Lue keskustelun säännöt.
Oikea syy masennukseeni oli pikkulapsiaika
23.01.2025 |
Hei,
Olen 37-vuotias äiti ja tajusin tänään kristallin kirkkaasti miksi olen ollut viimeiset 9 vuotta niin allapäin. Nyt kun lapseni ovat kasvaneet 9- ja 7-vuotiaiksi, olen alkanut saada omaa elämääni takaisin. Olen ymmärtänyt, että yksinkertaisesti inhoan pieniä lapsia. Sitä taistelun ja väännön määrää jokaikisestä asiasta. Sotkua ja huutoa. Se että en saa tehdä haluamani asioita vaan lapset pilaavat musiikin kuuntelun, kävelylenkin yms.
Nyt lapset tykkäävät jo mennä harrastuksiin ja kavereilleen. Nukkuvat yönsä. En oikeasti keksi ainuttakaan hyvää asiaa pikkulapsiajassa. Tavallaan olen siitä myös surullinen ja olo on syyllinenkin. Pitkään olen pohtinut olenko vain todella huono äiti vai mikä minua vaivaa kun jatkuvasti olen väsynyt, ärtynyt, haluton.
Nyt en odota enää masentuneena työpäivän päättymistä että kotona jatkuisi jatkuva läsnäolo ja äidinhuutelu. Jos meille olisi kolmas lapsi jostain mielenhöiriöstä tehty niin varmaan olisi loppunut parisuhde ja mielenterveys.
Tunnistaako kukaan vastaavia ajatuksia? Olen siis nyt onnellinen lapsistani kun olemme selvinneet pikkulapsiajan. En pidä pienistä lapsista enkä pelkää sitä kertoa!! Se on ihan ok!
Kommentit (355)
Vierailija kirjoitti:
Samaistun. Pienet lapset on toisaalta ihania, mutta se hoitaminen ja kasvattaminen rikkoo hermot täysin ja vie elämänhalun. Yks riitti mulle.
Juuri näin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et selvästikään halua olla äiti niin saanko kysyä syytä lapsientekoon?
Kun aikoinaan haaveilin omista lapsista, en koskaan haaveillut vauva- tai taaperoajasta vaan elämästä leikki-ikäisten kanssa. Ja niinhän se osoittautui, että vauva- ja taaperoaika oli raskainta ja yksinäisintä aikaa. Siitä lähtien, kun nuorinkin aloitti koulun, on ollut jo tosi helppoa. Esikoinen on murrosiässä ja kuopuskin esimurrosikäinen, mutta toistaiseksi mennyt hyvin ja yhteisymmärryksessä on saatu asiat toimimaan.
Vierailija kirjoitti:
Kun aikoinaan haaveilin omista lapsista, en koskaan haaveillut vauva- tai taaperoajasta vaan elämästä leikki-ikäisten kanssa. Ja niinhän se osoittautui, että vauva- ja taaperoaika oli raskainta ja yksinäisintä aikaa. Siitä lähtien, kun nuorinkin aloitti koulun, on ollut jo tosi helppoa. Esikoinen on murrosiässä ja kuopuskin esimurrosikäinen, mutta toistaiseksi mennyt hyvin ja yhteisymmärryksessä on saatu asiat toimimaan.
No mutta kun lapset eivät synny valmiina sen ikäisiksi mikä sinulle sopii.
Saatana mitä kirjoituksia. Ne teidän inhoamanne vaiheet ovat lastenne ainoaa lapsuutta. He eivät voi valita.
Eikö teistä kukaan tajua että kun päättää ryhtyä vanhemmaksi, on otettava vastaan koko paketti, kasvavan lapsen kaikki kehitysvaiheet ja myös kuolemisen mahdollisuus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on pikkulapsiajassa väärin, että kollektiivisesti oletetaan äidin heittävänsä oman persoonallisuutensa ja elämänsä menemään ja keskittyvän pelkästään lapsiin.
Ja se tunneilveily, mitä nykyään edellytetään, kuormittaa älyttömästi. Ei kukaan ole aina iloinen, sosiaalinen ja sovinnollinen. Välillä äitikin tuntee vihaa tai välinpitämättömyyttä.
Samaa mieltä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tabu. Kukaan ei kerro näistä tuntemuksista suoraan vielä lapsettomille pareille. Ei tietenkään, koska haluavat muut samaan liemeen johon itse astuivat.
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan. Jos olisin tiennyt, en olisi tehnyt lapsia. Tietysti rakastan lastani ja teen ihan kaikkeni hänen vuokseen. Mutta en tajunnut kuinka vaikeaa, uuvuttavaa ja raskasta tämä on.
Niinpä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkaa kyllästyttää tämä ininä pikkulapsi ajan raskaudesta. Eihän se ole kuin 1/8-10 osa elämästäsi. Sen ajan jaksaa kun täytyy. Aika aikaansa kutakin. Kohta sekin on ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä minä minä, minä minä minä, minä minä minä eikä kukaan muu. Jumalauta että naiset on itsekkäitä ja omahyväisiä. Ihmekään kun naisviha kasvaa koko ajan ihan ansaitusti. Itsekkyys kun ei ansaitse arvostusta eikä kunnioitusta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdottomasti. Elän sitä helvettiä par aikaa ja mietin miten päin tässä pitäisi olla tulevat vuodet. Kyllä on lisääntymisvimma täysi mielenhäiriö.
On kyllä ihan älyttömän rankkaa uhmaikäisen 3-vuotiaan kanssa. Joka Jeesuksen päivä saa vääntää perusasioista, on itkupotkuraivareita ja huutoa.
Vierailija kirjoitti:
Ehdottomasti. Elän sitä helvettiä par aikaa ja mietin miten päin tässä pitäisi olla tulevat vuodet. Kyllä on lisääntymisvimma täysi mielenhäiriö.
Hyvin todettu
Pikkulapsiaikaa kaiholla muistellen, ihanaa oli
Nyt ruuhkavuosikiirettä kun työtä ja perhe-elämää yhdistää
Kotiäitinä oli helpompaa
Onhan synnytyksen jälkeinen masennuskin todellinen ilmiö, miksei siis samaten pikkulapsiajan masennuskin.
Lapsen elämän ensimmäiset 7 vuotta ovat tärkeimmät ohjelmointivuodet. Ja sinä sanot täällä että sinä olit paska äiti niinä vuosina mutta nyt huokaiset helpotuksesta?
Huhhuh, lapsesi eivät kyllä valinneet helppoa elämää. Voi jessus teitä vesipäitä.