Lue keskustelun säännöt.
Oikea syy masennukseeni oli pikkulapsiaika
23.01.2025 |
Hei,
Olen 37-vuotias äiti ja tajusin tänään kristallin kirkkaasti miksi olen ollut viimeiset 9 vuotta niin allapäin. Nyt kun lapseni ovat kasvaneet 9- ja 7-vuotiaiksi, olen alkanut saada omaa elämääni takaisin. Olen ymmärtänyt, että yksinkertaisesti inhoan pieniä lapsia. Sitä taistelun ja väännön määrää jokaikisestä asiasta. Sotkua ja huutoa. Se että en saa tehdä haluamani asioita vaan lapset pilaavat musiikin kuuntelun, kävelylenkin yms.
Nyt lapset tykkäävät jo mennä harrastuksiin ja kavereilleen. Nukkuvat yönsä. En oikeasti keksi ainuttakaan hyvää asiaa pikkulapsiajassa. Tavallaan olen siitä myös surullinen ja olo on syyllinenkin. Pitkään olen pohtinut olenko vain todella huono äiti vai mikä minua vaivaa kun jatkuvasti olen väsynyt, ärtynyt, haluton.
Nyt en odota enää masentuneena työpäivän päättymistä että kotona jatkuisi jatkuva läsnäolo ja äidinhuutelu. Jos meille olisi kolmas lapsi jostain mielenhöiriöstä tehty niin varmaan olisi loppunut parisuhde ja mielenterveys.
Tunnistaako kukaan vastaavia ajatuksia? Olen siis nyt onnellinen lapsistani kun olemme selvinneet pikkulapsiajan. En pidä pienistä lapsista enkä pelkää sitä kertoa!! Se on ihan ok!
Kommentit (355)
Vanhemmuus kuormittaa nykyään sen takia, että lapset ovat vanhempien kanssa koko ajan. Vanhemmat ovat sekä kasvattajia, hoivaajia että leikkikavereita ja toiminnanohjaajia, se on yksinkertaisesti liikaa. Itse olen hoitanut hoivan ja kasvatuksen, ja muutoin laittanut lapset 3-4v alkaen muiden lasten seuraan keskenään, seuraillut tietysti että pärjäävät. Tämä oli ennen ihan vakio, lapset leikkivät keskenään ja aikuiset tekivät omia hommiaan, ja kutsuivat lapsia ruoka-aikoina kotiin. Ikkunasta vilkuiltiin pihalle että ovat tallessa. Lapsien kuuluu kasvaa muiden lasten kanssa, mutta nykyään lapsia on niin vähän, ja perheet viettävät kaiken ajan keskenään eristyksissä muista, ettei lapsiryhmien vapaa leikki ole enää mahdollista ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän erittäin hyvin! Olen ihan samanlainen. Vanhemmuudesta on tullut vuosi vuodelta parempaa ja helpompaa ja nyt 7- ja 9-vuotiaiden kanssa on välillä oikeasti tosi kivaa. Totta kai rakastin omia lapsiani myös pienempinä, mutta oli se kyllä todella raskasta. Meidän lapset on vielä todella vilkkaita, niin siitä meteliä, sotkua, menemistä ja touhua riitti enemmän kuin tarpeeksi. Olen oikeastaan aika paljon rauhaa ja tilaa tarvitseva ihminen, joten tämä oli tosi vaikeaa aikaa! Ja olin myös masentunut. Nyt on hyvä <3
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän erikoiselta. Oletko varma, että taustalla ei ole esimerkiksi vaativuutta tai liian vähiä voimia? Mun mielestä pikkulapsiaika on ollut rankkuudestaan huolimatta aivan ihanaa. Pienet ovat niin äärettömän vilpittömiä ja avoimia. Mikään ei ole parempaa kuin vaikka 3v. joka tulee halaamaan ja sanoo täydestä sydämestään "äiti mä rakastan sua". Tuskin ihan samaa suloisuutta on luvassa isompana :/
Ihmiset on erilaisia. Mitä jos joilla vain on liian vähän voimia pikkulapsiaikaan? Jos se vain on niin? Ei se poista sitä, etteikö osaisi nauttia hienoista hetkistä pienten kanssa, mutta se kaikki muu voi silti vain tuntua liialta. Ja ei, ei ole kolmivuotiaan käytöstä luvassa isompana, mutta onpa kyllä ihanaa jutella oman yhdeksänvuotiaan kanssa hänen kiinnostuksen kohteistaan tai pelata yhdessä jotain kivaa peliä tai mennä leffaan ja sen jälkeen jutella siitä. Huomata, miten hän ottaa vastuuta ja hoitaa ystävyyssuhteitaan. Kokata yhdessä ja aidosti nauttia siitä. Nämä on vähintään yhtä liikuttavia hetkiä. Ja tulee se yhdeksänvuotiaskin edelleen kainaloon joka päivä.
