Onko sinulla joku trauma lapsuudesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt, että kuinka kauan lapsena koettua traumaa voi "syyttää" kaikesta, mitä elämässä myöhemmin tapahtuu? Mulla on äidin takia lapsuuden traumoja. Oon tehnyt aikuisiällä huonoja valintoja ja kokenut niistä traumoja, mutten syytä niistä lapsuuttani. Sanokoot psykoterapeutit mitä tahansa, jossain vaiheessa on otettava itse vastuu valinnoistaan ja siitä, mitä niistä seuraa. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta se, miten suhtautuu ja käsittelee tulevaa, on paljolti kiinni itsestä. 

trauma saattaa aktivoitua vasta 20-30v päästä, siihen asti sen on saattanut onnistua ohittamaan. Kannattaa kuunnella youtubesta esim. Tim Fletcherin videoita, niihin saanee varmaan teksityksen jos ei enkku taivu. Tämä siis ei tarkoita että kaikessa mennään trauman taakse, mutta hänen videot selittää asioita aika hyvin. t. nelikymppinen joka suoritti hemmetin hyvin elämää kunnes seinä tu

Minulla on taustalla hyväksikäyttöä lapsena ja teininä jouduin festareilla sitten vielä uudestaan kokemaan kauheuksia.

Ulospäin olen pärjännyt varmaan ihan hyvin. Sattumat ohjanneet elämää oikeaan suuntaan. Huonommin olisi voinut käydä.

Mutta noin 1,5 vuotta sitten minulla oli kierukan kanssa ongelmia ja sitä tutkittiin, ultrattiin, päivystyksessä, vastaanotolla jne. Viimeinen käynti päivystyksessä ja jouduin taistelemaan, että ottivat edes silloin sen kierukan pois.

Tulikin sitten täysi stoppi seksijuttuihin tuon jälkeen. Nytkin olen "jatkanut elämää", mutta ilman seksiä. Minulla on ihan hirveä olo, kun edes ajattelen, että joku koskisi minua. Vanha trauma aktivoitui. Nytkin on ihan kamala olo kun ajattelin tätä.

On montakin traumaa. Olen pärjännyt, on ollut pakko. Lääkitys ollut. Terapiaa kokeilin. Ei ollut mun juttu.

Tavallaan, lapsena pelkäsin kotona pikkuveljen isän arvaamattoman ja pelottavan käytöksen takia. Hän saattoi saada älyttömiä raivokohtauksia ihan mitättömistäkin asioista, niiden aikana huusi ja paiskoi ovia. Yleensä jos hänellä oli joku ongelma syyllisti myös muita, esimerkiksi jos autossa oli jotain vikaa, hän syytti ettei alle kouluikäiset/ala-asteikäiset lapset osaa auttaa. Kun telkkari ei toiminut tai tietokone oli jumissa, hän saattoi syyllistää lapsia tästä, huusi että kaikkihan meillä rikotaan, viitaten siihen että lapset olisivat syyllisiä tapahtuneeseen, vaikkei olleet. Hänellä ei ollut mitään sietokykyä ihan tavalliselle elämälle ja pienetkin asiat oli ihan maailmanloppu. Saattoi osoittaa mieltään haukkumalla lapsia muille ihmisille, pitämällä mykkäkoulua ovien ja tavaroiden paiskomisen lisäksi, ja tätä saattoi jatkua päiviä ja viikkoja.

Uhkaili myös itsemurhalla näiden raivarien aikana, pienten lasten kuullen, kuvaillen miten sen tekisi, uhkaili. Pelkäsin lapsena joutuvani perhesurman uhriksi, joskus ajattelin että en varmaan elä nuoreksi tai aikuiseksi. Uhkasi esimerkiksi ajaa päin vastaantulevaa rekkaa tai kalliota, joskus lähti kotoa näin huutaen. Olen ollut joskus mukana autossa kun tämä ajoi kauheaa ylinopeutta ja raivosi. Pelkäsin joskus lapsena mennä koulusta kotiin, että jotain on tapahtunut tai tapahtuu. Toisaalta opin jo ehkä tuolloin olemaan välittämättä, ajattelin että miten paljon helpompaa elämä olisi kolmistaan äidin ja veljen kanssa.

