Lue keskustelun säännöt.
Onko sinulla joku trauma lapsuudesta?
20.03.2025 |
Tai no kaikilla on, mutta tarkoitan sellaista jolla on vaikutusta. Miten olet pärjännyt sen kanssa?
Kommentit (110)
Vierailija kirjoitti:
Oon miettinyt, että kuinka kauan lapsena koettua traumaa voi "syyttää" kaikesta, mitä elämässä myöhemmin tapahtuu? Mulla on äidin takia lapsuuden traumoja. Oon tehnyt aikuisiällä huonoja valintoja ja kokenut niistä traumoja, mutten syytä niistä lapsuuttani. Sanokoot psykoterapeutit mitä tahansa, jossain vaiheessa on otettava itse vastuu valinnoistaan ja siitä, mitä niistä seuraa. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta se, miten suhtautuu ja käsittelee tulevaa, on paljolti kiinni itsestä.
Ei syyttely kannatakaan. Niiden asioiden ymmärtäminen on se, mikä kannattaa. Ei siihen välttämättä terapiaa tarvitse, mutta varmasti monelle on siitä hyötyä. Monelle lapsuuden traumat voivat aiheuttaa sen, että toistaa tiettyjä kuvioita läpi elämän ja vahingoittaa niillä itseään ja muita. Uskon, että jos traumojen käsitteleminen jää sille syyttelyn tasolle, jää toistamaan tiettyä, katkeraa tunnetilaa.
Tokihan se on ihan hyvä todeta, että ei ole itse syyllinen siihen, että on lapsena tulltu kaltoinkohdelluksi, vaan että syyllisiä ovat ne aikuiset, jotka ovat tilanteet aiheuttaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien liitto oli sen verran riitaisi että aloin karttamaan kaikkea perhe-elämään johtavaa. Elän siis vannoutuneena "sinkkuna" elämäni loppuun asti.
Ihanaa kun kotona saa olla omassa rauhassa. Ei enää koskaan huutoa, riitelyä, draamaa, vihaa, jännittynyttä ilmapiiriä, pelkoa siitä mikä odottaa kun tulee kotiin, jne.
Inhoan myös kaikkia juhlapäiviä samasta syystä, koska niihin liittyy lähinnä pahoja muistoja.
M37
Juuri näin. Minullakin siis.
Kun tarttee jotain seuraa niin se hoituu Pattayan lomilla. Halpoja reissuja jos vertaa avioliittoon + lasten kustannukset.
T. m49.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien liitto oli sen verran riitaisi että aloin karttamaan kaikkea perhe-elämään johtavaa. Elän siis vannoutuneena "sinkkuna" elämäni loppuun asti.
Ihanaa kun kotona saa olla omassa rauhassa. Ei enää koskaan huutoa, riitelyä, draamaa, vihaa, jännittynyttä ilmapiiriä, pelkoa siitä mikä odottaa kun tulee kotiin, jne.
Inhoan myös kaikkia juhlapäiviä samasta syystä, koska niihin liittyy lähinnä pahoja muistoja.
M37
Juuri näin. Minullakin siis.
Kun tarttee jotain seuraa niin se hoituu Pattayan lomilla. Halpoja reissuja jos vertaa avioliittoon + lasten kustannukset.
T. m49.
Surullista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oon miettinyt, että kuinka kauan lapsena koettua traumaa voi "syyttää" kaikesta, mitä elämässä myöhemmin tapahtuu? Mulla on äidin takia lapsuuden traumoja. Oon tehnyt aikuisiällä huonoja valintoja ja kokenut niistä traumoja, mutten syytä niistä lapsuuttani. Sanokoot psykoterapeutit mitä tahansa, jossain vaiheessa on otettava itse vastuu valinnoistaan ja siitä, mitä niistä seuraa. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta se, miten suhtautuu ja käsittelee tulevaa, on paljolti kiinni itsestä.
Ei syyttely kannatakaan. Niiden asioiden ymmärtäminen on se, mikä kannattaa. Ei siihen välttämättä terapiaa tarvitse, mutta varmasti monelle on siitä hyötyä. Monelle lapsuuden traumat voivat aiheuttaa sen, että toistaa tiettyjä kuvioita läpi elämän ja vahingoittaa niillä itseään ja muita. Uskon, että jos traumojen käsitteleminen jää sille syyttelyn tasolle, jää toistamaan tiett
Näin juuri. Lisäksi minusta tuntuu, että traumaattisen lapsuuden eläneet henkilöt syyttävät traumajo ja traumatisoijia useammin itseään tapahtuneista.
