Lue keskustelun säännöt.
Onko sinulla joku trauma lapsuudesta?
20.03.2025 |
Tai no kaikilla on, mutta tarkoitan sellaista jolla on vaikutusta. Miten olet pärjännyt sen kanssa?
Kommentit (110)
Vierailija kirjoitti:
Epävakaa vanhempi. Kasvatustyyleihin kuului hylkäämisellä uhkailu. Tiedän ettei ollut helppoa ja parhaansa yritti niillä mitä on annettu. Minustakin tuli epävakaa, kynnysmatto, en oikein tiedä kuka olen, tulen kerta toisensa jälkeen käytetyksi. Olen vuoroin ilkeä ja vuoroin ylikiltti. Haluan paljon ihmissuhteita ja ihmisiä ympärilleni, mutta en oikein osaa olla oma itseni. On tässä onneksi paranemistakin tapahtunut, ikä ja kokemukset opettavat.
Epävakauteen on saatavilla hoitoa ja hyvä ennuste sille, että helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epävakaa vanhempi. Kasvatustyyleihin kuului hylkäämisellä uhkailu. Tiedän ettei ollut helppoa ja parhaansa yritti niillä mitä on annettu. Minustakin tuli epävakaa, kynnysmatto, en oikein tiedä kuka olen, tulen kerta toisensa jälkeen käytetyksi. Olen vuoroin ilkeä ja vuoroin ylikiltti. Haluan paljon ihmissuhteita ja ihmisiä ympärilleni, mutta en oikein osaa olla oma itseni. On tässä onneksi paranemistakin tapahtunut, ikä ja kokemukset opettavat.
Epävakauteen on saatavilla hoitoa ja hyvä ennuste sille, että helpottaa.
Olisipa vanhempani ollut tästä asiasta tietoinen.
Vierailija kirjoitti:
"Olen pahoillani kokemuksistasi.
Oma isäni oli päihdeongelmainen ja päästään sekaisin ja äitini taas niin syvissä mielenterveysongelmissa, ettei hän ollut oikeastaan kuin tyhjä kuori joka hengitti. Minun vastuullani oli yrittää pitää asiat edes jollain tavalla kunnossa. Yritin pitää kaikesta aina viimeisen päälle huolta, mutta isäni löysi aina jonkin virheen, jolla hän oikeutti oman väkivaltaisuutensa. Hän tuli aina kertomaan minulle kenet meistä aikoisi hakata ja jos hän päätyi äitiini tai pikkusiskooni, minä sain valita myös itseni tilalle ja ainahan minä valitsin sitten itseni.
Edelleen jonkun yksittäisen muiston tullessa mieleen saatan alkaa syyttelemään itseäni ja miettimään miten olisin voinut toimia paremmin, vaikka tiedän sen olevan monessa kohtaa järjetöntä. Mitä minä olisin silloin ala-asteikäisenä voinut tehdä? Tulla paremmin hakatuksi? Ja sitten kun pääsen noista syytöksistä, alan
Tämän täytyy olla yksi järkyttävimmistä lapsuuden kuvauksista, mitä olen milloinkaan lukenut. Olen todella pahoillani kaikesta kokemastasi. Toivon, että olet aikuisena saanut kaiken tarvitsemasi rakkauden, huolenpidon ja avun päästäksesi vapaaksi lapsuudentraumoistasi.
Kiitos, olipa lämmittävästi sanottu.
Olihan tuo lapsuus tosi miinusmerkkinen, mutta ei minun koko lapsuuteni mennyt tuossa tilanteessa. Äitini päätyi itsemurhaan ollessani 11-vuotias ja pian sen jälkeen tilanne kotona meni niin pahaksi, että se huomattiin jo ulkopuolella ja lastensuojelu puuttui asioihin. Meille tehtiin pysyvä sijoitus vielä saman vuoden aikana. Olihan laitos toki kylmä kasvuympäristö, mutta siellä näin lapsia ja nuoria joilla oli asiat paljon huonommin mitä minulla. Näin esimerkiksi sen miten tuhoisat jäljet seksuaalisella hyväksikäytöllä on.
