Lue keskustelun säännöt.
Kun rakkaan äidin tapaaminen kuormittaa ja stressaa?
23.03.2025 |
Olisikos kanssakulkijoilla antaa neuvoja tai jonkinlaista vinkkiä miten luovia äidin kanssa?
Mulla on ollut äitiini nuorena tosi hyvät ja läheiset välit, olimme ns. bestiksiä. Äitini ollut aina tosi vahva hahmo, isä meillä hissukka (olin "isin tyttö") joka ei koskaan hermostunut mistään. Vanhemmat olivat naimisissa 50 vuotta, aina isäni kuolemaan pari vuotta sitten. Minun ja äitini välit alkoivat rakoilemaan kun avioeroni aikaan (10v) sitten asetin hänelle selkeät rajat (poistin hänet esim. Facebookistani kun julkisesti kommentoi ex-aviomieheni asioita seinälleni) jne.. Yritin näistä puhua äitini kanssa, mutta aika huonolla lopputulemalla; hän koki että minä olin määräilevä ja vaikea, joka kertoo hänelle miten asiat pitäisi tehdä jne. Asiat tasoittuivat kyllä, mutta ei koskaan palanneet ennalleen (tämän hyväksyn, olenhan itsekin kasvanut ihmisenä, monella tapaa).
Nyt äitini asuu yksin, vajaan tunnin ajon päässä minun kotikaupungistani jossa minä synnyin, kävin koulut ja nyt kasvatan omia lapsiani jo 10 vuoden ajan (täällä hänkin on lapsuuden/nuoruuden ja suurimman osan aikuisuudestaan asunut). Minä (olen töissä käyvä/opiskeleva 2 lapsen yh-äiti) käyn äitin luona lasten kanssa kylässä viikonloppuisin, sillä arki on tätä peruseloa; koulua, opiskelua, lasten koulua ja harrastuksia. Äiti ei tule koskaan meillä käymään (vaikka bussi toisi ovelta ovelle), eikä hän koskaan soittele tai tekstaile, pääsääntöisesti kaikki viestintä ja aloitteenteko esim. tapaamisiin on aina minusta lähtöisin. Hän ei koskaan esim. tekstaa että mitä minulle kuuluu. Tämä tuntuu oudolta. Olen kysynyt miksi, vastaus on ettei hän halua vaivata kun arkemme on niin kiireistä. Joskus mietin että testaisin että montako viikkoa menee että hän on yhteydessä ja pyytelee kylään (sitä en odota että hän ehdottaisi että tulisi meille.
No mutta, nyt nämä meidän tapaamisemme ovat olleet sitä, että kun näemme, istumme kahvilla ja äiti ruotii kaikkien tuttujen elämät (ja lähinnä siis kertoo miten muiden pitäisi hänen mielestä elämänsä elää); parisuhteet, työasiat, paino/ulkonäköasiat. Todella, todella raskasta. Hän kommentoi sisarukseni lapsien elämät, kehuu yhtä, haukkuu toista. Nyt uusi "huipennus" on omat terveyskrenat joista puhutaan. Koska on seuraava labra, miten pumppu hakkaa, mitä apteekkari sanoi, minkälainen lääkäri häntä hoitaa, mitä lääkkeitä on määrätty. Jos ehdottaa et lähtisi kanssamme seuraavana viikonloppuna markkinoille "No pitää katsoa että missä kunnossa olen". Ja asia jää niilleen.
Olen äidille vuodet sanonut että olisin toivonut että hän muuttaisi lähemmäs meitä, jolloin näkisimme arkena enemmän ja voisimme "harrastaa" tai tehdä asioita yhdessä; ulkoilla, käydä museoissa, ihan vaan piipahtaa iltateelle. Hän ei halua muuttaa, koska kokee ettei meidän kaupungissa ole hänelle mitään..
Nyt olemme taas tänään tekemässä viikottaisen visiitin äidin tykö. Harmittaa, että jo nyt olen hieman ahdistunut siitä, että pakotan muksut istumaan 3 tuntia mummun sohvalla kuuntelemassa terveysasioita..
Miten saada tämä kuvio jotenki terveellisemmäksi ja positiivisemmaksi? Vai annanko vain asian olla. Kaikki vinkit tervetulleita.