Minulla oli huono lapsuus ja paljon pahoja asioita tapahtui. Lapsena ja nuorena syyllistin itseäni paljon siitä miten en tehnyt enempää ja yrittänyt parantaa perheemme tilannetta. Jos sitä siis edes perheeksi saattoi kutsua. Minulla kesti todella kauan ymmärtää, että minä en lapsena ollut siitä kaikesta vastuusta ja silti edelleen välillä huomaan alkavani syyttelemään itseäni monista tapahtuneista asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Ajauduin todella nuorena vielä pahempaan liittoon. Olen päälle 40, käyn traumaterapiassa ja olen lähes työkyvytön ahdistuksen takia. Nyt aikuistuneet lapseni elivät huonon lapsuuden myös ja olen sen vuoksi elämänhaluton. Mietin joka päivä kaiken lopettamista, koska huonojen muistojen ja katumuksen vuoksi tuntuu raskaalta elää.
Vanhemman itsemurha vasta onkin traumaattista lapsille. Senkö heille haluat vielä antaa taakaksi?
En aio tehdä sitä. Se on sitä ideaatiota, pakkoajattelua. Ehkä terapia auttaa jossain vaiheessa.
Kyllä se helpottaa. Asettuu kohilleen.
Terapia ja aika ja kasvu.
Etsi sopiva terapeutti ja terapiasuunta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oon miettinyt, että kuinka kauan lapsena koettua traumaa voi "syyttää" kaikesta, mitä elämässä myöhemmin tapahtuu? Mulla on äidin takia lapsuuden traumoja. Oon tehnyt aikuisiällä huonoja valintoja ja kokenut niistä traumoja, mutten syytä niistä lapsuuttani. Sanokoot psykoterapeutit mitä tahansa, jossain vaiheessa on otettava itse vastuu valinnoistaan ja siitä, mitä niistä seuraa. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta se, miten suhtautuu ja käsittelee tulevaa, on paljolti kiinni itsestä.
Ei syyttely kannatakaan. Niiden asioiden ymmärtäminen on se, mikä kannattaa. Ei siihen välttämättä terapiaa tarvitse, mutta varmasti monelle on siitä hyötyä. Monelle lapsuuden traumat voivat aiheuttaa sen, että toistaa tiettyjä kuvioita läpi elämän ja vahingoittaa niillä itseään ja muita. Uskon, että jos traumojen käsitteleminen j
"Näin juuri. Lisäksi minusta tuntuu, että traumaattisen lapsuuden eläneet henkilöt syyttävät traumajo ja traumatisoijia useammin itseään tapahtuneista.
Minulla oli huono lapsuus ja paljon pahoja asioita tapahtui. Lapsena ja nuorena syyllistin itseäni paljon siitä miten en tehnyt enempää ja yrittänyt parantaa perheemme tilannetta. Jos sitä siis edes perheeksi saattoi kutsua. Minulla kesti todella kauan ymmärtää, että minä en lapsena ollut siitä kaikesta vastuusta ja silti edelleen välillä huomaan alkavani syyttelemään itseäni monista tapahtuneista asioista."
Itsensä syytteleminen on syyttelyä myös ja samalla tavalla johtaa kierteeseen, josta ei pääse eteenpäin. Lapsi ei tosiaan voi olla vastuussa siitä, mitä hänelle tapahtuu eikä voi kantaa vastuuta perheen aikuisten päätöksistä. Varmasti tuo on tosiaan tavallista, että traumatisoitunut on tottunut syyttämään itseään.
Vierailija kirjoitti:
Isäni nukkui pois ollessaan 45-vuotias.En tiedä täyttääkö se trauman tunnusmerkit mutta tietyllä tasolla odotan kuolemaa joka päivä 11-vuotiaasta asti. Ehkä siksi koska hän lähti niin yllättäen. En panosta täysiä mihinkään,koska ali tajuisesti odotan sitä omalle kohdalleni. En ihmissuhteisiin enkä työelämään. m32
Etkö hae apua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikilla on nykyään lapsuudentraumoja. Jos ei tule mitään akuuttia, menee tämä terapiasukupolvi terapeutille, joka auliisti auttaa keksimään jonkun trauman jonka avulla uhriutua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien liitto oli sen verran riitaisi että aloin karttamaan kaikkea perhe-elämään johtavaa. Elän siis vannoutuneena "sinkkuna" elämäni loppuun asti.
Ihanaa kun kotona saa olla omassa rauhassa. Ei enää koskaan huutoa, riitelyä, draamaa, vihaa, jännittynyttä ilmapiiriä, pelkoa siitä mikä odottaa kun tulee kotiin, jne.
Inhoan myös kaikkia juhlapäiviä samasta syystä, koska niihin liittyy lähinnä pahoja muistoja.
M37
Juuri näin. Minullakin siis.
Kun tarttee jotain seuraa niin se hoituu Pattayan lomilla. Halpoja reissuja jos vertaa avioliittoon + lasten kustannukset.
T. m49.
Surullista.