Minun asiani järjestyivät lopulta hyvin. Mokailin paljon nuorena, enkä ole mitenkään ylpeä itsestäni. Sain kuitenkin elämäni jollain tavalla raiteille ja vaikka menneisyys varmaan vaikuttaa minuun loppuelämäni, olen saanut itseni siihen kuntoon, että minulla on jopa perhe. Se koostuu upeasta naisystävästäni ja kolmesta kissasta, mutta yhtä kaikki, se on perhe minulle ja olen joka päivä onnellinen ja kiitollinen siitä, että minulla on heidät elämässäni.
Voimia paljon kaikille menneisyytensä kanssa kamppaileville. Myös minä toivon, että jokainen saisi aikuisena edes osan siitä mitä lapsena jäi ilman.
Vierailija kirjoitti:
Tää ihan kaikkea sotasukupolviin vertaava jengi on kyllä ihan oma lukunsa. Ainoa hyväksytty tapa traumatisoitua on sota ja silloinkin vain sota jossa Suomi on ollut mukana.
Varsinkin, kun nämä sodan eläneet ihmiset alkaa olla jo haudassa ja nekin, jotka on syntyneet heti sodan jälkeen alkavat olla jo 80v, eikä meillä ole mitään tietoa, miten paljon ovat "vinkuneet"aikoinaan saamastaann kohtelusta.
Silloin on kyllä traumatisoinuneita ihmisiä ollut paljon ja ne traumat on moni siirtänyt omiin lapsiinsa/perheeseensä. Ja vielä toiseen ja kolmanteen polveen.
Ihmisen tekemät pahat teot kostautuu usein monen sukupolven ajan. Joku sen sitten aina toivottavasti pystyy pysäyttämään.
Oma äiti oli lapsena saanut selkäänsä, jos vaikka oli vahingossa pudottanut astian tms (oli köyhästä perheestä ja astoita ei ollut vara rikkoa) ja oli silloin päättänyt, että jos hänellä joskus on lapsia, niin niitä ei lyödä. Meitä sisaruksia sitten olikin paljon ja täytyy kyllä äidille hattua nostaa, että vaikka miten oli hermo pinnassa, ikinä meitä ei lyöty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten teillä traumatisoituneilla on onnistunut ihmissuhteet aikuisiällä? Oletteko toistaneet kodin kaavaa omissa suhteissanne?
Moni alitajuisesti toistaa. Siksi heillä itsellään epävakaa elämä rikkoen muita ihmisiä. Ja. Samalla. Rikkoen. Itseään. Loppu. Viimein.
Tai joutuvat hyväksikäytetyiksi ja alistetuiksi kerta toisensa jälkeen.
Voihan sitä ikuiseen uhripositioonkin jäädä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epävakaa vanhempi. Kasvatustyyleihin kuului hylkäämisellä uhkailu. Tiedän ettei ollut helppoa ja parhaansa yritti niillä mitä on annettu. Minustakin tuli epävakaa, kynnysmatto, en oikein tiedä kuka olen, tulen kerta toisensa jälkeen käytetyksi. Olen vuoroin ilkeä ja vuoroin ylikiltti. Haluan paljon ihmissuhteita ja ihmisiä ympärilleni, mutta en oikein osaa olla oma itseni. On tässä onneksi paranemistakin tapahtunut, ikä ja kokemukset opettavat.
Epävakauteen on saatavilla hoitoa ja hyvä ennuste sille, että helpottaa.
Olisipa vanhempani ollut tästä asiasta tietoinen.
Ehkä silloin ei vielä ollut. Ja sitä tarvitsee haluta itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää ihan kaikkea sotasukupolviin vertaava jengi on kyllä ihan oma lukunsa. Ainoa hyväksytty tapa traumatisoitua on sota ja silloinkin vain sota jossa Suomi on ollut mukana.
