Lue keskustelun säännöt.
Miten ihmeessä yliymmärtämiseen tottuneet lapset/nuoret pärjäävät myöhemmin työelämässä?
07.02.2025 |
Olen seurannut lasten/nuorten muutosta viimeisen +10 vuoden ajan työelämässä. Aina on ollut erityisempiä oppilaita, mutta yliymmärtämistä ja loputonta joustoa vaativia oppilaita (ja heidän vanhempiaan) on nykyään huomattavasti enemmän. En hetkeäkään usko, että nykyisin noin iso osa olisi erityisoppilaita.
"Jos meidän Liisi-Ilari ei vaan halua pitää luokan edessä esitelmää, niin ei ole pakko pitää."
"Tiina-Julius jännittää ääneen puhumista, joten hänen ei tarvitse sanoa mitään oppitunneilla eikä osallistua puhumista vaativiin paritehtäviin."
"Kerkko-Matildan on vaikea herätä aamuisin, niin jätetään aamun eka tunti väliin."
Jatkuvasti hoetaan, miten jokainen on yksilö ja pitää huomioida omana itsenään. Jatkuvasti tehdään kaikenlaisia isoja mukautuksia, kun kyky sietää epämukavuuden tunnetta on monilla lapsilla ja nuorilla nolla. Koululuokassakin on lohdukkeena isoillakin oppilailla pehmoleluja tai osa oppilaista istuu lattialla nurkassa, kun penkillä istuminen ahdistaa. Mutta kun ei se elämä aikuisena tätä ole. Ei yhteiskunnassa ole erityisoikeuksia aikuisille, vaan aikuisten maailmassa täytyy pärjätä. Ei työelämässä tulla sanomaan, että nuku vaan aamuisin myöhään, jos et jaksa herätä. Eikä sanota, että on täysin ok jättää pois työtehtävät x, y ja z, jos ei vaan huvita. Iso osa aikuisista joutuu työssään puhumaan edes joidenkin ihmisten kanssa, joten ihan tuppisuuna ei voi olla. Eikä töissä hyväksytä sitä, jos toisille mennään haistattelemaan tai puhutaan muuten epäkunnioittavasti (tätä näkee paljon jo pienten koululaisten keskuudessa).
Yhteiskunta nyt vaan on koneisto, jossa ei ole mahdollisuutta huomioida jokaisen erityispiirteitä ja ahdistusta. Sitä paitsi tuollainen arkinen ahdistuksen kokeminen tekisi hyvääkin. Kun se lapsi/nuori näkee, että selviää kyllä epämukavasta tunteesta ja haastavasta tilanteesta (vaikka se esitelmän pitäminen), niin itsetunto vahvistuu.
Kommentit (248)
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä puhutte koululaisten esiintymiskammosta.
Minulle on täysin ok sopia, että esiintymistä pahasti jännittävä oppilas ei pidä esitelmää luokan edessä. Sen sijaan nämä oikeasti jännittävät tekevät ilomielin sen saman esitelmän kirjallisena ja hyvin tekevätkin. Monille kirjoittaminen on luontevampaa ja ilmaisevat itseään hyvin niin. Tämän suon mielelläni heille, kun esitelmän teko tulee hoidettua tavalla tai toisella.
Sen sijaan nämä, jotka kitisevät, etteivät halua pitää esitelmää, eivät myöskään ole valmiita tekemään sitä kirjallisesti, vaan haluavat vapautuksen koko hommasta.
Ja se ei tietenkään saa vaikuttaa arvosanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monet näyttelijät ja muusikot ovat kertoneet olevansa ujoja tai introverttejä. Silti he ovat päätyneet ammattiin, jossa ollaan paljon esillä. Miettikääpä sitä.
Olin ujo ja arka lapsi ja pelkäsin esiintyä. Ei silti tullut mieleeni jättää jotain puhesuoritusta tekemättä. Arvatkaapa, mikä minusta tuli? Puhe- ja viestintätaidon kouluttaja, opettaja. Tällöinkin vielä jännitin esiintymistä, mutta kai osasin hallita pelkoni. Koetan sanoa, että harvoin kai työ on kenelläkään helppoa ja vain kivaa. Työssä on kivoja hetkiä, mutta kokonaiskivaa työtä ei ole. Työ on vain tehtävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sosioekonominen tausta vaikuttaa paljon. Minä olen pitkäaikaistyötön ja syrjäytynyt yh, opinnot jäivät kesken. Lapsi pärjää uhan hyvin mutta tiedostan että jos olisi kaksi vanhempaa eikä näitä ongelmia, pärjäisi vielä paremmin. Välillä en vaan jaksa riittää kaikkeen yksin enkä kaikkea osaa. Monessa asiassa auttaisi se kun olisi se toinen vanhempi kenen luokse mennä vaikka viikonloppuna. Ja jatkuvat ongelmat rahan kanssa vaikuttavat myös olen ihan loppu tähän stressiin ja huoleen... eihän nämä voi olla vaikuttamatta lapsen koulunkäyntiin.