Lapsena ajattelin paljon sitä, että elämä ei ole itsestäänselvyys. Mutta toisaalta lapsena opin elämään hetkessä, tekemään hauskoja asioita, koska ajattelin ettei huomista välttämättä ole. Nyt aikuisena tuo tietysti tuntuu aika karulta. Mutta olin tavallaan hyvin rohkea lapsi, koin lapsuuden kuitenkin mielekkääksi ja lapsuudestani on paljon hyviä muistoja. Toisaalta tuo varuillaan oleminen ja pelkääminen aiheutti mm. sen, että inhosin pitkään huutavia ihmisiä, ajattelin heidän olevan myös arvaamattomia. Säpsähtelin äkillisiä kovia ääniä, pelkäsin kun metsästysaikaan metsässä kuului pamahduksia. Joskus vielä nykyäänkin säpsähtelen ja huomaan huolestuvani tietyistä asioista.

Hyvä asia oli se, että tämä pikkuveljen isä oli aika paljon poissa kotoa, milloin missäkin, joten käytännössä äiti oli oikeastaan yksinhuoltaja meille ja meidän arki oltiin me kolme. Kun pikkuveljen isä kuoli, itse aiheuttamistaan syistä, ollessani nuori, se tuntui vaan helpottavalta, ei tarvinut pelätä. Pelastava tekijä on myös ollut oma isäni, joka on aina ollut hyvä vanhempi, ja tavallaan isä myös pikkuveljelleni.

Vierailija kirjoitti:

Miten teillä traumatisoituneilla on onnistunut ihmissuhteet aikuisiällä? Oletteko toistaneet kodin kaavaa omissa suhteissanne?

Moni alitajuisesti toistaa. Siksi heillä itsellään epävakaa elämä rikkoen muita ihmisiä. Ja. Samalla. Rikkoen. Itseään. Loppu. Viimein.

Vierailija kirjoitti:

Mitähän te kaikki traumavinkujat sitten teette jos syttyy sota? Sodan kokeneet sukupolvet kun ei vingu siitä jos vanhempi käski siivoamaan huoneensa.

Trollaustahan tämä varmasti on, mutta huolestuttavaa ihannoida sotasukupolvia. Heillähän vasta niitä traumoja olikin, jotkut ei millään tavalla kestäneet normaalia elämää, päihdeongelmat, väkivalta ja mielenterveysongelmat oli hyvin yleisiä. Toki näistä ei puhuttu, vaan perheet kärsi yksin ja moni teki itsemurhan. Todella moni myös siirsi omat traumansa seuraaville sukupolville.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt, että kuinka kauan lapsena koettua traumaa voi "syyttää" kaikesta, mitä elämässä myöhemmin tapahtuu? Mulla on äidin takia lapsuuden traumoja. Oon tehnyt aikuisiällä huonoja valintoja ja kokenut niistä traumoja, mutten syytä niistä lapsuuttani. Sanokoot psykoterapeutit mitä tahansa, jossain vaiheessa on otettava itse vastuu valinnoistaan ja siitä, mitä niistä seuraa. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta se, miten suhtautuu ja käsittelee tulevaa, on paljolti kiinni itsestä. 

trauma saattaa aktivoitua vasta 20-30v päästä, siihen asti sen on saattanut onnistua ohittamaan. Kannattaa kuunnella youtubesta esim. Tim Fletcherin videoita, niihin saanee varmaan teksityksen jos ei enkku taivu. Tämä siis ei tarkoita että kaikessa mennään trauman taakse, mutta hänen videot selittää asioita aika hyvin. t. nelikymppinen jok

Lainaus ei toimi, mutta seksuaalitrauman aktivoituessa kannattaa miettiä vakavasti terapiaa. Auttoi itsellä. 

