Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Oikea syy masennukseeni oli pikkulapsiaika
23.01.2025 |
Hei,
Olen 37-vuotias äiti ja tajusin tänään kristallin kirkkaasti miksi olen ollut viimeiset 9 vuotta niin allapäin. Nyt kun lapseni ovat kasvaneet 9- ja 7-vuotiaiksi, olen alkanut saada omaa elämääni takaisin. Olen ymmärtänyt, että yksinkertaisesti inhoan pieniä lapsia. Sitä taistelun ja väännön määrää jokaikisestä asiasta. Sotkua ja huutoa. Se että en saa tehdä haluamani asioita vaan lapset pilaavat musiikin kuuntelun, kävelylenkin yms.
Nyt lapset tykkäävät jo mennä harrastuksiin ja kavereilleen. Nukkuvat yönsä. En oikeasti keksi ainuttakaan hyvää asiaa pikkulapsiajassa. Tavallaan olen siitä myös surullinen ja olo on syyllinenkin. Pitkään olen pohtinut olenko vain todella huono äiti vai mikä minua vaivaa kun jatkuvasti olen väsynyt, ärtynyt, haluton.
Nyt en odota enää masentuneena työpäivän päättymistä että kotona jatkuisi jatkuva läsnäolo ja äidinhuutelu. Jos meille olisi kolmas lapsi jostain mielenhöiriöstä tehty niin varmaan olisi loppunut parisuhde ja mielenterveys.
Tunnistaako kukaan vastaavia ajatuksia? Olen siis nyt onnellinen lapsistani kun olemme selvinneet pikkulapsiajan. En pidä pienistä lapsista enkä pelkää sitä kertoa!! Se on ihan ok!
Kommentit (410)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennen vanhaan on ollu 10 tenavaa ja maatila.
Joo, koska ei ollut ehkäisyä eikä siten ollut mahdollisuutta vaikuttaa lapsilukuun. Miettikää miten kurjaa aikaa, olis ollut hirveää naisen roolissa tuolloin.
Vierailija kirjoitti:
Liikaa sitä pikkulapsiajan todellisuutta kaunistellaan. Kyllä se on todella uuvuttavaa aikaa.
Niin on
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän erikoiselta. Oletko varma, että taustalla ei ole esimerkiksi vaativuutta tai liian vähiä voimia? Mun mielestä pikkulapsiaika on ollut rankkuudestaan huolimatta aivan ihanaa. Pienet ovat niin äärettömän vilpittömiä ja avoimia. Mikään ei ole parempaa kuin vaikka 3v. joka tulee halaamaan ja sanoo täydestä sydämestään "äiti mä rakastan sua". Tuskin ihan samaa suloisuutta on luvassa isompana :/
Ei se 3 v edes tiedä mitä rakastaminen tarkoittaa. Kunhan matkii sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika moni taitaa tunnistaa nuo tuntemukset
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän erikoiselta. Oletko varma, että taustalla ei ole esimerkiksi vaativuutta tai liian vähiä voimia? Mun mielestä pikkulapsiaika on ollut rankkuudestaan huolimatta aivan ihanaa. Pienet ovat niin äärettömän vilpittömiä ja avoimia. Mikään ei ole parempaa kuin vaikka 3v. joka tulee halaamaan ja sanoo täydestä sydämestään "äiti mä rakastan sua". Tuskin ihan samaa suloisuutta on luvassa isompana :/
Ei yhtään erikoista.
Erikoista on tykätä kiljunnasta ja sotkusta. Rasitun pelkästä pikkulasten kyläilystä. Huh! Ja ajatus raskaudesta ja synnytyksestä on kaamea, vastenmielinen. Ja vauvat on ällöjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä tykkään pienistä lapsista yleisesti, mutta en elää heidän kanssaan 24/7. Minä vain olen sellainen isompien lasten äiti, johtuu varmaan siitä että olen aina ollut todella itsenäinen ja yksin viihtyvä. Parisuhteessakaan en voi sietää jatkuvaa iholla oloa ja roikkumista.
Tämä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö ehtinyt räplätä puhelinta 24/7 ?
Ei ollut hetken rauhaa, ei voinut syödä rauhassa, ei käydä suihkussa rauhassa, vessaankin huudeltiin, ei voinut jutella vieraiden kanssa rauhassa, ei laittaa ruokaa rauhassa, ei siivota rauhassa. Tätä 24/7. Onneksi selvisin siitä.
Joo toden totta. Sana vessarauha on pienelle lapselle ihan outo käsite. Sitä ahdistuksen määrää, kun mihinkään ei pääse omassa kodissa olemaan rauhassa. Järkyttävää.
Vierailija kirjoitti:
AP, mulla on samanikäiset lapset ja tekstisi oli kuin minun kynästäsi. Myös tukiverkottomia täällä. En nauttinut pikkulapsiajasta. Olihan ne söpöjä, mutta se jatkuva kriisi perusasioista. Syöminen, nukkuminen, vessakäynnit, pukeminen... kaikesta aina hirveä show. Ja aina hirveä sotku. En käsitä, miten joku siitä nauttii.
Ja ei se tarkoita ettei rakastaisi lapsiaan tietenkään. Mutta kyllä on nyt 100 kertaa helpompaa kaikki kun ei enää tarvi noista perusasioista vääntää.
Tämä just!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän mistä puhut. Pikkulapsiaikana koti tuntui vankilalta. Mikään ei ollut helppoa, ihan perusasioihin joutui laittamaan paljon energiaa. Ja ei meilläkään mitään tukiverkkoa ollut. Nyt lapset on isoja ja maailmaan on alkanut tulla värit takaisin.