Varsinkin, kun nämä sodan eläneet ihmiset alkaa olla jo haudassa ja nekin, jotka on syntyneet heti sodan jälkeen alkavat olla jo 80v, eikä meillä ole mitään tietoa, miten paljon ovat "vinkuneet"aikoinaan saamastaann kohtelusta.
Silloin on kyllä traumatisoinuneita ihmisiä ollut paljon ja ne traumat on moni siirtänyt omiin lapsiinsa/perheeseensä. Ja vielä toiseen ja kolmanteen polveen.
Ihmisen tekemät pahat teot kostautuu usein monen sukupolven ajan. Joku sen sitten aina toivottavasti pystyy pysäyttämään.
Oma äiti oli lapsena saanut selkäänsä, jos vaikka oli vahingossa pudottanut astian tms (oli köyhästä perheestä ja astoita ei ollut vara rikkoa)
Käsittääkseni sotatrauma on yksi tehokkaimmin sukupolvelta toiselle siirtyvä trauma, jonka siirtymistä on vielä vaikea pysäyttää, koska se ulottuu yksittäisistä ihmisistä koko yhteiskuntaan. Senkin takia on niin outoa nähdä noita sodan kokeneita sukupolvia kehuvia kommentteja joissa vähätellään nuorempaa sukupolvea joka sentään yrittää hoitaa traumansa. Heidän logiikallaan terapiassa käyminen on heikkoutta ja trauman eteen päin siirtäminen omille lapsilleen on vahvuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitähän te kaikki traumavinkujat sitten teette jos syttyy sota? Sodan kokeneet sukupolvet kun ei vingu siitä jos vanhempi käski siivoamaan huoneensa.
Mistä teidät? Olitko näkemässä? Ja ihan kaikkien sen ajan ihmisten elämät????
Ja tiedätkö, että ihminen voi myös elää niin suuressa(esim väkivallan) pelossa(traumassa) ettei uskalla "vinkua".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten teillä traumatisoituneilla on onnistunut ihmissuhteet aikuisiällä? Oletteko toistaneet kodin kaavaa omissa suhteissanne?
Moni alitajuisesti toistaa. Siksi heillä itsellään epävakaa elämä rikkoen muita ihmisiä. Ja. Samalla. Rikkoen. Itseään. Loppu. Viimein.
Tai joutuvat hyväksikäytetyiksi ja alistetuiksi kerta toisensa jälkeen.
Voihan sitä ikuiseen uhripositioonkin jäädä.
Ei se mene aina noin. Osalla se johtuu ihan siitä, että heidät on kaasuvalotettu lapsesta asti, joten eivät edes näe itseään uhreina, vaikka kaikki muut näkevät asian sivusta. Minulla alkaa vasta viisikymppisenä silmät avautua asiaan ja olen tarvinnut siihen ulkopuolisia ihmisiä, jotka näkevät asiat ja sanovat sen ääneen.
Nyt sitten viisikymppisenä terapiassa puran kaasuvalotuksen koodia. Uhri en ole ollut koskaan, vaikka viimeksi pari pv sitten uusi tapaamani sosiaaliohjaaja totesi elämäni ollut kohtuuton ja rankka. Ja kaikki ilman päihteitä, tuottavana yhteiskunnan jäsenenä, ilman mitään tukitoimia keskiluokkaisena veronmaksajana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon meinannu pudota ikkunasta joskus 1-vuotiaana, ja löin pääni seinään siinä rytäkässä.
Ehkä mä siksi vieläkin tykkään riehua huvipuistolaitteiden vatkattavana 😃
Rikkonainen lapsuus. Eronneet ja hylänneet vanhemmat. Lapsipuolen osa, emotionaalisine ja taloudellisine hyväksikäyttöineen (luit oikein: lasta voi hyväksikäyttää taloudellisesti). Orjatyö, josta moitteet ja saarnat kuinka on huono ja itsekäs.