Kommentit (101)
Äitinä, mummona, anoppina, kun en vielä tarvitse silmällä pitoa, kummeksuisin jos joku lapseni perheineen tahtoisi tunnin matkan päästä käydä joka viikonloppu kahvilla, pari tuntia istumassa. Toki meilläkin on lähellä laskettelurinne , hyvät hiihtoreitit jne joten se selittäisi asiaa.
Sinkut nyt tietysti saattavat pitää yhteyksiä vanhoihin kamuihinsa, mutta huolestunut olisin heidänkin elämäntilanteestaan jos jonkun 40 veen jokaisen viikonlopun sisältö olisi ajaa tunnin matka äidillä pistäytymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikille kommenteista ja neuvoistakin. Tämmöinen palstalle kirjoittaminen on jännä juttu, ja se miten ihmisiä diagnosoidaan ja haukutaan kirjoitetun tekstin perusteella, kun nyanssit jäävät piiloon ja tekstiä saatetaan ymmärtää väärin, tai ei ole osannut ilmaista itseään oikein. Muakin taidettiin haukkua tässä ketjussa ainakin tyhmäksi / määräileväksi, ja että minäkin arvotan tai vertailen lasteni serkkuja, vaikka näin ei todellakaan ole. Annoin esimerkin äidin ajatusmaailmasta; hänelle se, joka käy luonaan usein - on arvokkain. Ehkä tästä olen itsekin omaksunut syyn käydä kylässä; hänelle se on osoitus rakkaudesta?
En koe olevani määräilevä, kun toivon äidilleni tasapainoista, aktiivista eläkeläisen elämää. En halua millään muotoa että hän eläisi elämäänsä kuten minä, ainoastaan toivoisin, ettei elämänsä olisi pelkkää kolotusten kuuntelua ja negailua. Kun hän oikeasti on fiksu, huumorintajuinen, sosiaalinen, monessa asia tosi taitava. Ymmärrän täysin, että hän on aikuinen ihminen ja tekee omat päätöksensä, ja elää elämäänsä juuri kuten haluaa.
En myöskään pakota omia lapsiani mummulaan, vaan aina lähtevät sinne mielellään. Jos jommalla kummalla on muuta menoa, toki menee niihin. Hoh hoijaa ihmiset!
Postasin tänne saadakseni vinkkejä siihen, että miten itse käsitellä tätä tilannetta, ja sainkin vastauksen: vähemmän visiittejä, oletus vastavuoroisuudesta, ja hyväksyntä siitä, että nuoruuteni äitiä ei enää ole olemassa.
Uskon myös, että tämä mitä yksi kirjoittaja kirjoitti, on totta, emme koskaan olleet "bestiksiä"; vaan kyse on ollut, ei ehkä manipuloinnista, mutta dominoivasta kasvatuksesta. Ja tästä samasta mistä äitini edelleenkin jaksaa (kaikkien sukulaisten asioihin liittyen) puhua; asioiden pitäisi mennä hänen toivomalla tavalla, jotta ne menisi oikein.
Mutta, kiitos kaikille kommenteista, tämä on todella antanut aihetta ajattelulle, ja oman toimintanikin "arviointiin".
ap
Ap lisää vielä, "viikonloppuisin" kylässä käyminen ei tarkoita että ajaisimme hänen luokse ihan JOKAINEN viikonloppu. Tämä olisi pitänyt muotoilla niin, että olisi tullut ilmi että arkena emme pääse, vaan viikonloppuisin - jos ei ole futista / tanssia / yleisurheilua / omia työkeikkoja.
Moni täällä kyselee miksi käymme JOKA viikonloppu. Emme käy.
Ajelemme hänen luokseen noin joka toinen viikonloppu. Tämän vuoksi kirjoitin, että joskus kuluu pari - kolmekin - viikkoa niin, ettei äidistä kuulu mitään. Kunnes itse kyselen onko kotona, jos ajelemme kylään tulevana viikonloppuna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehdottomasti vähennät noita käyntejä. Käytte jatkossa parin kuukauden välein. Ihan jo sen takia,että aikamoista kuormitusta ja eikö olis kiva olla ihan kotona?
Mitä äitis jutteluihin tulee- mun äiti on 87v ja viimeiset 20v se on sanonut että on se kiva kun käyttö kun en tiedä milloin kuolen. Tosi raskasta ja olen itse joutunut vähentämään yhteydenottoa jotta hänen negatiivisuus ei heijastus minuun.