Luokallaan on oppilaita ketkä asuvat samoissa kodeissa missä asuneet vauvasta asti ydinperheessä sisarusten kanssa. Me olemme muuttaneet jo 6 kertaa lapsi on nyt 10 v. Vuoden aikana kaksi kertaa edullisemman asunnon perässä. Olen yrittänyt kaikkeni että saisi olla tutussa koulussa, niin tässä lähellä olemme muuttaneet. Nyt taas vuokra n
Olen etsinyt niitä halvempia paikkoja. Vuokra asuntoja jotka ovat lähellä palveluita ei ole halvemmalla kuin täällä huonossa Hki lähiössä. Tai saartaa olla n 50 e halvempaa mutta asumistuki on pienempi ja kulkuyhteydet huonot. Minulla ei ole autoa tai ajokorttia. Ne halvemmat asunnot ovat omistus- ei vuokra- asuntoja.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on tullut työelämässä vastaan nykyparikymppisiä. Selvästi huomaa, että ihan perus työelämätaidot ovat monilla hakusessa.
-Puhelinta käytetään töissä silloinkin, kun ei saisi. Käytöstavat ovat muutenkin töksähtelevät, kiittämisen osaa tosi harva.
-Ei hoideta itse kaikkia työtehtäviä ja kysytään, voisiko toinen hoitaa. Jos sanoo jonkun asiakirjan olevan Teamsin kansiossa, niin pyydetään, etkö voisi laittaa sitä minulle suoraan.
-Eräs tapaus tuli suoraan baarista aamulla töihin ja ihmetteli, miksi hänen työsuhteensa purettiin koeajalla tuon takia. Ei käynyt mielessä, että pitkä baari-ilta humalassa ei ole ok ennen työpäivää.
Itselleni tulisi liian huono omatunto tehdä mitään noista.
En uskalla valittaa työkavereillekaan esimerkiksi väsymyksestä tai työnmäärästä. Pelottaa aina niin paljon, että minut potkittaisiin pihalle. Ja tämä oli TYÖHARJOITTELUISSA! :,D
Ainoa ongelmani on ahdistus ja se, että olen todella hiljainen, ja etenkin jälkimmäinen piirre tekee minusta todella epävarman ja monesti vihatun. Vastaan kyllä, kun puhutaan. En myöskään seiso tuppisuuna jos en jotain ymmärrä/en tiedä, mitä tehdä seuraavaksi. Silloin vain vastuuhenkilön luo kysymään. Yritän myös keksiä keskusteltavaa hiljaisuudessa, että muilla ei olisi niin kiusallinen olo. Mielelläni olisin kuitenkin hiljaa.
Siltikin ahdistuneisuuden tunteet jylläävät "taustameluna". Työelämässä koen niiden käsittelemisen olevan ehkä hieman helpompaa kuin kouluympäristössä. Vihaan yli kaiken esitelmiä. Itseinho niiden jälkeen on suuri. En sellaiseen työhön halua, jossa pitää esitelmiä pitää. Eri asia on jutustella kasuaalisti kuin pitää esitelmä, eikä esitelmät mielestäni yhtään kerro siitä, miten työelämässä tulee pärjäämään.
Yläasteella en pystynyt pitämään koko luokalle esitelmiä, vain muutamalle henkilölle. Ensimmäisen esitelmän koko luokan edessä pystyin pitämään ammattikoulussa, ja en edes tykännyt luokastani, minulla ei ollut lainkaan ystäviä. Ennen esitelmän pitämistä olin kuitenkin joutunut tekemään asiakaspalveluhommia, kuului koulun opintosuunnitelmaan. Kuvittele, esitelmä-ahdistuja ASIAKASPALVELUTÖISSÄ.
N20
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet näyttelijät ja muusikot ovat kertoneet olevansa ujoja tai introverttejä. Silti he ovat päätyneet ammattiin, jossa ollaan paljon esillä. Miettikääpä sitä.