Homman kruunasi opettajan s. väkivalta ja r.skaus.
Mitenkä pärjätty? Viiltely (ei-näkyville paikoille, edes vaimo ei tiedä), lääkkeiden syönti itsetuhotarkoitusessa (asperiinia muutama gramma päivässä ym, seurauksena hirveät mahakatarrit). Yksi vakava i m josta ihmeen kaupalla hengissä. Diagnosoitu depressio ja ahdistushäiriö.
Terapiassa näitä sitten ratkottu.
Yksi juttu: En pelkää kuolemaa. Joku vikisijä kysyi että miten me selvittäisiin jos tulisi sota. Vastaan: Lähtisin rintamalle, etulinjaan. Kuolema on vanha ystäväni, joka on karttanut minua tehokkaasti. Karttaisi sodassakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rikkonainen lapsuus. Eronneet ja hylänneet vanhemmat. Lapsipuolen osa, emotionaalisine ja taloudellisine hyväksikäyttöineen (luit oikein: lasta voi hyväksikäyttää taloudellisesti). Orjatyö, josta moitteet ja saarnat kuinka on huono ja itsekäs.
Homman kruunasi opettajan s. väkivalta ja r.skaus.
Mitenkä pärjätty? Viiltely (ei-näkyville paikoille, edes vaimo ei tiedä), lääkkeiden syönti itsetuhotarkoitusessa (asperiinia muutama gramma päivässä ym, seurauksena hirveät mahakatarrit). Yksi vakava i m josta ihmeen kaupalla hengissä. Diagnosoitu depressio ja ahdistushäiriö.
Terapiassa näitä sitten ratkottu.
Yksi juttu: En pelkää kuolemaa. Joku vikisijä kysyi että miten me selvittäisiin jos tulisi sota. Vastaan: Lähtisin rintamalle, etulinjaan. Kuolema on vanha ystäväni, joka on karttanut minua tehokkaasti. Karttaisi sodassakin.
Olen tosi pahoillani. Nuo kusipäät näkevät sen, kuka lapsi on jo valmiiksi heikennetty heidän tarkoituksiinsa ja käyttävät sen hyväkseen suorittamalla oman väkivaltansa samaan lapseen. Toki tuota samaa dynamiikkaa käytetään aikuisiinkin.
Itselle muuten tuli sama reaktio kolme vuotta sitten Ukrainan sodan alettua, että lähtisin jonnekin sissijoukkoihin, en pakenisi maasta. En ole edes käynyt armeijaa, koska silloin sinne naiset eivät päässeet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omasta mielestäni ei ole, muttaa psykologin tekemien tutkimusten perusteella näin on. Työstetään nyt sitten terapiassa, vaikka en ihan varmuudella tiedä, että mitä ja miksi.
Vaikuttaa dissosiaatiolta. Ei minullakaan ollut muka mitään kummoisia traumoja, kun mieli oli blokannut kaikki muistot pois.
Tätä dissosiaatiota olen nyt kuunnellut 10 vuotta. Ja käynyt lukemattomat terapiat läpi.
Olet oiva esimerkki siitä kuinka nämä terapeutit yrittävät traumatisoida aivan tavallisia ihmisiä. Lopeta siellä terapiassa ravaaminen, olet ihan normaali ihminen ja normaaliin elämään kuuluvat ylämäet ja alamäet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen tosi pahoillani. Nuo kusipäät näkevät sen, kuka lapsi on jo valmiiksi heikennetty heidän tarkoituksiinsa ja käyttävät sen hyväkseen suorittamalla oman väkivaltansa samaan lapseen. Toki tuota samaa dynamiikkaa käytetään aikuisiinkin.
Kiitos.
Näinhän se menee että jotkut ovat aika helppoa riistaa, niin sanoakseni.
Muistan kyllä kun joskus 12- tai 13-kesäisenä miten tuntui hienolta kun tuo saastaksi osoittautunut puhui minulle kuin ihmiselle. Ensimmäistä kertaa kukaan, moneen vuoteen. Ei tarvittu enempää kun olin myyty.
