Lue keskustelun säännöt.
Kun rakkaan äidin tapaaminen kuormittaa ja stressaa?
23.03.2025 |
Olisikos kanssakulkijoilla antaa neuvoja tai jonkinlaista vinkkiä miten luovia äidin kanssa?
Mulla on ollut äitiini nuorena tosi hyvät ja läheiset välit, olimme ns. bestiksiä. Äitini ollut aina tosi vahva hahmo, isä meillä hissukka (olin "isin tyttö") joka ei koskaan hermostunut mistään. Vanhemmat olivat naimisissa 50 vuotta, aina isäni kuolemaan pari vuotta sitten. Minun ja äitini välit alkoivat rakoilemaan kun avioeroni aikaan (10v) sitten asetin hänelle selkeät rajat (poistin hänet esim. Facebookistani kun julkisesti kommentoi ex-aviomieheni asioita seinälleni) jne.. Yritin näistä puhua äitini kanssa, mutta aika huonolla lopputulemalla; hän koki että minä olin määräilevä ja vaikea, joka kertoo hänelle miten asiat pitäisi tehdä jne. Asiat tasoittuivat kyllä, mutta ei koskaan palanneet ennalleen (tämän hyväksyn, olenhan itsekin kasvanut ihmisenä, monella tapaa).
Nyt äitini asuu yksin, vajaan tunnin ajon päässä minun kotikaupungistani jossa minä synnyin, kävin koulut ja nyt kasvatan omia lapsiani jo 10 vuoden ajan (täällä hänkin on lapsuuden/nuoruuden ja suurimman osan aikuisuudestaan asunut). Minä (olen töissä käyvä/opiskeleva 2 lapsen yh-äiti) käyn äitin luona lasten kanssa kylässä viikonloppuisin, sillä arki on tätä peruseloa; koulua, opiskelua, lasten koulua ja harrastuksia. Äiti ei tule koskaan meillä käymään (vaikka bussi toisi ovelta ovelle), eikä hän koskaan soittele tai tekstaile, pääsääntöisesti kaikki viestintä ja aloitteenteko esim. tapaamisiin on aina minusta lähtöisin. Hän ei koskaan esim. tekstaa että mitä minulle kuuluu. Tämä tuntuu oudolta. Olen kysynyt miksi, vastaus on ettei hän halua vaivata kun arkemme on niin kiireistä. Joskus mietin että testaisin että montako viikkoa menee että hän on yhteydessä ja pyytelee kylään (sitä en odota että hän ehdottaisi että tulisi meille.
No mutta, nyt nämä meidän tapaamisemme ovat olleet sitä, että kun näemme, istumme kahvilla ja äiti ruotii kaikkien tuttujen elämät (ja lähinnä siis kertoo miten muiden pitäisi hänen mielestä elämänsä elää); parisuhteet, työasiat, paino/ulkonäköasiat. Todella, todella raskasta. Hän kommentoi sisarukseni lapsien elämät, kehuu yhtä, haukkuu toista. Nyt uusi "huipennus" on omat terveyskrenat joista puhutaan. Koska on seuraava labra, miten pumppu hakkaa, mitä apteekkari sanoi, minkälainen lääkäri häntä hoitaa, mitä lääkkeitä on määrätty. Jos ehdottaa et lähtisi kanssamme seuraavana viikonloppuna markkinoille "No pitää katsoa että missä kunnossa olen". Ja asia jää niilleen.
Olen äidille vuodet sanonut että olisin toivonut että hän muuttaisi lähemmäs meitä, jolloin näkisimme arkena enemmän ja voisimme "harrastaa" tai tehdä asioita yhdessä; ulkoilla, käydä museoissa, ihan vaan piipahtaa iltateelle. Hän ei halua muuttaa, koska kokee ettei meidän kaupungissa ole hänelle mitään..
Nyt olemme taas tänään tekemässä viikottaisen visiitin äidin tykö. Harmittaa, että jo nyt olen hieman ahdistunut siitä, että pakotan muksut istumaan 3 tuntia mummun sohvalla kuuntelemassa terveysasioita..
Miten saada tämä kuvio jotenki terveellisemmäksi ja positiivisemmaksi? Vai annanko vain asian olla. Kaikki vinkit tervetulleita.
Kommentit (101)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teinit, melkein aikuinen 17-vuotias. Kyllä hän jaksaa jo 3 tuntia olla mummolla ja kasata elämänkokemusta, vanhuudesta, hyvistä tavoista, kuuntelemisesta. Kohtahan he joutuvat kestämään työelämän, ainakin kesätyön, koittelemukset.