Olin ujo ja arka lapsi ja pelkäsin esiintyä. Ei silti tullut mieleeni jättää jotain puhesuoritusta tekemättä. Arvatkaapa, mikä minusta tuli? Puhe- ja viestintätaidon kouluttaja, opettaja. Tällöinkin vielä jännitin esiintymistä, mutta kai osasin hallita pelkoni. Koetan sanoa, että harvoin kai työ on kenelläkään helppoa ja vain kivaa. Työssä on kivoja hetkiä, mutta kokonaiskivaa työtä ei ole. Työ on vain tehtävä.
Lapsena ahdistuin aina itseeni kohdistuvasta huomiosta oli se sitten esitelmän pito tai jos joku vain mainitsi nimeni. Sitä ihan lääkittiin, koska minuthan pakotettiin pitämään se esitelmä aina. En ikinä siksi pakottaisi lastani luennoimaan luokan eteen edes lääkittynä vain siksi, että oppiipahan olemaan vaikka ahdistaakin. Tämä on asia missä lapseni saa päättää, pystyykö vai ei, jos ei pysty en pakota ja tästä myös keskustelen koulun kanssa. Luulen tunnistavani lusmuilun ja ahdistuneen eron. Minullakin on ns. sosiaalinen työminä ja teen aspaa, mutta oikeasti olen täysin introvertti ja mieluiten puhumatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sosioekonominen tausta vaikuttaa paljon. Minä olen pitkäaikaistyötön ja syrjäytynyt yh, opinnot jäivät kesken. Lapsi pärjää uhan hyvin mutta tiedostan että jos olisi kaksi vanhempaa eikä näitä ongelmia, pärjäisi vielä paremmin. Välillä en vaan jaksa riittää kaikkeen yksin enkä kaikkea osaa. Monessa asiassa auttaisi se kun olisi se toinen vanhempi kenen luokse mennä vaikka viikonloppuna. Ja jatkuvat ongelmat rahan kanssa vaikuttavat myös olen ihan loppu tähän stressiin ja huoleen... eihän nämä voi olla vaikuttamatta lapsen koulunkäyntiin.
Luokallaan on oppilaita ketkä asuvat samoissa kodeissa missä asuneet vauvasta asti ydinperheessä sisarusten kanssa. Me olemme muuttaneet jo 6 kertaa lapsi on nyt 10 v. Vuoden aikana kaksi kertaa edullisemman asunnon perässä. Olen yrittänyt kaikkeni että saisi olla tutussa koulussa, niin tässä lähellä olemme muuttaneet. Nyt taas vuokra n
Tämä. Lisäksi pienellä paikkakunnalla kaikki käyvät samat koulut eli ei ole ns. erikseen hyviä/huonoja kouluja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet näyttelijät ja muusikot ovat kertoneet olevansa ujoja tai introverttejä. Silti he ovat päätyneet ammattiin, jossa ollaan paljon esillä. Miettikääpä sitä.
Olin ujo ja arka lapsi ja pelkäsin esiintyä. Ei silti tullut mieleeni jättää jotain puhesuoritusta tekemättä. Arvatkaapa, mikä minusta tuli? Puhe- ja viestintätaidon kouluttaja, opettaja. Tällöinkin vielä jännitin esiintymistä, mutta kai osasin hallita pelkoni. Koetan sanoa, että harvoin kai työ on kenelläkään helppoa ja vain kivaa. Työssä on kivoja hetkiä, mutta kokonaiskivaa työtä ei ole. Työ on vain tehtävä.
Minäkin teen tarvittaessa puhetyötä siitä huolimatta, että olen elimillisistä syistä puhehäiriöinen. Teen siis ko. työtehtävät tarvittaessa, jos niitä minulle osoitetaan ja jos ne pystyn fyysisesti tekemään. Toki vastapuolessa herättää toisinaan ihmetystä se, jos huomaa toisessa poikkeavia piirteitä ja joidenkin täytyy sitä ihan ääneenkin ihmetellä. Ihmisten, ihan vanhankin ikäluokan, olisi syytä opetella myös ymmärtämään, että maailmaan ja työelämäänkin mahtuu monenlaista infarktiselviytyjää, ms-tautista, syöpäsairasta, tapaturmavammoista kroonisesti kärsivää ja muunlaista fyysisesti normista poikkeavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mitenkään. Peruskoulu ajaa täysillä päin tiiluseinää.
t. Yläkoulun ope
Työelämä kyllä joustaa, joko työtehtävän sisäisesti tai ainakin ammatinvalinnan kautta, joissain sellaisissa asioissa, joissa koulu ei jousta. Esim. koulua ei ole mahdollista käydä ilta- tai yövuorossa, mutta työelämässä on mahdollista tehdä pelkkää iltaa ja/tai yötä tietyillä aloilla. Mahdollisuudet siihen on hyvät, koska aina on niitä, jotka haluavat etenkin yövuoroista eroon tai eivät pysty niitä tekemään.