"Vanhempi on aina vahvempi" on japanilainen sanonta ja tätä olen itse yrittänyt noudattaa.Ja mun mielestä tää kiteyttää hyvin sen, että vanhemmalla on ensisijainen vastuu olla ensimmäisenä yhteydessä.
Jos pystyt niin vähennä sitä että sinä olet aina eka joka ottaa yhteyttä? Onko äitilläsi ystäviä? Onko kuinka aktiivinen?
&nb
Mun äiti on ollut "ihan kohta kuolemassa" niin kauan kuin muistan eli alle 4-kymppisestä lähtien. Todella raskas persoona. Alan itse olla sen ikäinen missä hän jo mielestään aivan seniili ja hyvin tässä porskutellaan, en ole yhtään iäkäs.
Vierailija kirjoitti:
Äitisi on muuttunut vanhaksi. Noin siinä kokemukseni mukaan käy, että kun tulee vanhaksi ja sairaaksi, niin ajatukset alkavat pyöriä lähinnä niiden sairauksien ympärillä. Jos aiemmin hänen kanssaan oli hauskaa, niin sitten ei enää ole niin hauskaa.
Valitettavasti en osaa neuvoa. Pitäisikö äitisi esim. joistain peleistä, joita voisi pelata lastenlastensa kanssa, jotta saisi ajatukset pois sairauksista?
Hän voi myös olla niin väsynyt, että ei jaksa käydä missään tai soitella.
Itse sairastuin parikymppisenä krooniseen etenevään sairauteen, joka vie paljon voimia. Nelikymppisenä olin sellaisessa kunnossa, että en jaksanut työpäivän jälkeen enää yhtään mitään. Kaverisuhteet hiipuivat pikkuhiljaa pois kun en jaksanut edes soitella enkä usein tekstaillakaan. Osa kavereista suuttui ja blokkasi minut kokonaan tämän takia.
Sairaudet on p erseestä.
Mutta joo, AP:lle joku pelaaminen voisi olla hyvä ajatus, niin vierailut olisivat kivempia. Olisi jotain puuhaa lapsille ja aikuisillekin muuta puhuttavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitisi on tullut vanhaksi ja sairaaksi ja elämä pyörii niiden asioiden ympärillä.
Ihan samalla tavalla, jos sinä tai lapsesi sairastuisi vakavasti esim syöpään, niin Äitisi sanoisi sinulle ihan samalla tavalla, kuinka raskasta on olla, kun sinä puhut koko ajan sairauksistasi.
Sellainen on vain Ihmismieli. Niistä asioista puhumme, jotka ovat lähellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rikon nyt yhden illuusion sinulta. Ette olleet parhaita kavereita aiemmin, vaan aiemmin käyttäydyit äitisi manipuloimalla tavalla. Äitisi kaltaiset ihmiset eivät kestä sitä, kun heille laitetaan rajoja. Tiedän, koska itselläni on vastaava. Meidän välit ei koskaan normalisoituneet sen jälkeen, kun asetin toiminnalla rajoja. Hän käy meillä ainoastaan kutsuttuna (yleensä juhlissa), meitä äitini ei kutsu koskaan kylään. Lapsiin hän pitää yhteyttä, mutta yrittää kontrolloida heitäkin. Olen toiminut puskuria välissä, isostikin välillä.
Tääällä yksi anoppi, ei kylään pidä mennäkään kuin kutsuttuna. Ja miniäni laittavatkin wh kutsun. Tokko uskaltaisin edes mennä jos poika puolhuolimattomasti sanoisi: jeren synttärit 12 päivä iltapäivällä.
En myöskään kutsu yhtäkään lapsistani, olen sanonut, voit
No, meillä ei ole avointa kutsua äidilleni. Nuorin lapseni soitti kerran ja kysyi, voisiko tulla kylään. Ei voinut, oli kuulema siivous juuri menossa (tätä siivousta on jatkunut tällä erää 23 vuotta, että pelkkä tekosyy).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä käyt niin usein? Vähennä käyntejä, vaikka joka toinen kuukausi riittänee. Tee lastesi kanssa
jotakin mukavampaa. Jos äiti alkaa valittaa niin sano että voi tulla teille, anna bussiaikataulu valmiiksi.
Turha kuormittaa itseään liikaa. Ehkä äiti voisi alkaa käydä jossakin ohjatussa toiminnassa?