Ja vanhemmille ei kerrota.. joo, eihän niitä ns vanhempia muutenkaan mikään kiinnostanut eikä mistään keskusteltu.
Tämmöisiä kokemuksia ei ymmärrä jos ei ole kokenut. Ja kuinka ihan oikeasti tarvitsee sitä terapeutin apua kun se ota itseäsi niskasta kiinni ei oikein toimi.
Vierailija kirjoitti:
"Olen pahoillani kokemuksistasi.
Oma isäni oli päihdeongelmainen ja päästään sekaisin ja äitini taas niin syvissä mielenterveysongelmissa, ettei hän ollut oikeastaan kuin tyhjä kuori joka hengitti. Minun vastuullani oli yrittää pitää asiat edes jollain tavalla kunnossa. Yritin pitää kaikesta aina viimeisen päälle huolta, mutta isäni löysi aina jonkin virheen, jolla hän oikeutti oman väkivaltaisuutensa. Hän tuli aina kertomaan minulle kenet meistä aikoisi hakata ja jos hän päätyi äitiini tai pikkusiskooni, minä sain valita myös itseni tilalle ja ainahan minä valitsin sitten itseni.
Edelleen jonkun yksittäisen muiston tullessa mieleen saatan alkaa syyttelemään itseäni ja miettimään miten olisin voinut toimia paremmin, vaikka tiedän sen olevan monessa kohtaa järjetöntä. Mitä minä olisin silloin ala-asteikäisenä voinut tehdä? Tulla paremmin hakatuksi? Ja sitten kun pääsen noista syytöksistä, alan
Tämän täytyy olla yksi järkyttävimmistä lapsuuden kuvauksista, mitä olen milloinkaan lukenut. Olen todella pahoillani kaikesta kokemastasi. Toivon, että olet aikuisena saanut kaiken tarvitsemasi rakkauden, huolenpidon ja avun päästäksesi vapaaksi lapsuudentraumoistasi.
Voi nyyh nyyh taas. Tuossakin kohtaa meillä on vain hänen näkemyksensä tapahtuneesta ja sinä uskot kaiken täysin. Ihan hyvin on voinut laiminlyödä kotitöitään ja siitä rangaistuksena seurannut tukkapölly on muuttunut terapeutin käsissä joksikin hakkaamiseksi.
Ei mikään ihme, että nykyään kakarat vetää huumeita ja ryöstelee kaduilla, kun kurittaa ei saa, vaan pitää silittää päätä ja ymmärtää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tosi pahoillani. Nuo kusipäät näkevät sen, kuka lapsi on jo valmiiksi heikennetty heidän tarkoituksiinsa ja käyttävät sen hyväkseen suorittamalla oman väkivaltansa samaan lapseen. Toki tuota samaa dynamiikkaa käytetään aikuisiinkin.
Kiitos.
Näinhän se menee että jotkut ovat aika helppoa riistaa, niin sanoakseni.
Muistan kyllä kun joskus 12- tai 13-kesäisenä miten tuntui hienolta kun tuo saastaksi osoittautunut puhui minulle kuin ihmiselle. Ensimmäistä kertaa kukaan, moneen vuoteen. Ei tarvittu enempää kun olin myyty.
Ja vanhemmille ei kerrota.. joo, eihän niitä ns vanhempia muutenkaan mikään kiinnostanut eikä mistään keskusteltu.
Tämmöisiä kokemuksia ei ymmärrä jos ei ole kokenut. Ja kuinka ihan oikeasti tarvitsee sitä terapeutin apua kun se ota itseäsi niskasta kiinni ei oikein toimi.
Minä olen myös todella pahoillani kokemastasi.
Hyvällä ystävälläni on samantapainen menneisyys. Kylmät vanhemmat ja sitten seksuaalinen hyväksikäyttö siltä aikuiselta jonka piti olla luotettava ja joka hänet muka näki ensimmäisen kerran ihmisenä. Viiltelyä ja pahoja mielenterveysongelmia hänellekin seurasi.