Mulla on kiltit melkein aikuiset lapsenlapset. Kävelevät köpöttelijän kanssa kaupassa, puuhailevat keittiössä, huolehtivat että istu caan mummo. Pojalle olen sanonut eikö heistä ole ikävää tuhlata aikaa hidastahtiseen viikonloppuun, poika on sitä mieltä että heidän, kuten jokaisen, on joskus hyvä pysähtyä ottamaan muut huomioon.
Ap vastaa. Kyllä meillä lapset (myös teini) lähtee mielellään mummolle mukaan ja siellä parhaamme mukaan teemme sen mitä voimme. Haastavaa on se, että mummo ruotii naapurien laihtumiset ja lihomiset (itselleni punainen vaate tämä ulkonäöstä puhuminen, etenkin kun taloudessa on se teini, j
Aloituksessa lapsesi ahdistuvat kolmen tunnin sohvalla istumisesta ja mummon juttujen kuuntelemisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun on vaikea uskoa että kaikki vanhukset muuttuvat energiaa kuppaaviksi vampyyreiksi. Mutta ilmeisesti niin on? Oma äiti on 70 ja juuri sellainen, emme ole tekemisissä. Hän aloitti kuolemapuheet alle 50-vuotiaana, oli todella raskasta jo teininä alkaa kuunnella miten ei tiedä onko elossa ensi viikolla. Suivaannuin niin pahasti että välit meni jossain vaiheessa, työikäinen murehti kuolemaa yo-juhlissani ym. pimeää. Anoppini ei ole lainkaan yhtä paha, mutta hänkin alle 60 kun niiiin kauheasti sattui selkään ja käsiin ja joka paikkaan ja hoidettiin syöpää mitä ei edes ollut. Ihmisellä ei ole mitään muuta puhuttavaa kuin toisten haukkuminen, arvostelu ja omat vaivat.
Joskus joutuu työikäinenkin lapsensa yo- juhlissa jo miettimään kuolemaansa, joskus nuorempanakin. ( kolme syöpäsairasta lähellä, nyt toipuvan lapsella yo-juhlat tänä keväänä.)
Muistahan nyt kommentin kirjoittaja ettet kuuskymppisenä puhu vaivoistasi etkä vielä 80-vuotiaanakaan. Jotenkin jatkuva valitus voi olla sukuvika, valittajat valittaa täällä valittavista äideistään.
Vapauta lapset noilta viikottaisilta (!) vierailuilta. Jos haluat itse käydä noin usein niin ok, mutta on minusta liikaa vaadittu lapsilta/teiniltä istua 3 h sohvalla mummon tympeitä jorinoita kuunnellen. Enintään kerran kuukaudessa riittää, kyllä siitäkin saa ihan riittävästi kasvattavaa elämänkokemusta.
Vierailija kirjoitti:
Joskus joutuu työikäinenkin lapsensa yo- juhlissa jo miettimään kuolemaansa, joskus nuorempanakin. ( kolme syöpäsairasta lähellä, nyt toipuvan lapsella yo-juhlat tänä keväänä.)
Muistahan nyt kommentin kirjoittaja ettet kuuskymppisenä puhu vaivoistasi etkä vielä 80-vuotiaanakaan. Jotenkin jatkuva valitus voi olla sukuvika, valittajat valittaa täällä valittavista äideistään.
Sinun ei ole pakko avata tätä ketjua ja lukea anonyymejä valituksia. Sen sijaan lapsen on vähän pakko kotona asuessaan kuunnella äidin negatiivisuutta ja kärsiä siitä. Äidilläni ei ollut mitään sairauksia, hän vain kuulostelee jatkuvasti voisiko johonkin sattua, voisiko kolottaa, olisiko hiukan sellainen tunne että tulisi vaikka ihottumaa. Hän oli jättänyt kerran pöydälle levälleen papereita joissa lääkäri epäili hänelle persoonallisuushäiriötä. En lukenut pidemmälle. Omia lapsia olen käskenyt komentamaan minut hiljaiseksi ja lähtemään pois jos en usko, mikäli alan missään iässä olla ahdistava kolotusteni luettelija ja vaadin heitä yleisökseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitisi ajattelee sinua, ei halua rasittaa omilla asioilla. Sinua. Vanhemmalla ihmisellä ei välttämättä ole muita puheenaiheita, kun piirit ovat pienet. Pianhan sun vanhin lapsesi voi vaikka käydä yksin idoäidillään. Niin munkin lapset tekevät, luovat omaa suhdetta isovanhempiin. Meillä 18 vuotias vie saunapuita sisälle, käy kaupassa jne. Isovanhemmat ei edes pyydä meiltä tällaista vaan meidän lapsilta.