Tim Fletcheriä olen itsekin katsonut ja hetken mietin, onko tuo viesti itseni kirjoittama, kun olisi voinut olla. Monta vuosikymmentä meni hyvin ja kuvittelin kaiken olevan mennyttä ja historiaa. Kunnes ei ollut. Monella omat lapset tai vanhempien kuolema laukaisevat näitä pitkän tauon jälkeen.

Tää ihan kaikkea sotasukupolviin vertaava jengi on kyllä ihan oma lukunsa. Ainoa hyväksytty tapa traumatisoitua on sota ja silloinkin vain sota jossa Suomi on ollut mukana.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan, lapsena pelkäsin kotona pikkuveljen isän arvaamattoman ja pelottavan käytöksen takia. Hän saattoi saada älyttömiä raivokohtauksia ihan mitättömistäkin asioista, niiden aikana huusi ja paiskoi ovia. Yleensä jos hänellä oli joku ongelma syyllisti myös muita, esimerkiksi jos autossa oli jotain vikaa, hän syytti ettei alle kouluikäiset/ala-asteikäiset lapset osaa auttaa. Kun telkkari ei toiminut tai tietokone oli jumissa, hän saattoi syyllistää lapsia tästä, huusi että kaikkihan meillä rikotaan, viitaten siihen että lapset olisivat syyllisiä tapahtuneeseen, vaikkei olleet. Hänellä ei ollut mitään sietokykyä ihan tavalliselle elämälle ja pienetkin asiat oli ihan maailmanloppu. Saattoi osoittaa mieltään haukkumalla lapsia muille ihmisille, pitämällä mykkäkoulua ovien ja tavaroiden paiskomisen lisäksi, ja tätä saattoi jatkua päiviä ja viikkoja.

Uhkaili myös itsemurhalla näiden raivarien aikana, pienten lasten kuullen, kuva

Niin ja lisäisin vielä siihen varsinaiseen traumaosuuteen, että totta kai tuo vaikutti. Varsinkin tuo koettu syyllistäminen, raivoamisen, riehumisen ja mykkäkoulua jälkeen, asioista jotka ei olleet minun syytäni. Olen kokenut helposti syyllisyyttä asioista, jotka ei millään tavalla ole minun syytäni. Syyllisyydentunne oli hyvin voimakasta, koin olevani vastuussa asioista mistä lapsen tai nuoren ei edes kuuluisi olla. Ajattelin että en osaa mitään tai tarpeeksi, en ole yhtä hyvä kuin muut. Huolestuin helposti ja varmistelin asioita moneen kertaan, ettei mitään tapahtuisi, etten olisi syyllinen. Syyllisyysajattelusta on ollut aika vaikeaa päästä eroon, se on jossain tosi syvällä. Nyt aikuisena se vaikuttaa enää aika harvoin, lähinnä nopeasti ohi meneviä ajatuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni nukkui pois ollessaan 45-vuotias.En tiedä täyttääkö se trauman tunnusmerkit mutta tietyllä tasolla odotan kuolemaa joka päivä 11-vuotiaasta asti. Ehkä siksi koska hän lähti niin yllättäen. En panosta täysiä mihinkään,koska ali tajuisesti odotan sitä omalle kohdalleni. En ihmissuhteisiin enkä työelämään. m32

Etkö hae apua?

En tiedä onko sellaista ihmeparantajaa,joka voi estää äkilliset poisnukkumiset?Varsinkin kun se ei välttämättä ilmene missään testeissä.

Minulla on vain arkikielen trauma, eli minua hakattiin raamatulla päähän. Olen jo keski-ikäinen, eikä se enää haittaa. Mutta jossain vaiheessa piti murtautua pelon läpi, mitä uskaltaa itse ajatella. Tiedostamisella tämän tason traumasta vapautui.

Äitini huusi minulle päivittäin koko lapsuuteni.  Muut sisarukset, etenkin vanhemmat kysyivät häneltä usein miksi äiti vihaa minua, pikkusisko otti äidistä mallia ja syytti minua esimerkiksi siitä, että kaatui. 

Isä ei tehnyt mitään. Äiti läpsi ja tukisti, vain minua.