Taas kun tämä seksuaalirikoksen uhreihin kohdistuva keskustelu on vellonut isosti mediassa, ihmettelen koska aletaan puhumaan siitä keitä uhrit oikeasti ovat. Edelleen keskustellaan siitä miten naisten tulisi pukeutua ja käyttäytyä, kun tosiasiassa se tekijä on joku tuttu joka löytää heikossa asemassa olevan naisen, nuoren, tytön tai pojan, lapsen ja alkaa tätä sitten manipuloimaan omiin tarkoituksiinsa.
Joskus tuntuu, että nämä saalistajat ovat huomattavasti taitavampia havaitsemaan ihmisten mielenterveysongelmat kuin alan ammattilaiset.
On, mutta en ole jäänyt siihen piehtäroimaan, vaan elän omaa elämääni.
Vierailija kirjoitti:
On, mutta en ole jäänyt siihen piehtäroimaan, vaan elän omaa elämääni.
Tämä on varmaan trolli, mutta jos yrittäisi kuitenkin. Meinaan jos vaikka jollakin välähtäisi.
Kas kun on yritetty. Elää sitä omaa elämää. Eikä jäädä piehtaroimaan.
Mutta kun se henkinen tuska on ollut niin järkyttävä, että sen kanssa ei ole pystynyt elää. On muotoutunut tilanne, jossa on selviytyjä-minä, joka ulkopuolisin silmin viettää normaalia elämää, ja suoriutuu kaikesta hyvin, jopa menestyy. Sitten on itsetuho-minä, jonka harteille on kaadettu taakka ja tuska, ja jonka tehtävä on ollut selviytyä, keinoilla millä hyvänsä. Itseään viillellen, ja muilla keinoin, mitä vain on keksitty ja käytetty. Jossakin siellä syvällä pohjalla on lapsi-minä, joka on suruissaan ja kaipaisi huolenpitoa ja hellyyttä, josta on jäänyt paitsi. Ja niin edespäin.
Tämmöisiin kummallisuuksiin sitä sitten ajautuu, kun ei millään pysty selviämään, vaikka pitää selvitä.
Jos asiat olisivat niin yksinkertaisia, että "enpäs jää piehtaroimaan, vaan jatkanpa vaan elämääni" niin tässä maailmassa ei olisi tarvetta ensimmäisellekään terapeutille tai psykiatrille, ja maailma olisi verrattomasti parempi paikka elää.
Hyvä kirjoitus, viesti 99.
Lisäksi, mitä lopulta selviytyminen edes on? Itse koen selviytyneeni ihan hyvin, mutta silti joku on perustavanlaatuisesti vialla. Vaikka kaikki olisi kuinka hyvin ja sitä tuntee itsensä välillä jopa ihan onnelliseksi, aina jostain takavasemmalta tulee sellainen tyhjyys ja epätodellinen olo. Sitä seuraa masennus ja se kuinka koko elämä tuntuu turhalta ja tarkoituksettomalta. Ja sen jälkeen syvä itseinho siitä, että sortuu noihin ajatuksiin, kun monilla menee paljon huonommin.
Ja lopulta, mitä on edes elämä joka on selviytymistä?
Kappas vaan, onko? Toki on, mutta ei ihan kuvittelemallasi tavalla.
Suomalaisen lapsen äidinkieli on suomi. Pitää voida tajuta, että maailmassa on muitakin kieliä ja että ne voisivat olla terveellisempiä ja antoisampia ja antaa paremman elämän. Sitten pitää vielä opetella se toinen kieli. Löytää opettaja ja tai oppimateriaali, nähdä itse vaiva, ottaa aikansa. Sitten pitää vielä löytää niiden suomenkielisten sijaan sitä toista kieltä puhuvia ihmisiä, jotka haluavat puhua sinun kanssasi.