Onko sinulla joku trauma lapsuudesta?

.

En voisi uskoa, että yhtään kukaan jäisi piehtaroimaan mihinkään, jos saisi vapaasti valita elääkö elämäänsä tyytyväisenä vai ei. Ruminointi (piehtarointi) on traumaoire.

Jep. Muutenkin ylipäätään se, että keskustelee muiden traumatisoituneiden kanssa asiasta, ei ole mielestäni mitään piehtarointia. Trauma on asia joka vaikuttaa läpi elämän ja se kulkee osana joka päiväistä arkea. Siitä keskusteleminen on aivan normaalia toimintaa, mutta koska nämä keskustelut eivät ole sellaisia mitä käydään työpaikan kahvipöydässä, niistä keskustellaan sitten täällä.

Aina ihmetyttää nämä tyypit jotka lukevat täältä jonkun ihmisen spesifistä aiheesta tekemän aloituksen ja olettavat sen olevan ainoa asia tämän ihmisen elämässä jota hän lisäksi vatkaa 24/7.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien liitto oli sen verran riitaisi että aloin karttamaan kaikkea perhe-elämään johtavaa. Elän siis vannoutuneena "sinkkuna" elämäni loppuun asti.

Ihanaa kun kotona saa olla omassa rauhassa. Ei enää koskaan huutoa, riitelyä, draamaa, vihaa, jännittynyttä ilmapiiriä, pelkoa siitä mikä odottaa kun tulee kotiin, jne.

Inhoan myös kaikkia juhlapäiviä samasta syystä, koska niihin liittyy lähinnä pahoja muistoja.

M37 

Tämä resonoi. Samantapaisia kokemuksia ja inhoan myös juhlapyhiä, erityisesti äitien- ja isäinpäivää. Mutta muitakin sellaisia, joihin liittyy pakollinen lapsuuden perheen kanssa juhliminen. En pysty vieläkään rentoutumaan heidän seurassaan ja pelkään huonoa ilmapiiriä. Ja ahdistun jos huomaan pientäkään riitaa. 

Vierailija kirjoitti:

On niin paljon, että mä en oikein edes tiedä että missä trauma alkaa ja missä minä. Tai siis millainen mä olisin, jos olisi ollut ns. normaali lapsuus. 

Koskettava kysymys - millainen olisin jos traumoja ei olisi. Jos kotona olisi ollut hyvä ja lämmin ilmapiiri ilman henkistä väkivaltaa. Mietin sitä itsekin. 

Vierailija kirjoitti:

Miten teillä traumatisoituneilla on onnistunut ihmissuhteet aikuisiällä? Oletteko toistaneet kodin kaavaa omissa suhteissanne?

Mun on ollut koko aikuisiän vaikea päästää ketään kumppania oikeasti lähelle. En ole osannut avautua toiselle kunnolla, vaikka nytkin periaatteessa elän ihan hyvässä parisuhteessa. Olen kuitenkin esim näistä traumoista avautunut vain pintapuolisesti. Lisäksi seksuaalisuuden kanssa on ongelmia ja siinäkin oikea läheisyys on mulle vaikeaa. 

Uppailen tätä aihetta, jos kokemuksiaan jakavia traumatisoituneita sattuisi olemaan taas linjoilla.

Kiinnostaisi tietää onko täällä traumaterapian läpikäyneitä ihmisiä? Mitä traumaterapiassa konkreettisesti tehdään? Koetteko siitä olleen hyötyä ja oliko prosessi kuinka raskas?

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt, että kuinka kauan lapsena koettua traumaa voi "syyttää" kaikesta, mitä elämässä myöhemmin tapahtuu? Mulla on äidin takia lapsuuden traumoja. Oon tehnyt aikuisiällä huonoja valintoja ja kokenut niistä traumoja, mutten syytä niistä lapsuuttani. Sanokoot psykoterapeutit mitä tahansa, jossain vaiheessa on otettava itse vastuu valinnoistaan ja siitä, mitä niistä seuraa. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta se, miten suhtautuu ja käsittelee tulevaa, on paljolti kiinni itsestä. 

No miten voi parantaa itsensä dissosiaatiosta?

up

Vierailija kirjoitti:

Uppailen tätä aihetta, jos kokemuksiaan jakavia traumatisoituneita sattuisi olemaan taas linjoilla.

Kiinnostaisi tietää onko täällä traumaterapian läpikäyneitä ihmisiä? Mitä traumaterapiassa konkreettisesti tehdään? Koetteko siitä olleen hyötyä ja oliko prosessi kuinka raskas?

Seks. väkivallan ja r*skauksen kokemuksia on terapoitu, takaumiin emdr ollut yllättävänkin hyvä keino, ja käyty läpi myös kaikenlaista itsetuhoisuudesta lapsuuden laiminlyönteihin.

Hirvittävän raskas prosessi ollut ajoittain, mutta tarpeellinen. Hengen pelastava kirjaimellisesti.