Jos äiti on vanha ja huonokuntoinen, hänestä ei välttämättä ole enää bussilla reissaajaksi.
Ehkä pitää vain hyväksyä, että tilanne on tämä eikä tuosta enää mitään tasavertaista ihmissuhdetta muodostu.
Vierailija kirjoitti:
Äitinä, mummona, anoppina, kun en vielä tarvitse silmällä pitoa, kummeksuisin jos joku lapseni perheineen tahtoisi tunnin matkan päästä käydä joka viikonloppu kahvilla, pari tuntia istumassa. Toki meilläkin on lähellä laskettelurinne , hyvät hiihtoreitit jne joten se selittäisi asiaa.
Sinkut nyt tietysti saattavat pitää yhteyksiä vanhoihin kamuihinsa, mutta huolestunut olisin heidänkin elämäntilanteestaan jos jonkun 40 veen jokaisen viikonlopun sisältö olisi ajaa tunnin matka äidillä pistäytymään.
Ihan samalla tavalla ajattelen näin yli seitsemänkymppisenä ja olisin jo huolissani, jos joka viikonloppu lapset ja heidän lapsensa vierailisivat viikottain monta tuntia, vaikka meillä lämpimät välit. Ei edes soitella joka viikko.
Ja pidän tärkeänä, lapsilla oma ystäväpiiri ja kaverit, joiden kanssa viettävät vapaa-aikaansa, sama lasten lapsillani, jotka nuoria aikuisia. Ap. kuvio on outo. Ja äiti on äiti, eikä koskaan paras kaveri.
Napanuora pitäisi nyt viimeistään katkaista. Ehkä äiti on vain turhaantunut tilanteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap lisää vielä, "viikonloppuisin" kylässä käyminen ei tarkoita että ajaisimme hänen luokse ihan JOKAINEN viikonloppu. Tämä olisi pitänyt muotoilla niin, että olisi tullut ilmi että arkena emme pääse, vaan viikonloppuisin - jos ei ole futista / tanssia / yleisurheilua / omia työkeikkoja.
Moni täällä kyselee miksi käymme JOKA viikonloppu. Emme käy.
Ajelemme hänen luokseen noin joka toinen viikonloppu. Tämän vuoksi kirjoitin, että joskus kuluu pari - kolmekin - viikkoa niin, ettei äidistä kuulu mitään. Kunnes itse kyselen onko kotona, jos ajelemme kylään tulevana viikonloppuna.
Muuttele alkuperäistä kertomustasi. Kyllä siinä pakotat lapsesi istumaan kolme tuntia mummon sohvalla viikonloppuisin.
Jonkinlainen kilpailuasema lasten serkkujen kanssa, kuka käy, kuka mummolle rakkain? Tulee teksteistäsi esiin myös.
Kyllä minulle on edelleen rakas sekin lapsenlapsi joka elää itsenäistymistään, ensimmäinen seurustelusuhde, hyvä jos vanhemmillaan ehtii käydä. Suhde muuttuu, häneen suhtaudun aikuisena, en sinä pienenä lapsena joka kiipesi mummin syliin
Aloittajan kertomus muuttuu koko ajan. Aloituksessa "taas teemme viikottaisen vierailun", pakotan lapset kolmeksi tunniksi mummon sohvalle.
Kaks viikkoakin on tunnin matkan päästä tiheästi kun mummokaan ei apua ja hoivaa tarvitse, hoitaa itse lääkärinsä ja labransa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rikon nyt yhden illuusion sinulta. Ette olleet parhaita kavereita aiemmin, vaan aiemmin käyttäydyit äitisi manipuloimalla tavalla. Äitisi kaltaiset ihmiset eivät kestä sitä, kun heille laitetaan rajoja. Tiedän, koska itselläni on vastaava. Meidän välit ei koskaan normalisoituneet sen jälkeen, kun asetin toiminnalla rajoja. Hän käy meillä ainoastaan kutsuttuna (yleensä juhlissa), meitä äitini ei kutsu koskaan kylään. Lapsiin hän pitää yhteyttä, mutta yrittää kontrolloida heitäkin. Olen toiminut puskuria välissä, isostikin.
Olen ollut vastaavassa kuviossa oman äitini kanssa ja irrottautuminen oli melkoinen työmaa ja välit viilenivät lähes olemattomiin. Toisaalta niin on parempi, en olisi voinut elää minkäänlaista omaa elämääni sidoksissa äitiini.