En ole väkivaltainen, mutta huomaan valittavani lapsilleni samalla äänellä. Se on kauhistuttavaa, pelkään että he saavat traumoja. Terapiassa kävin eri syystä, äitisuhde jäi käymättä, käytiin sitä nopeasti läpi, oli kamalaa palata muistoihin, tuntui että hän tarkkaili ja piinasi minua koko lapsuuteni, sellaista en onneksi itse tee. 

Eikä se sotasukupolvi edes ollut mikään erityisen vahva tai ihailtava. Sotasukupolveen kuuluva mummoni itki kahdeksankymppisenä äitiään joka oli kuollut mummon ollessan noin 2-3v. Oli avoimen kateellinen muille ihmisille joilla oli äiti, pienille lapsillekin, ja usein ilkeäkin. Saattoi alkaa saarnaamaan alle kouluikäisille tai ala-asteikäisille lapsille, että hyvähän tai helppoahan sulla on kun sulla on äiti ja saat viettää äitienpäivää oman äidin kanssa. Minulla ei ole ja se on kamalinta mitä ihminen voi kokea.

Sota-aikana asuivat Suomen länsiosassa, ei siis lähelläkään rintamaa, ja sodassa olleen miehensäkin tapasi vasta sodan jälkeen. Miehellä oli päihdeongelmia kuten myös ongelmia vihanhallinnassa. Molemmilla olematon resilienssi, ongelmia ihan tavallisessa elämässä. Hankkivat perheen, ei olisi kannattanut. Kaikilla lapsillaan vaikeita ongelmia päihteiden ja mielenterveyden kanssa, myös lapsenlapsisukupolvi joutui näistä kärsimään.

Sekä perheen vanhemmat että lapset olivat käytökseltään ilkeitä muita ihmisiä kohtaan, eivätkä koskaan osanneet arvostaa sitä mitä heillä oli. Elivät siis omassa katkeruudessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten teillä traumatisoituneilla on onnistunut ihmissuhteet aikuisiällä? Oletteko toistaneet kodin kaavaa omissa suhteissanne?

Moni alitajuisesti toistaa. Siksi heillä itsellään epävakaa elämä rikkoen muita ihmisiä. Ja. Samalla. Rikkoen. Itseään. Loppu. Viimein.

Tai joutuvat hyväksikäytetyiksi ja alistetuiksi kerta toisensa jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni nukkui pois ollessaan 45-vuotias.En tiedä täyttääkö se trauman tunnusmerkit mutta tietyllä tasolla odotan kuolemaa joka päivä 11-vuotiaasta asti. Ehkä siksi koska hän lähti niin yllättäen. En panosta täysiä mihinkään,koska ali tajuisesti odotan sitä omalle kohdalleni. En ihmissuhteisiin enkä työelämään. m32

Etkö hae apua?

En tiedä onko sellaista ihmeparantajaa,joka voi estää äkilliset poisnukkumiset?Varsinkin kun se ei välttämättä ilmene missään testeissä.

Kuolinsyy selvitetään aina, joten auttaisiko kuolinsyyhyn tutustuminen ja sen läpikäyminen?

Olen traumojen vuoksi pitkällä sairauslomalla. Viimeksi eilen sain sota-ajan vanhukselta kuulla, miten olen säilynyt lapsena siltä ja tältä traumalta. Hoh hoijaa. Ihan kuin alistetun ja hakatun pitäisi olla onnellinen, ettei ole raiskattu. 

Miksi näitä pitää vertailla? Täytyy varmaan seuraavan kerran sanoa, että hän sentään välttyi vakavilta terveysseurauksilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien liitto oli sen verran riitaisi että aloin karttamaan kaikkea perhe-elämään johtavaa. Elän siis vannoutuneena "sinkkuna" elämäni loppuun asti.

Ihanaa kun kotona saa olla omassa rauhassa. Ei enää koskaan huutoa, riitelyä, draamaa, vihaa, jännittynyttä ilmapiiriä, pelkoa siitä mikä odottaa kun tulee kotiin, jne.

Inhoan myös kaikkia juhlapäiviä samasta syystä, koska niihin liittyy lähinnä pahoja muistoja.

