Kun rakkaan äidin tapaaminen kuormittaa ja stressaa?

Olisikos kanssakulkijoilla antaa neuvoja tai jonkinlaista vinkkiä miten luovia äidin kanssa?

Mulla on ollut äitiini nuorena tosi hyvät ja läheiset välit, olimme ns. bestiksiä. Äitini ollut aina tosi vahva hahmo, isä meillä hissukka (olin "isin tyttö") joka ei koskaan hermostunut mistään. Vanhemmat olivat naimisissa 50 vuotta, aina isäni kuolemaan pari vuotta sitten. Minun ja äitini välit alkoivat rakoilemaan kun avioeroni aikaan (10v) sitten asetin hänelle selkeät rajat (poistin hänet esim. Facebookistani kun julkisesti kommentoi ex-aviomieheni asioita seinälleni) jne.. Yritin näistä puhua äitini kanssa, mutta aika huonolla lopputulemalla; hän koki että minä olin määräilevä ja vaikea, joka kertoo hänelle miten asiat pitäisi tehdä jne. Asiat tasoittuivat kyllä, mutta ei koskaan palanneet ennalleen (tämän hyväksyn, olenhan itsekin kasvanut ihmisenä, monella tapaa). 

Nyt äitini asuu yksin, vajaan tunnin ajon päässä minun kotikaupungistani jossa minä synnyin, kävin koulut ja nyt kasvatan omia lapsiani jo 10 vuoden ajan (täällä hänkin on lapsuuden/nuoruuden ja suurimman osan aikuisuudestaan asunut). Minä (olen töissä käyvä/opiskeleva 2 lapsen yh-äiti) käyn äitin luona lasten kanssa kylässä viikonloppuisin, sillä arki on tätä peruseloa; koulua, opiskelua, lasten koulua ja harrastuksia. Äiti ei tule koskaan meillä käymään (vaikka bussi toisi ovelta ovelle), eikä hän koskaan soittele tai tekstaile, pääsääntöisesti kaikki viestintä ja aloitteenteko esim. tapaamisiin on aina minusta lähtöisin. Hän ei koskaan esim. tekstaa että mitä minulle kuuluu. Tämä tuntuu oudolta. Olen kysynyt miksi, vastaus on ettei hän halua vaivata kun arkemme on niin kiireistä. Joskus mietin että testaisin että montako viikkoa menee että hän on yhteydessä ja pyytelee kylään (sitä en odota että hän ehdottaisi että tulisi meille.

No mutta, nyt nämä meidän tapaamisemme ovat olleet sitä, että kun näemme, istumme kahvilla ja äiti ruotii kaikkien tuttujen elämät (ja lähinnä siis kertoo miten muiden pitäisi hänen mielestä elämänsä elää); parisuhteet, työasiat, paino/ulkonäköasiat. Todella, todella raskasta. Hän kommentoi sisarukseni lapsien elämät, kehuu yhtä, haukkuu toista. Nyt uusi "huipennus" on omat terveyskrenat joista puhutaan. Koska on seuraava labra, miten pumppu hakkaa, mitä apteekkari sanoi, minkälainen lääkäri häntä hoitaa, mitä lääkkeitä on määrätty. Jos ehdottaa et lähtisi kanssamme seuraavana viikonloppuna markkinoille "No pitää katsoa että missä kunnossa olen". Ja asia jää niilleen. 

Olen äidille vuodet sanonut että olisin toivonut että hän muuttaisi lähemmäs meitä, jolloin näkisimme arkena enemmän ja voisimme "harrastaa" tai tehdä asioita yhdessä; ulkoilla, käydä museoissa, ihan vaan piipahtaa iltateelle. Hän ei halua muuttaa, koska kokee ettei meidän kaupungissa ole hänelle mitään..

Nyt olemme taas tänään tekemässä viikottaisen visiitin äidin tykö. Harmittaa, että jo nyt olen hieman ahdistunut siitä, että pakotan muksut istumaan 3 tuntia mummun sohvalla kuuntelemassa terveysasioita..

Miten saada tämä kuvio jotenki terveellisemmäksi ja positiivisemmaksi? Vai annanko vain asian olla. Kaikki vinkit tervetulleita.