Onko sinulla joku trauma lapsuudesta?

Omasta mielestäni ei ole, muttaa psykologin tekemien tutkimusten perusteella näin on. Työstetään nyt sitten terapiassa, vaikka en ihan varmuudella tiedä, että mitä ja miksi.

Kai jotain traumoja kun ei kehittynyt minkäänlaista identiteettiä, ei haaveita,ei toiveita,ei mitään tietoa mitä haluaisia tehdä yms.

Joutu aina vaan pelkäämään  ja odottamaan millon alkaa huuto taas.

Ei noita ole saanu korjatttua millään,yritetty on,monet kerrat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien liitto oli sen verran riitaisi että aloin karttamaan kaikkea perhe-elämään johtavaa. Elän siis vannoutuneena "sinkkuna" elämäni loppuun asti.

Ihanaa kun kotona saa olla omassa rauhassa. Ei enää koskaan huutoa, riitelyä, draamaa, vihaa, jännittynyttä ilmapiiriä, pelkoa siitä mikä odottaa kun tulee kotiin, jne.

Inhoan myös kaikkia juhlapäiviä samasta syystä, koska niihin liittyy lähinnä pahoja muistoja.

M37 

Sama. Vihaan joulua.

Sama. Vihaan kaikkia juhlapäiviä. 

Vierailija kirjoitti:

"Näin juuri. Lisäksi minusta tuntuu, että traumaattisen lapsuuden eläneet henkilöt syyttävät traumajo ja traumatisoijia useammin itseään tapahtuneista.

Minulla oli huono lapsuus ja paljon pahoja asioita tapahtui. Lapsena ja nuorena syyllistin itseäni paljon siitä miten en tehnyt enempää ja yrittänyt parantaa perheemme tilannetta. Jos sitä siis edes perheeksi saattoi kutsua. Minulla kesti todella kauan ymmärtää, että minä en lapsena ollut siitä kaikesta vastuusta ja silti edelleen välillä huomaan alkavani syyttelemään itseäni monista tapahtuneista asioista."

Ihan kuin omasta elämästäni. Täytin juuri 55v. Viime vuodet olen käynyt läpi äitini aiheuttamia lukuisia traumoja; hän käytti minuun ja isääni äärimmäisen sadistista henkistä väkivaltaa. 

Pari viime viikkoa olen miettinyt pääni puhki, miten eri tavoin olisin voinut 11-vuotiaana ja myöhemmin 15-vuotiaana pelastaa isäni ja itseni irti

Olen pahoillani kokemuksistasi.

Oma isäni oli päihdeongelmainen ja päästään sekaisin ja äitini taas niin syvissä mielenterveysongelmissa, ettei hän ollut oikeastaan kuin tyhjä kuori joka hengitti. Minun vastuullani oli yrittää pitää asiat edes jollain tavalla kunnossa. Yritin pitää kaikesta aina viimeisen päälle huolta, mutta isäni löysi aina jonkin virheen, jolla hän oikeutti oman väkivaltaisuutensa. Hän tuli aina kertomaan minulle kenet meistä aikoisi hakata ja jos hän päätyi äitiini tai pikkusiskooni, minä sain valita myös itseni tilalle ja ainahan minä valitsin sitten itseni.

Edelleen jonkun yksittäisen muiston tullessa mieleen saatan alkaa syyttelemään itseäni ja miettimään miten olisin voinut toimia paremmin, vaikka tiedän sen olevan monessa kohtaa järjetöntä. Mitä minä olisin silloin ala-asteikäisenä voinut tehdä? Tulla paremmin hakatuksi? Ja sitten kun pääsen noista syytöksistä, alan syyttämään itseäni siitä, etten kertonut millekään ulkopuoliselle taholle kotimme asioista.

Vierailija kirjoitti:

Omasta mielestäni ei ole, muttaa psykologin tekemien tutkimusten perusteella näin on. Työstetään nyt sitten terapiassa, vaikka en ihan varmuudella tiedä, että mitä ja miksi.

Vaikuttaa dissosiaatiolta. Ei minullakaan ollut muka mitään kummoisia traumoja, kun mieli oli blokannut kaikki muistot pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omasta mielestäni ei ole, muttaa psykologin tekemien tutkimusten perusteella näin on. Työstetään nyt sitten terapiassa, vaikka en ihan varmuudella tiedä, että mitä ja miksi.