Nykyään on myös se ero entiseen, että ihan kaikkia yritetään jollain tavalla roikottaa koulussa täysi-ikäisyyteen asti. Ne jotka nyt tekevät lyhennetysti ja sopeutetusti edes jotain, olisivatko he ennen vanhaan pakon edessä reipastuneet? Osa ehkä olisi, mutta osa ei ja heillä olisi jäänyt koulu käymättä. Kyllähän näitä peräkamaripoikia on aina ollut, jotka eivät oikein pysty kodin ulkopuolella mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuoren aivot kehittyvät 25-vuotiaaksi saakka. Antakaa armoa, nuoren ei tarvitse osata, pystyä ja tehdä kaikkea mitä aikuisena. Tiettyihin rooleihin kasvetaan, myös yhteiskunnan työmyyräksi. Nuorta nimenomaan PITÄÄ ymmärtää. Jos ei itse aikuisena vielä OSAA ymmärtää, on itse aivan väärällä alalla.
Nuoren aivot? 25-vuotias on aikuinen ja on ollut jo pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Opettajana yksi rasittava ryhmä on nämä vastuunsiirtäjät. Ymmärrän, jos on vähävaraisuutta, sairautta, yksinhuoltajavanhemman uupumusta jne. Sen ymmärtää, ettei vaan jaksa kasvatusta aina niin pontevasti ja koulu voi tukea. Mutta kun vastassa on täyspäiset, koulutetut vanhemmat ja kaikin puolin keskiluokkainen idylli. Sitten heitetään kasvatusvastuu koululle.
Esimerkki: Lapsi myöhästyy joka aamu tunnin tai kaksi. Vanhemmat ovat kovin huolissaan ja päivittelevät ja ilmoittavat, etteivät mitenkään hyväksy tuollaista touhua. Puhe on sopivan yhteiskuntakelpoista ja hyvää vanhemmuutta huokuvaa. Mutta sitten ratkaisu onkin, että koulu rankaisee ja laittaa lapsen koville asiassa. Ehdotetaan, että lapsi korvaisi joka päivä koulupäivän päätteeksi myöhästymisensä. Ihan kiva, mutta kuka sen järjestää. Toiseksi koulussa ei ole liukuvia työaikoja. Ei se niin mene, että kun nyt myöhästyit, niin "no big deal, olen sitten tunnin pidempään". Vastuu on vanhemmilla. He hoitakoon sen lapsensa ajoissa kouluun. Laittakoon lapsensa kuriin. Siellä on usein vielä vanhempi kotona etätöissä ja silti on mahdotonta saada lasta hereille. Tai vaikka olisi töissä, niin se vastuu on siellä. Ottakaa puhelin pois, nostakaa sellainen meteli, ettei lapsi uskalla myöhästyä. Kasvatusvastuu on kodilla!
Jaahas, että jälki-istuntoakaan ei enää ole, koska "kuka sen järjestää". Hieno koulu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap lisää vielä kuvioon loputon jankkaus ja omista tunteista ja niiden analysointi. Oletko nyt pettynyt, voi varmasti olet nyt väsynyt. Miltä tuntuu, tuntuuko pahalta. Tarvitseeko terapiaa? Tunnekortit valtaavat työpaikat päiväkotien ja koulujen lisäksi. On tunnenallea ja varista ja ties mitä, että Pirkko-Petteri ja Alma-Joonatan jaksavat raskaan työpäivän.
Tuollaista kyselyä meilläkin pukkaa yliopistossa. Oletko tykännyt kurssista, etkö ole tykännyt, onko arvostelusta jäänyt hyvä mieli vai paha mieli (arvioi tunteesi hymynaamoilla), minkä arvosanan antaisit opettajalle, onko opiskelu sinusta kivaa vai ei, ahdistaako, onko paha olla, mitä haluaisit meidän tekevän jotta sinulla olisi hyvä mieli ja opiskelu kivaa jne.