M37 

 

 

Juuri näin.   Minullakin siis.

 

Kun tarttee jotain seuraa niin se hoituu Pattayan lomilla.  Halpoja reissuja jos vertaa avioliittoon + lasten kustannukset.

 

T. m49.

Jotenkin aina säälittää nämä ihmiset, jotka toimii näin. Kaikki ensinnäkin lasketaan rahassa, ja toinen ihminen on väin väline johonkin omaan "tarpeeseen." Luulen, että tässäkin se "seura" tarkoittaa seksiä.  Eli tavallaan käytetään toista ihmistä hyväksi siellä Pattayalla ja tärkeintä on se, että se on halpaa.  

Tietenkin on parasta, että näin traumatisoitunut ihminen ei perusta perhettä, koska hän laskisi siinäkin kaiken rahassa ja vaimo ja lapset joutuisivat "ostamaan" läheisyytt/rakkautta/kiintymystä, koska tälläinen ihminen on sitä muuten kyvytön antamaan. Aina pitää hyötyä jotenkin, ja jos jostakin maksaa, eli esim elättäisi omaa lastaan, siitä on saatava hyvä korvaus jotenkin. 

Luulen toki, että tämäkin n49 on vain trolli joka täällä pyörii päivät pitkät provoamassa ja halveksimassa naisia, eikä ole koskaan Pattayaa nähnytkään. 

Sitä en epäile, etteikö lapsuus olisi ollut traumaattinen, koska m49 on kasvanut noinkin kieroon. Ei mitään kunnoitusta toisia ihmisiä kohtaan. Tärkeintä on, että pystyy hyötymään toisista ihmisistä ja, että siinäkin pääsee mahdollisimman halvalla. 

Voihan sitä elämänsä noinkin elää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten teillä traumatisoituneilla on onnistunut ihmissuhteet aikuisiällä? Oletteko toistaneet kodin kaavaa omissa suhteissanne?

Moni alitajuisesti toistaa. Siksi heillä itsellään epävakaa elämä rikkoen muita ihmisiä. Ja. Samalla. Rikkoen. Itseään. Loppu. Viimein.

Tai joutuvat hyväksikäytetyiksi ja alistetuiksi kerta toisensa jälkeen.

 

Elämä on valintoja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni nukkui pois ollessaan 45-vuotias.En tiedä täyttääkö se trauman tunnusmerkit mutta tietyllä tasolla odotan kuolemaa joka päivä 11-vuotiaasta asti. Ehkä siksi koska hän lähti niin yllättäen. En panosta täysiä mihinkään,koska ali tajuisesti odotan sitä omalle kohdalleni. En ihmissuhteisiin enkä työelämään. m32

Etkö hae apua?

En tiedä onko sellaista ihmeparantajaa,joka voi estää äkilliset poisnukkumiset?Varsinkin kun se ei välttämättä ilmene missään testeissä.

Äkilliset ppisnukkumiset? Sinun suurin ongelmasi ei ole potentiaalinen poisnukkuminen vaan se, että olet poisnukkunut joka päivä, kun et elä elämääsi. Siihen voi saada muutosta ja alkaa elää eikä se ole mitään ihmeparannusta. Vaatii toki oman halun saada elämä. Sitäkin voi avittaa syntymään lääkityksellä. 

Epävakaa vanhempi. Kasvatustyyleihin kuului hylkäämisellä uhkailu. Tiedän ettei ollut helppoa ja parhaansa yritti niillä mitä on annettu. Minustakin tuli epävakaa, kynnysmatto, en oikein tiedä kuka olen, tulen kerta toisensa jälkeen käytetyksi. Olen vuoroin ilkeä ja vuoroin ylikiltti. Haluan paljon ihmissuhteita ja ihmisiä ympärilleni, mutta en oikein osaa olla oma itseni. On tässä onneksi paranemistakin tapahtunut, ikä ja kokemukset opettavat.

Sukulaiset. Luonnehäiriöisiä ja mikä pahinta, puhtaasti tyhmiä (alhainen ÄO).