Vaikuttaa dissosiaatiolta. Ei minullakaan ollut muka mitään kummoisia traumoja, kun mieli oli blokannut kaikki muistot pois.

Tätä dissosiaatiota olen nyt kuunnellut 10 vuotta. Ja käynyt lukemattomat terapiat läpi.

Juoppoisä. Jatkuvaa varuilla oloa jo pienestä pitäen, tätä en ole saanut loppumaan ja tuskin koskaan loppuukaan. Aistin koko ajan ns "tuntosarvilla" ympäristöä ja ihmisten tuntemuksia. Haluan tehdä mahdollisimman paljon asioita itsenäisesti, avun pyytäminen on vaikeaa. Tämäkin juontaa juurensa sieltä lapsuudesta, kun on joutunut kantamaan vastuuta jo pikkulapsesta asti. Paljon ikäviä muistoja mm. raivoavaa ja kännistä isääni pakoon juokseminen talvihangessa. 

Mulla on yksi lapsi. Hän ei joudu koskaan kokemaan näitä samoja juttuja mitä itse jouduin. Mun puoliso, eli hänen isä, on mitä mahtavin. Ei juopottele, on rakastava (ottaa syliin, halaa, kertoo miten rakastaa; näistä jäin itse vaille lapsuudessani), haluaa todella viettää lapsensa kanssa aikaa. 

Mitähän te kaikki traumavinkujat sitten teette jos syttyy sota? Sodan kokeneet sukupolvet kun ei vingu siitä jos vanhempi käski siivoamaan huoneensa.

Vierailija kirjoitti:

Mitähän te kaikki traumavinkujat sitten teette jos syttyy sota? Sodan kokeneet sukupolvet kun ei vingu siitä jos vanhempi käski siivoamaan huoneensa.

Olis isäskin tehnyt palveluksen yhteiskunnalle jos ei olis siittänyt sua. Olis päästänyt lakanalle vaan. Mätisäkki.

Miten teillä traumatisoituneilla on onnistunut ihmissuhteet aikuisiällä? Oletteko toistaneet kodin kaavaa omissa suhteissanne?

Vierailija kirjoitti:

Mitähän te kaikki traumavinkujat sitten teette jos syttyy sota? Sodan kokeneet sukupolvet kun ei vingu siitä jos vanhempi käski siivoamaan huoneensa.

Mitä SINÄ teet jos syttyy sota?

Jos osaat lukea, näet kommenteista ettei kenenkään vakavat traumat synnyt huoneen siivoamatta jättämisestä. Traumat syntyvät siitä, että joutuu esim taistelemaan hengestään jokaisena lapsuuden päivänään. Minäkin olin varma etten ehdi kasvaa täysi-ikäiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla on nykyään lapsuudentraumoja. Jos ei tule mitään akuuttia, menee tämä terapiasukupolvi terapeutille, joka auliisti auttaa keksimään jonkun trauman jonka avulla uhriutua.

Kerro toki omasi, niin katkeruus helpottaa. 

Minun ei tarvitse täällä käsitellä asioitani, koska olen käsitellyt ne itseni kanssa. Ei tarvitse syyllistää omia vanhempia ja pakoilla vastuuta traumoihin vetoamalla. Mutta minä en olekaan tätä terapiasukupolvea joiden lapsuus menee taantuvasti pilalle, kun terapeutti kenkälusikalla kaivaa esiin torjutun lapsuusmuiston siitä, ettei ihan joka viikonloppu päästykään lintsille.

Miksi käyttäydyt noin aggressiivisesti ja haet huomiota/reaktioita ihmisistä irti? Tuoko on sinun tapasi käsitellä asioita? -eri

Vierailija kirjoitti:

Mitähän te kaikki traumavinkujat sitten teette jos syttyy sota? Sodan kokeneet sukupolvet kun ei vingu siitä jos vanhempi käski siivoamaan huoneensa.

Kiitos kun pidät ketjua ylhäällä, ja tsemppiä. 💜

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitähän te kaikki traumavinkujat sitten teette jos syttyy sota? Sodan kokeneet sukupolvet kun ei vingu siitä jos vanhempi käski siivoamaan huoneensa.

Mitä SINÄ teet jos syttyy sota?