Miun äidille ainakin lähteminen jonnekin on vähän pelottavaa nykyään. Tämä voi myös olla ensimmäinen muisti sairauden oire, ei kuitenkaan aina. Sun äitisi vanhenee, ei tuo ole mitään muuta. Mukaan äiti ei enää ole pitkään aikaan soitellut jossei ole jotain tärkeää asiaa. Sekin muuttuu ajan myötä.
Mitä jos vain harventaisit niitä tapaamisia, kuten muutkin ovat ehdottaneet? Esim. Kertaan tai kaksi kuussa? Miksi äitisi viestittelisi kanssasi paljonkin, kun tapaatte viikottain? Ei hänen elämässään ehdi tapahtua niin lyhyessä ajassa mitään, mistä saisi jutun juurta teidän kanssa. Lisäksi harvempi kyläilytahti voisi saada hänetkin aktivoitumaan lähtemään vaikka sinne markkinoille. Nythän hänen ei tarvitse vaivautua, kun käytte siellä jatkuvasti muutenkin. Hellitä vähän ja anna äidillesi aikaa olla aloitteellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä. Näimme viimeksi tammikuussa ja sanoin, että katsotaan kesällä uudemman kerran, jos hän on tehnyt tässä keväällä jotain kertomisen arvoista ts. elänyt. Ei minulla ole mitään kiinnostusta mennä kuuntelemaan joidenkin puolituntemattomien sukulaisten sairauksia ja kuolemia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus joutuu työikäinenkin lapsensa yo- juhlissa jo miettimään kuolemaansa, joskus nuorempanakin. ( kolme syöpäsairasta lähellä, nyt toipuvan lapsella yo-juhlat tänä keväänä.)
Muistahan nyt kommentin kirjoittaja ettet kuuskymppisenä puhu vaivoistasi etkä vielä 80-vuotiaanakaan. Jotenkin jatkuva valitus voi olla sukuvika, valittajat valittaa täällä valittavista äideistään.
Sinun ei ole pakko avata tätä ketjua ja lukea anonyymejä valituksia. Sen sijaan lapsen on vähän pakko kotona asuessaan kuunnella äidin negatiivisuutta ja kärsiä siitä. Äidilläni ei ollut mitään sairauksia, hän vain kuulostelee jatkuvasti voisiko johonkin sattua, voisiko kolottaa, olisiko hiukan sellainen tunne että tulisi vaikka ihottumaa. Hän oli jättänyt kerran pöydälle levälleen papereita joissa lääkäri epäili hänelle persoonallisuushäiriötä. En lukenut pidemmälle. Omi
Et siis pidä psyyken sairautta oikeana? Ei muuta kuin muistat kun tulet vanhaksi, lapsille ei hisaustakaan vaivoistasi.
Kyllä (äidin) psyyken sairaus varmaan on lapselle ihan yhtä stressaavaa kuin syövästä hiipuminen. Trauma jää kummastakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos aiot jatkaa synnyinkaupungissasi asumista, niin pyydä äitiäsi muuttamaan sinne takaisin.
Se on helpompi muuttaa nyt kuin vanhempana, jolloin on jo huonossa kunnossa.
Tällöin voitte tapailla spontaanisti. Ja kun hän vanhenee, sun on helpompi hoitaa hänen asioitaan.
Aikuisina kuitenkin voisimme olla jo aikuisia ja olla hermostumatta vanhuksen labroista, kuulokojeista, pilleripurkeista vaikka ahdistavaa onkin kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos aiot jatkaa synnyinkaupungissasi asumista, niin pyydä äitiäsi muuttamaan sinne takaisin.
Se on helpompi muuttaa nyt kuin vanhempana, jolloin on jo huonossa kunnossa.
Tällöin voitte tapailla spontaanisti. Ja kun hän vanhenee, sun on helpompi hoitaa hänen asioitaan.
50 vuotta avioliitossa ollut leski ei enää ole nuori nytkään. Miksi hänen pitäisi muuttaa?
Et siis pidä psyyken sairautta oikeana? Ei muuta kuin muistat kun tulet vanhaksi, lapsille ei hisaustakaan vaivoistasi.
Kyllä (äidin) psyyken sairaus varmaan on lapselle ihan yhtä stressaavaa kuin syövästä hiipuminen. Trauma jää kummastakin.
Totta kai psyyken sairaus on oikea. Aikuisella on velvollisuus hakea sairauteensa apua eikä kaataa sitä minkään ikäisen lapsensa harteille. Trauma todellakin jäi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tää joku suomalaisnaisten ominaisuus, että oma äiti mielletään kovin rakkaaksi vaikka kyseessä olisi ilkeä, kylmä ja tyly eukko? En voi ymmärtää.
Ap:n äiti ei kuulosta millään tapaa rakkaalta ja ap kuulostaa epätoivoisesti hyväksyntää hakevalta keskenkasvuiselta lapselta.