Vierailija kirjoitti:
Kysy keltä tahansa opettajalta välillä ekaluokka - yliopisto ja tulet saamaan saman vastauksen. Viimeisen 5+ vuoden aikana omatoimisuus, oma-aloitteisuus, pitkäjänteisyys, keskittyminen ja ihan yleiset elämäntaidon lähtien tervehtimisestä vastuunottoon ja pettymystensietoon ovat heikentyneet. Luku- ja kirjoitustaidosta puhumattakaan. Ei se ole mielipidekysymys, se on ihan silkka karu tosiasia. Kautta maan, kautta ikäluokan.
Ja kenenkäs vika se on? Tuskin ainakaan lasten ja nuorten, kun he eivät päätä, millainen yhteiskunta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoren aivot kehittyvät 25-vuotiaaksi saakka. Antakaa armoa, nuoren ei tarvitse osata, pystyä ja tehdä kaikkea mitä aikuisena. Tiettyihin rooleihin kasvetaan, myös yhteiskunnan työmyyräksi. Nuorta nimenomaan PITÄÄ ymmärtää. Jos ei itse aikuisena vielä OSAA ymmärtää, on itse aivan väärällä alalla.
Nuoren aivot? 25-vuotias on aikuinen ja on ollut jo pitkään.
Aikuiseksi tulee 18 vuotta täyttäessään. 25 v. on nuori aikuinen. Aivot ovat keskeneräiset n. 25-vuotiaaksi asti. Googlaa vaikka "aivot 25 vuotiaaksi tiede". Eri
Vierailija kirjoitti:
Mulle töissä yks lapsi perusteli diagnoosilla sitä, miksi ei noudata tiettyä sääntöä. Ilmoitin että ihan sama, kyllä sä osaat sitä sääntöä noudattaa ja teet jatkossa niin. Ja osasihan hän ja on ihan hyvä tyyppi.
Mutta selvästi hänellä kokemus, että kun sanoo ääneen tietyt diagnoosit niin aikuiset heti yliymmärtää eikä vaadi edes peruskäytöstapoja. Ajattelen että tässä on palvelus lapselle opettaa ettei jonkun diagnoosin takia voi olla miten vaan.
Ikävä kyllä vanhemmatkin vetoavat monesti diagnooseihin, kun lapsi käyttäytyy sääntöjen vastaisesti. Esimerkiksi tunneilla häiriköintiä tai väkivaltaisuutta ei kuitenkaan voi hyväksyä, vaikka olisi ADHD- tms. diagnoosi. Jos ei kertakaikkiaan voi olla häiritsemättä muiden työrauhaa tai olla lyömättä, on väärässä paikassa.
Erityisluokkiakin pitäisi olla enemmän eri tavoin erityisille. Liian usein ne ovat säilytyspaikkoja, joissa on poikkeavia oppilaita laidasta laitaan. Ei sekään ole nimittäin oikein, että esim. autistit tai oppimisvaikeuksista kärsivät joutuvat olemaan samoissa ryhmissä häiriköiden kanssa.
Miten ihmeessä muut on saaneet näin paljon apua lapsena???? Itse olin ujoin lapsi, ketä ihmiset olivat kohdanneet (aloin itkemään kun jouduin lukemaan ääneen, puhuin opettajalle vain 2 sanaa 6 vuoden aikana, ääneni katosi ym). En koskaan saanut vapautuksia mistään, kunnes 13 vuotiaana lopetin omatoimisesti koulunkäynnin ahdistuksen vuoksi (en ollut koskaan saanut tukea ujouteen).
Lellimis- ja ymmärrysintoilijat eivät tunnu tajuavan, että täällä täytyy elää realiteettien kanssa, jotka eivät ole ymmärtäväisiä vaan elämä on jokaiselle jossakin vaiheessa kovaa. Siihen pitäisi valmistaa vähitellen niin että iän karttumisen myötä vaaditaan enemmän ja enemmän lapselta. Pelot voitetaan kohtaamalla ne eikä välttelmällä niitä. Pelot vain voimistuvat ja ehdistavat entistä enemmän jos oppii että niitä pitää vältellä kaikin keinoin.
Nämä tasoerot on tietoinen valinta yhteiskunnalta osa vanhemmista on ison paineen alla taloudellisesti. Varsinkin yh vanhemmat. Asumistukea ja toimeentulotukea leikattiin myös köyhien perheiden lapsilta. Kyllä se vaikuttaa. Minä en ymmärrä miksi esim kouluikäisten perheitä ei jätetty leikkausten ulkopuolelle koululaisen olisi tärkeää saada asua tutussa ympäristössä kun jo liikkuu yksin kouluun jne esim Ruotsissa asumistukea saavat vain lapsiperheet.