntä varten. Hakee juorunaiheita ja toisten asiat kyllä kiinnostaa. Vierailut eivät tahdo sopia mutta sitten valittaa, kun ei käydä tai käydään vain anoppilassa mutta ei heillä.
Korjaus: tulevat vanhaksi, ei vihaksi.
Äidin vanhenemisen näkeminen on vaikeaa eikä sitä tahtoisi hyväksyä. Sitten syyttelemme häntä, kun olisit elänyt/eläisit näin ei sydän/kilpirauhanen/syöpä/nivelvaivat vaivaisi.