Vierailija kirjoitti:
Et siis pidä psyyken sairautta oikeana? Ei muuta kuin muistat kun tulet vanhaksi, lapsille ei hisaustakaan vaivoistasi.
Kyllä (äidin) psyyken sairaus varmaan on lapselle ihan yhtä stressaavaa kuin syövästä hiipuminen. Trauma jää kummastakin.
Totta kai psyyken sairaus on oikea. Aikuisella on velvollisuus hakea sairauteensa apua eikä kaataa sitä minkään ikäisen lapsensa harteille. Trauma todellakin jäi.
Hänhän oli käynyt lääkärissä jos näit diagnoosinkin. Nyt mun mielestä aikuisena voisit jo ymmärtää, ja kuten teetkin, tarkkailla itseäsi oletko sinä valittamaton tasapainoinen ihminen ja pysytkö myös vanhana henkilönä joka ei muita asioillaan vaivaa.
Vierailija kirjoitti:
Et siis pidä psyyken sairautta oikeana? Ei muuta kuin muistat kun tulet vanhaksi, lapsille ei hisaustakaan vaivoistasi.
Kyllä (äidin) psyyken sairaus varmaan on lapselle ihan yhtä stressaavaa kuin syövästä hiipuminen. Trauma jää kummastakin.
Totta kai psyyken sairaus on oikea. Aikuisella on velvollisuus hakea sairauteensa apua eikä kaataa sitä minkään ikäisen lapsensa harteille. Trauma todellakin jäi.
Eihän psyykkisesti sairas olisi sairas jos hän pystyisi kontrolloimaan käytöksensä ja huomioimaan sen vaikutukset vaikkapa lapsiinsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et siis pidä psyyken sairautta oikeana? Ei muuta kuin muistat kun tulet vanhaksi, lapsille ei hisaustakaan vaivoistasi.
Kyllä (äidin) psyyken sairaus varmaan on lapselle ihan yhtä stressaavaa kuin syövästä hiipuminen. Trauma jää kummastakin.
Totta kai psyyken sairaus on oikea. Aikuisella on velvollisuus hakea sairauteensa apua eikä kaataa sitä minkään ikäisen lapsensa harteille. Trauma todellakin jäi.
Eihän psyykkisesti sairas olisi sairas jos hän pystyisi kontrolloimaan käytöksensä ja huomioimaan sen vaikutukset vaikkapa lapsiinsa.
Vastuuntoinen ja normaali ihminen hakee apua psyyken vaivaansa. No, ihan sama, minä en enää noita juttuja ole kuuntelemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et siis pidä psyyken sairautta oikeana? Ei muuta kuin muistat kun tulet vanhaksi, lapsille ei hisaustakaan vaivoistasi.
Kyllä (äidin) psyyken sairaus varmaan on lapselle ihan yhtä stressaavaa kuin syövästä hiipuminen. Trauma jää kummastakin.
Totta kai psyyken sairaus on oikea. Aikuisella on velvollisuus hakea sairauteensa apua eikä kaataa sitä minkään ikäisen lapsensa harteille. Trauma todellakin jäi.
Eihän psyykkisesti sairas olisi sairas jos hän pystyisi kontrolloimaan käytöksensä ja huomioimaan sen vaikutukset vaikkapa lapsiinsa.
Vastuuntoinen ja normaali ihminen hakee apua psyyken vaivaansa. No, ihan sama, minä en enää noita juttuja ole kuuntelemassa.
Kun näit lääkärin papereita eikö hän ollut apua hakenut? Onhan harhaiset, masentuneet, psykoosissa, maniassa olevat ikäviä ihmisiä eikä varmaan äiteinä ja isinä hyviä mutta eivät he voi itselleen mitään. Kuten sinäkään et voi ajatuksillesi ja valittamisellesi mitään.
Tämä varmasti liittyy äitisi ikääntymiseen.
Älä painosta, anna hänelle tilaa.
Voithan hieman harventaa tapailua,
jos terveysjupinat ärsyttävät.
Oma äitini on kuollut, mutta onneksi
vaikuttaa siltä, että olen saamassa todella
kivan, lämminsydämisen, iältäänkin vielä alle
70 v anopin.
Hän on koulutukseltaan maisema-arkkitehti
ja hortonomi, siis mestari luomaan kauniita
pihoja ja viheristutuksia.
Kuulostaa aika, no, vehreältä!
.....
Et taida kovin paljon lukea täältä mikä riesa on vanha äiti/vanhemmat monellekin. Etenkin jos puoliso joutuu käyttämään aikaa oman vanhempansa auttamiseen.
Siksi olen päättänyt pysyä itsenäisenä olematra riesa kenellekään.