Niin, hyväksikäyttö siirretään kauas pois ja muiden (vieraiden) kiusaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Useitakin, nuoruus meni kipuillessa mutta pärjään.
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla on nykyään lapsuudentraumoja. Jos ei tule mitään akuuttia, menee tämä terapiasukupolvi terapeutille, joka auliisti auttaa keksimään jonkun trauman jonka avulla uhriutua.
Kerro toki omasi, niin katkeruus helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On traumoja ja ne ovat vaikuttaneet minuun läpi elämäni ja varmasti tulevat vaikuttamaan jatkossakin. Yllättävän kauan meni kuitenkin ymmärtää näiden traumojen vaikutus omaan elämääni. Vuosia meni kieltämällä, vähättelemällä ja itseään syyttelemällä sen sijaan, että olisi yrittänyt ymmärtää itseään tai myöntänyt tarvitsevansa apua.
Koen kuitenkin kaikesta huolimatta olevani etuoikeutetussa asemassa, koska minulla on uskomaton kumppani rinnallani. Hän on avannut silmäni monille asioille ja ollut tukenani vaikeina hetkinä.
Montakin. On vain pakko pärjätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On niin paljon, että mä en oikein edes tiedä että missä trauma alkaa ja missä minä. Tai siis millainen mä olisin, jos olisi ollut ns. normaali lapsuus.
Sama! Koitan vaan pärjäillä itseni kanssa päivästä toiseen.
Vanhemman alkoholismi teki minusta turvattomuutta kokevan, epävarman toisten miellyttäjän.
Valtavasti. Terapiaa vuosikaudet takana, samoin omalla ajallani olen opetellut huolehtimaan itsestäni ja parempia sosiaalisia taitoja. Nyt elämä on onnellista ja menossa parempaan suuntaan kaikin puolin. Toivoa on myös traumatisoituneille, mutta luottakaa alan asiantuntijoihin ja etsikää aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Tämä vaatii omaa ahkeruutta ja tahtoa, koska monet hyötyvät siitä yhteiskunnassa, että toiset alistuu voimaan huonosti, valitettavasti. Jokainen traumatisoitunut ansaitsee paremman elämän ja onneksi siihen on olemassa keinot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla on nykyään lapsuudentraumoja. Jos ei tule mitään akuuttia, menee tämä terapiasukupolvi terapeutille, joka auliisti auttaa keksimään jonkun trauman jonka avulla uhriutua.
Kerro toki omasi, niin katkeruus helpottaa.
Minun ei tarvitse täällä käsitellä asioitani, koska olen käsitellyt ne itseni kanssa. Ei tarvitse syyllistää omia vanhempia ja pakoilla vastuuta traumoihin vetoamalla. Mutta minä en olekaan tätä terapiasukupolvea joiden lapsuus menee taantuvasti pilalle, kun terapeutti kenkälusikalla kaivaa esiin torjutun lapsuusmuiston siitä, ettei ihan joka viikonloppu päästykään lintsille.
"Näin juuri. Lisäksi minusta tuntuu, että traumaattisen lapsuuden eläneet henkilöt syyttävät traumajo ja traumatisoijia useammin itseään tapahtuneista.
Minulla oli huono lapsuus ja paljon pahoja asioita tapahtui. Lapsena ja nuorena syyllistin itseäni paljon siitä miten en tehnyt enempää ja yrittänyt parantaa perheemme tilannetta. Jos sitä siis edes perheeksi saattoi kutsua. Minulla kesti todella kauan ymmärtää, että minä en lapsena ollut siitä kaikesta vastuusta ja silti edelleen välillä huomaan alkavani syyttelemään itseäni monista tapahtuneista asioista."
Ihan kuin omasta elämästäni. Täytin juuri 55v. Viime vuodet olen käynyt läpi äitini aiheuttamia lukuisia traumoja; hän käytti minuun ja isääni äärimmäisen sadistista henkistä väkivaltaa.
Pari viime viikkoa olen miettinyt pääni puhki, miten eri tavoin olisin voinut 11-vuotiaana ja myöhemmin 15-vuotiaana pelastaa isäni ja itseni irti äidistäni. Jos olisin avannut suuni ja kertonut isälle hyvin rajuja tietoja äidistäni, mutta kun en uskaltanut. Pelkäsin äitini kostoa.
Ymmärrän toki, ettei ollut minun vastuullani lapsena pelastaa perhettäni. Silti syyllisyys nyt myöhäisessä keski-iässä on valtava.
Olkoon mitä tahansa, kenellä tahansa, mutta jokaisella on oikeus yksityisyyteen ja edes jonkinlaiseen positiiviseen kuvaan itsestä.
Elämää ei opita omana itsenä, ellet voi elää pystypäin ja tervettä ylpeyttä itsestäsi tuntien.
Sinun ei tarvitsisi toimia samalla tavalla perheessä, kuin vanhempasi.