Jos osaat lukea, näet kommenteista ettei kenenkään vakavat traumat synnyt huoneen siivoamatta jättämisestä. Traumat syntyvät siitä, että joutuu esim taistelemaan hengestään jokaisena lapsuuden päivänään. Minäkin olin varma etten ehdi kasvaa täysi-ikäiseksi. 

Puolustan itseäni, mutta hiekoltahan tämä näyttää kun päävastuu hommasta on tällä terapiasukupolvella. 

"Olen pahoillani kokemuksistasi.

Oma isäni oli päihdeongelmainen ja päästään sekaisin ja äitini taas niin syvissä mielenterveysongelmissa, ettei hän ollut oikeastaan kuin tyhjä kuori joka hengitti. Minun vastuullani oli yrittää pitää asiat edes jollain tavalla kunnossa. Yritin pitää kaikesta aina viimeisen päälle huolta, mutta isäni löysi aina jonkin virheen, jolla hän oikeutti oman väkivaltaisuutensa. Hän tuli aina kertomaan minulle kenet meistä aikoisi hakata ja jos hän päätyi äitiini tai pikkusiskooni, minä sain valita myös itseni tilalle ja ainahan minä valitsin sitten itseni.

Edelleen jonkun yksittäisen muiston tullessa mieleen saatan alkaa syyttelemään itseäni ja miettimään miten olisin voinut toimia paremmin, vaikka tiedän sen olevan monessa kohtaa järjetöntä. Mitä minä olisin silloin ala-asteikäisenä voinut tehdä? Tulla paremmin hakatuksi? Ja sitten kun pääsen noista syytöksistä, alan syyttämään itseäni siitä, etten kertonut millekään ulkopuoliselle taholle kotimme asioista."

Tämän täytyy olla yksi järkyttävimmistä lapsuuden kuvauksista, mitä olen milloinkaan lukenut. Olen todella pahoillani kaikesta kokemastasi. Toivon, että olet aikuisena saanut kaiken tarvitsemasi rakkauden, huolenpidon ja avun päästäksesi vapaaksi lapsuudentraumoistasi.

On, mutta meni melko kauan tajuta, koska kyse ei ole mistään yksittäisestä tapahtumasta, väkivallasta tai alkoholismista. Perheessä ja suvussa laajemminkin mielenterveysongelmia, epävakautta. Olen toiminut pienestä asti vanhemman terapeuttina ja likasankona. Muutettuani kotoa meni monta vuotta ennen kuin aloin hahmottamaan että ihan kaikki ei ollutkaan niin "normaalia". Ihmettelin miksi vanhempien luona käydessä oli aina niin kauhea olo, helpotti aina kun pääsi omaan kotiin. 



Huono itsetunto, paniikkikohtauksia, ihmisarkuus, ahdistus ja hypokondria, eli kaikenlaiset järjettömät sairauspelot on ollut vahvasti läsnä nuorena aikuisena. Nyt olen terapiassa ja alkanut hyväksyä sen, että menneisyys on mitä on. Omia lapsia en halua missään nimessä, olen jo oman osani hoitanut perhe-elämän epätoivoista kannattelua. Ihanaa kun saa olla rauhassa. 

"Tai no kaikilla on". Onko traumat ja viattomana uhrina esiintyminen niin muotia? On oikeita ja wanna be -traumailijoita.

Vierailija kirjoitti:

"Tai no kaikilla on". Onko traumat ja viattomana uhrina esiintyminen niin muotia? On oikeita ja wanna be -traumailijoita.

Veit sanat suustani!

On, isä ja äiti riiteli jatkuvasti ja olivat liian ankaria. Seuraus: Mulla on heikko itsetunto, oman arvontunto. On se vähän parantunut, kun tehnyt töitä sen eteen. 

Kasvoin väkivaltaisessa alkoholistikodissa. Aika kauan jouduin tekemään itseni kanssa töitä ennen kuin ymmärsin miten terveissä parisuhteissa ollaan. Rikoin hyvän suhteen kun en ymmärtänyt, että turvallinen ja tasainen ei ole vaihe vaan vallitseva olotila. Tuhosin itse aina turvallisen ja tasaisen, kun pääni ei kestänyt kaiken murenemisen odottelemista. 

Nykyään olen hyvässä ja turvallisessa parisuhteessa jota en pyri sabotoimaan. Oppirahat on maksettu ja nykyään olen tasapainossa itseni kanssa.