Jep
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän erikoiselta. Oletko varma, että taustalla ei ole esimerkiksi vaativuutta tai liian vähiä voimia? Mun mielestä pikkulapsiaika on ollut rankkuudestaan huolimatta aivan ihanaa. Pienet ovat niin äärettömän vilpittömiä ja avoimia. Mikään ei ole parempaa kuin vaikka 3v. joka tulee halaamaan ja sanoo täydestä sydämestään "äiti mä rakastan sua". Tuskin ihan samaa suloisuutta on luvassa isompana :/
Olen AP:n kaltainen. Kaikkia naisia ei yksinkertaisesti ole varustettu hoivavietillä, mikä kohdistuisi pieniin lapsiin. Lasten kanssa on nyt ihan parasta, kun he ovat kouluikäisiä ja esikoisen kanssa voi keskustella jopa maailman historiasta, kirjallisuudesta, kielistä, kulttuureista jne. Inhosin pikkulapsiaikaa todella syvästi, mutta sain pidettyä pokkani. Onneksi mies jäi koti-isäksi. Eipä meille muuten lapsia olisi tullut ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmettelen kuka tuota aikaa hehkuttaa. Onhan se sinänsä onnellista ja ihanaa aikaa, mutta samalla myös äärimmäisen stressaavaa ja kuluttavaa. Kun 24/7 hoivaat, ruokit, kasvatat jne niin kyllä siinä on kuin kuivaksi puristettu rätti. Onneksi lapset kasvaa.
Muistan että aika oli todella raskasta mutta samalla aivan ihanaa. Ne hetket kun todella keskityttiin johonkin yhteiseen tekemiseen, kuten leikkimiseen, leipomiseen, lukemiseen tai johonkin sellaiseen olivat ihania, lapset olivat niin valoisia ja uteliaita ja innostuneita kaikesta ja suloisia ja ihania. Jälkeenpäin ajattelen, että paineet tulivat paljon ulkoapäin, jostakin sellaisesta vaatimuksesta, että millaista perheissä ja kodeissa pitäisi olla. Nuorelle äidille ne paineet voivat tuntua kovilta. Samoin paska mies ja anoppi synkistivät ja huonot unet. Kaikkien vaikeinta aikaa minulle oli se aika jota monet pitävät parhaana, nimittäin siinä kymmenen ikävuoden korvilla. En saanut silloin oikein otetta lapsiin, varsinkaan nepsylapseeni. Sitten kun he kasvoivat isommiksi niin oli taas tosi ihanaa. Muistelen pikkulapsiaikaa elämäni intensiivisimpänä aikana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkuhiljaa se arki puskee päälle ja koko ajan väsyttää. Elämä on harmaata paksaa ja maistuu halvalle kahville.
Ei jaksa kuin välttämättömän, jos sitäkään. Ulkoillaan, mutta vain omassa pihassa. Ei puhettakaan, että jaksaisi mennä johonkin monella bussilla eläimiä katsomaan.
Miksi kummassa äidit eivät auta toisiaan? Yksi tai kaksi lähtisi neljän perheen mukuloiden kanssa eläintarhaan, metsäretkelle tai minne nyt lähtevätkin. Kaksi muuta voisivat tehdä mitä nyt kukakin haluaa.
Vastaus tälle on se, että neljän perheen mukuloiden (tai edes kahden) kanssa pakka hajoaa niin että siitä tulee tosi vaarallista tosi nopeasti. Meillä on lapsen kaverin kanssa tämmöinen järjestely ja lapset (4 ja 5-vuotiaita) saa kämpän kaaokseen ja 3/5 kerrasta jotain kurjaa tapahtuu, esim tippuu keinusta tai lyö päänsä. Yksi ei riehu itsekseen ja mitä vähemmän lapsia sen helpompi niitä on hallita. Joku 2-3h menee nyt aina mutta jossain 5h kohdalla vieraskoreus karisee ja ongelmia tulee.
Vierailija kirjoitti:
Odotttakaas vaan ku ne on teinejä.Tulee ikävä pikkulapsiaikoja.
Ei tullut. Teinit on mahtavia.
Vierailija kirjoitti:
Miten lasten isällä meni pikkulapsiaika? Masentuiko, uupuiko?
No ei tietenkään.
Korkeintaan sitä otti päähän, kun hänen tarpeitaan ei huomioitu tarpeeksi.
Vanhemmuus on niin erilaista ja eritasoista naisille ja miehille.
P*skanakki naisille.
No tämä. Ja silti juurikin tuossa ylläolevassa viestissä peräänkuuluttaa joku, että äitien pitäisi viedä 2-4 perheen lapset puistoon, jotta muut saavat levätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkuhiljaa se arki puskee päälle ja koko ajan väsyttää. Elämä on harmaata paksaa ja maistuu halvalle kahville.
Ei jaksa kuin välttämättömän, jos sitäkään. Ulkoillaan, mutta vain omassa pihassa. Ei puhettakaan, että jaksaisi mennä johonkin monella bussilla eläimiä katsomaan.
Miksi kummassa äidit eivät auta toisiaan? Yksi tai kaksi lähtisi neljän perheen mukuloiden kanssa eläintarhaan, metsäretkelle tai minne nyt lähtevätkin. Kaksi muuta voisivat tehdä mitä nyt kukakin haluaa.
Niin tai isät, ajatella.
Alue: Aihe vapaa
En ihmettele