Rajojen tiedostaminen ja niiden asettaminen tuntui todella vaikealta, mutta oma elämä pääsee alkamaan ja tuntuu hyvältä olla oma itsensä omassa elämässä. Se on myös vähimmäisvaatimus sille, että avioliitto ja perhe toimivat ja kaikilla oerheen jäsenillä on hyvä olla. Ulkopuolelta tuleva jatkuva paine manipuloivan isovanhemman muodossa on valtava rasite.
Aloittaja on edelleen manipuloitavissa ja manipuloitu äitinsä taholta. Toistuvat vierailut, jotka syövät lähes kokonaisen päivän viikonlopusta koko perheeltä ilman mitään vastavuoroisuutta ovat varmasti tämän isoäidin mieleen. Tilaisuus ruotia ja arvottaa koko suku auliin korvan kuunnellessa vieressä, nuorisokin on valjastettu palvelukseen. Vaivoista valittamalla ja vihjaamalla heikkenevään vointiin kätevästi varmistetaan palvelun jatkuvuus tulevaisuudessa, eihän haurasta vanhaa äitiä voi hylätä.
Oma äidilläni on hyvin pitkälle samoja käytösmalleja. Nyt ne näkee kirkkaasti kun on etäisyyttä ja omaa rauhaa. Nähdään sukujuhlissa ja soitellaan joskus ja jouluna. Se on riittävästi yhteydenpitoa, en ole kaivannut vähättelyä, lyttäämistä, arvostelua, en minuun tai perheeseeni kohdistuvaa, enkä myöskään muihin ihmisiin suunnattua arvostelua. Vaivoja ja kremppoja on kaikilla keski-ikään ehtineillä, einiiden yletön ruotiminen ole muuta kuin manipulaatioita ja itsekeskeisyyttä. Olen ammatiltani sossu, joten näen elämän nurjaa puolta työssäni paljon.
Seitsemänkymppinen äitini, jolla on hyvä eläke, viimeisen päälle remontoitu asunto, koholla olevat sokerit ja verenpaine on hyväkuntoinen, onnekas ja etuoikeutettu. Äitini muuten aloitti vaivoistaan valittamisen myös alle 40-vuotiaana, joten ihan lapsesta saakka olen näitä kuunnellut. Olin 10-vuotias ja ajattelin että äiti kuolee. Sitten tajusin, että kuoleva ihminen tuskin olisi ostanut itselleen kallista turkistakkia. Niin tai näin, ei lasten pitäisi joutua tällaisia pohtimaan.
Mun äiti ja mummi elivät tuollaisessa symbioosissa, josta kumpikaan ei päässyt irtautumaan. Ja ihan kuten aloittajan teini-ikäiset lapset, mutkin sitoutettiin nuorena äidin ja mummin suhteeseen. Manipulaatiotahan tuossa on puolin ja toisin, eivätkä siihen verkkoon takertuneet nuoret edes kapinoi, koska sellaiseen ei ole mitään mahdollisuutta kahden marttyyrin kynsissä.
Aloittajan pitäisi nyt tarkastella tilannetta etäämmältä. Jokainen viikonloppu ei tarvitse reissata äidin luo, ei edes joka toinen. Aikalisä ja tilaa omille ajatuksille ja tunteille. Ja samaa perheen nuorille ja he tarvitsevat omia harrastuksia ja kavereita, he jäävät paljosta paitsi, jos nuoruus kuluu mummin juttuja kuunnellessa.
Mäkin olen joutunut rajaamaan äitiäni elämästäni rankallakin kädellä, äiti kuvitteli, että pääsisi jatkamaan samaa tanssia mun kanssa, jota tanssi oman äitinsä kanssa koko elämänsä. Meilläkin tuli välirikko kun en aikuisena halunnut äitini olevan elämäni tärkein ihminen ja elämäni pääsisältö.
Olen joutunut nelikymppisenä miettimään kuka olen ja mitä haluan. Harjoittelemaan omien rajojen pitävyyttä ja kokoa. Tajuamaan, että mulla on arvoa ihan omana itsenäni ja olen arvokas, vaikka en haluakaan miellyttää koko maailmaa ja kantaa vastuuta koko maailmasta. Näitä joudun harjoittelemaan varmaan koko ikäni. Raskaista ja vaikeista lapsuuden perheistä ponnistavat lähtevät liikkeelle takamatkalta ja siinä on kirimistä koko elämäksi. Taakkaa ei kuitenkaan tarvitse kantaa määräänsä enempää, vaan liian raskasta reppua voi keventää polun viereen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhat naiset on aina itsekkäitä ja pahantuulusia. Heivaa pois elämästäsi. Pian olet omaishoutaja kun et osaa päästää irti.
