Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Oikea syy masennukseeni oli pikkulapsiaika
23.01.2025 |
Hei,
Olen 37-vuotias äiti ja tajusin tänään kristallin kirkkaasti miksi olen ollut viimeiset 9 vuotta niin allapäin. Nyt kun lapseni ovat kasvaneet 9- ja 7-vuotiaiksi, olen alkanut saada omaa elämääni takaisin. Olen ymmärtänyt, että yksinkertaisesti inhoan pieniä lapsia. Sitä taistelun ja väännön määrää jokaikisestä asiasta. Sotkua ja huutoa. Se että en saa tehdä haluamani asioita vaan lapset pilaavat musiikin kuuntelun, kävelylenkin yms.
Nyt lapset tykkäävät jo mennä harrastuksiin ja kavereilleen. Nukkuvat yönsä. En oikeasti keksi ainuttakaan hyvää asiaa pikkulapsiajassa. Tavallaan olen siitä myös surullinen ja olo on syyllinenkin. Pitkään olen pohtinut olenko vain todella huono äiti vai mikä minua vaivaa kun jatkuvasti olen väsynyt, ärtynyt, haluton.
Nyt en odota enää masentuneena työpäivän päättymistä että kotona jatkuisi jatkuva läsnäolo ja äidinhuutelu. Jos meille olisi kolmas lapsi jostain mielenhöiriöstä tehty niin varmaan olisi loppunut parisuhde ja mielenterveys.
Tunnistaako kukaan vastaavia ajatuksia? Olen siis nyt onnellinen lapsistani kun olemme selvinneet pikkulapsiajan. En pidä pienistä lapsista enkä pelkää sitä kertoa!! Se on ihan ok!
Kommentit (428)
Aivan järkyttävän rankkaa aikaa henkisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitä jotkut sitten haikailee pikkulapsiajassa??
Elämään kuuluvat vaikeat ajat samoin kuin hyvät ajat. Omien vaikeuksien kautta oppii ymmärtämään ja tukemaan muita paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Elämään kuuluvat vaikeat ajat samoin kuin hyvät ajat. Omien vaikeuksien kautta oppii ymmärtämään ja tukemaan muita paremmin.
Puhut paljon muttet sano mitään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapset oli hirviöitä pieninä🤣no ei nyt sentään, mutta kyllä oli kärsivällisyys koetuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
mitä jotkut sitten haikailee pikkulapsiajassa??
Tämä
Hauska lukea näitä kommentteja. Meitä on moneen junaan. On toki niitä, jotka suorastaan nauttivat pienten lasten kanssa säätämisestä (siis jotkut ovat tehneet siitä itselleen jopa ammatin: päiväkodin aikuiset). Sitten on meitä muita, kuten itse esimerkiksi teen keskittymistä vaativaa, vaativaa aivotyöskentelyä edellyttävää työtä, ja minulle se hirvittävä säätö ja sinkoilu on ihan kamalaa. Mutta, yhteiskunnallisesta näkökulmasta soisi varmasti minunkinlaisten ihmisten lisääntyvän, eikä vain lastenhoitajamallisten ihmisten.
Kyllähän me kunnon kansalaisina jotenkin tehtävästä selvitään, tuskin siitä nauttiminen on pakollista.
P.S. Nyt kun mun lapset on jo kouluikäisiä, ja fiksuja ihmisiä, joiden kanssa voi nauttia tiedemuseoista ja preppailla koulun kokeita varten, niin nyt menee jo oikein hyvin, ja ihana olla mukana lasteni kehityksessä. Yhtäkään vauva- tai taaperovuotta ennen kestäisi enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tykkään pienistä lapsista yleisesti, mutta en elää heidän kanssaan 24/7. Minä vain olen sellainen isompien lasten äiti, johtuu varmaan siitä että olen aina ollut todella itsenäinen ja yksin viihtyvä. Parisuhteessakaan en voi sietää jatkuvaa iholla oloa ja roikkumista.
Juuri näin. Minusta olisi ihan ok olla pienen lapsen hoitajana esim 2h päivässä tai välillä viikonloppuja. Jatkuvasti päivästä päivään se on aivan älyttömän uuvuttavaa. En jaksaisi miestäkään niin tiiviisti. Pikkulapsiaika tuntui koko ajan tavallaan raiskatulta kun oma keho oli muiden käytössä koko ajan. Henkisesti ja fyysisesti syliä nostelua kuolaa kuuntele katso äitiiiii t ap
Juuri tätä konkretiaa mietin kun päätin olla hankkimatta lapsia; onko ok hoitaa pari tuntia no, ehkä kerran kuussa omalla kohdalla, ei todellakaan viikoittain saati päivittäin! Vaikka se tuntuu siinä hetkessä kivalta ja suloiselta niin mietin aina sitä että entä jos tästä ei saisikaan hengähdystaukoa enkä voisikaan lähteä tästä kotiin vaan tämä sama jatkuisi ja jatkuisi. Totesin, että niin kauan kuin olen helpottunut jättäessäni lapsen (vaikka on minulle todella rakas kummilapsi joka herättää vain ja ainoastaan helliä tunteita) niin en todellakaan oikeasti halua lasta. En kertakaikkisesti halua sitä elämää vaikka lapsen rakastaminen ihanaa onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä tykkään pienistä lapsista yleisesti, mutta en elää heidän kanssaan 24/7. Minä vain olen sellainen isompien lasten äiti, johtuu varmaan siitä että olen aina ollut todella itsenäinen ja yksin viihtyvä. Parisuhteessakaan en voi sietää jatkuvaa iholla oloa ja roikkumista.
Jep
Vihan se olla, että masennuksen takana tai syy on joku muu. Mutta se oireili pikkulapsiaikana. Esim. jos on paljon pienten lasten kanssa ja vähemmän aikuisessa seurassa, on tavallaan enemmän yksin. Kaikki eivät pysty yksinoloon, kohtaamaan itseään.
Taitaa olla monille tuttuja tuntemuksia
Ap on vain äärimmäisen itsekeskeinen ja itsekäs. Esimerkki miten nykynaisella on aivan liikaa vapautta.
Vierailija kirjoitti:
Ap on vain äärimmäisen itsekeskeinen ja itsekäs. Esimerkki miten nykynaisella on aivan liikaa vapautta.
Uli uli uli, katkera suurperheen mamma valittaa.
Alue: Aihe vapaa
Nykyajan naiset on niin narsistisen itsekeskeisiä että ihan tavallisestakin lapsiperhearjesta tulee elämää suurempaa onkelmaa.... säälittävää. Tälläisten luusereidenko kaa sitä pitäis miehen perhettä koettaa leikkiä? Parempi ampua vaikka haulikolla itseä jalkaan...siitäkin olisi potentiaalisesti vähemmän haittaa. Ja ai niin...mä oon se yhäri-isä joka hoidin lapset yksin maalla asuen aikuiseksi asti...koskaan ei ollut mitään muuta onkelmaa kuin hullu äiti. Äideistä ei oikein oo mihinkään...