Vierailija kirjoitti:
Vanhat naiset on aina itsekkäitä ja pahantuulusia. Heivaa pois elämästäsi. Pian olet omaishoutaja kun et osaa päästää irti.
Kaikki eivät ole, mutta tuo on totta, että omaishoitajuuteenhan tuossa joutuu, jollei ota etäisyyttä. Manipuloinnista on ketjussa jo paljon juttua; ehkä tämä äiti haluaakin tyttärestään vanhuuden turvan. Mutta joo, omaa elämää enemmän Ap:lle ja tämän lapsille, tuo koko homma kuulostaa järkyn raskaalta. Ap itse asiassa jo otsikossa kirjoittaa tilanteen olevan raskas. Seuraaville viikonlopuille ihan muuta ohjelmaa kaikille.
Vierailija kirjoitti:
Onko tää joku suomalaisnaisten ominaisuus, että oma äiti mielletään kovin rakkaaksi vaikka kyseessä olisi ilkeä, kylmä ja tyly eukko? En voi ymmärtää.
Ap:n äiti ei kuulosta millään tapaa rakkaalta ja ap kuulostaa epätoivoisesti hyväksyntää hakevalta keskenkasvuiselta lapselta.
Eräs jo vähän iäkkäämpi tuttuni mietti jopa asuinpaikkaansa ja asunnon kokoa sillä ajatuksella, että äidin on mahdollisimman helppo tulla sinne vierailulle. Seuraavassa lauseessa hän kertoi kuinka ikävästi tämä äiti oli taas kohdellut häntä. Uskomatonta.
Viestien 93 ja 94 kirjoittajille kiitokset. Sanoititte tunteitani ja elämääni, mitä minäkin kipuilen.
Omien rajojen laittaminen rajattoman äidin kanssa on tuskaista ja työlästä, kun samalla näkee hänen hiipuvan ja heikkenevän. Kun omakin terveys ja jaksaminen on tässä kyseenalaista.
Jotenkin tuntuu siltä, ettei äiti ymmärrä ollenkaan missä hän loppuu ja missä minä alan. Kuvittelee ikään kuin minut hänen jatkeekseen. Kaikki sanomani liittyy aina jotenkin häneen. Kun hän on jotakin mieltä, olettaa, että minäkin automaattisesti olen. Kaikki mitä hän ei hyväksy, välitä tai arvosta on hölynpölyä ja sitä ei ole olemassakaan.
Äitini ei ole koskaan huomannut, että hän ei tunne minua lainkaan. Hänellä on pelkästään itse luomansa kuva minusta, se kiltti reipas ihana tyttö, joka aina selvittää, hoitaa ja tietää hänen kaikki asiansa niin hyvin. Kuinka ihanaa on, että hänellä on minut, kuinka hän ollenkaan pärjäisi, jos jotakin minulle tapahtuisi. Tuo mairittelu on oikeasti myös aika oksettavaa ja ylenpalttinen kiitollisuus on jonkinlaista peliä ja ulkoaopeteltua häneltä, kun oikeasti hän on kuitenkin ilkeä ja omaa itseänsä täynnä.
99 jatkaa. Ikään kuin olen aina ollut ylistämällä alistettu.
Ikuinen äidin terapeutti ja likasanko.
Manipuloinnista, aloittajahan tahtoisi manipuloida äitiään, markkinoille, museoihin, lähelleen asumaan. Miten paljon aloittajan avioliiton purkautumiseen vaikuttanut aikaisempi tiivis "äiti on paras kaverini" - tyyli, sitten ero muutti aaian. Onko mies ollut kolmas pyörä?
Olen lasteni face-kaveri, en heidän päivityksiinsä reagoi mitenkään. Lastenlasten syntyessä oli heti sopimus, lasten kuvia ei faceen eikä heidän elämästään. He eivät itse laita emmekä me muutkaan sukulaiset. Nyt aikuisina kun lapset pystyvät jo luvan antamaan, on voinut jotain yhteiskuvia olla vaikka retkiltä.