Olen täysi-yh ja kasvattanut siis lapseni yksin ihan pienestä 1,5 ja 3 -vuotiaasta. En elänyt itselleni lainkaan ja rankkaa tuo oli kun piti olla koko ajan saatavilla. En myöskään pidä pikkulapsista enkä jaksaisi enää yhtään kuunnella mitään vinkumisia, mutta nyt kun lapset ovat teinejä, voin sanoa, että paljon rankempaa on tämä jatkuva huoli, missä ja kenen kanssa liikkuu, onhan seura sellainen, ettei tulevaisuus ole kohta pilalla (se on todella pienestä kiinni, naapurissa hyvin ikävä esimerkki siitä). Pienten kanssa ne murheet oli niin pieniä ja kyse lähinnä fyysisestä jaksamisesta. Nyt jaksaminen on henkisellä puolella. Lisäksi, huono omatunto on AINA läsnä, ihan sieltä pienestä asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko vieläkin masennusta, vaikea sanoa. Onhan tämän ikäisten kanssa vieläkin hommaa. Harrastukset, koulu vaativat jatkuvaa reagointia ja asioiden hoitamista. Oma aikaa toki jo vähän enemmän. En kadu lapsiani, mutta haikeana mietin olisiko pikkulapsiaika voinut olla erilaista. Muistan kun joku toivotti minulle "nauti nyt kun lapset on pieniä" niin aidosti mietin mielessäni että v*ttuileeko kommentin sanoja! t. ap
Vaikuttaa oudolta, että edes ajattelet noin, että se sanoja v*ttuili. Yleensä ihmiset kaiholla muistelee aikoja, kun lapset oli pieniä ja suloisia. Monesti vasta jälkeen päin tajuaa, miten ihanaa elämä silloi oikeasti oli, kun lapset oli pieniä.
Mutta ehkä tämä ei päde sinuun. Mutta voit olla varman, ettei tuo sanoja piruillut, vaan tarkoitti sitä mitä sanoi.
Suurin osa ihmisistä oikeasti tykkää ja rakastaa pieni
Kyllä minäkin olen lapsiani rakastanut aina, mutta näin kouluiässä ovat helpompia ja heidän kanssa pystyy tekemään ja kommunikoimaan ihan eri tavalla kuin vaikka 2-vuotiaan. Kyllä niiden taaperoiden kanssa lomareissut ym. oli ihan kamalia suoraan sanottuna. Jatkuvaa perässä juoksemista, kieltämistä, neuvomista, venkoilua jne. Siis joku niinkin arkinen asia kuin kauppareissu sai välillä verenpaineet pilviin. Eipä ole sellaista enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu tosi vaikealta isomman lapsen vanhemmuus. Pienelle äiti kelpaa ja riittää ja on se maailman ihanin, mutta isompi on kriittinen ja kiittämätön. Jos sitä joskus erehtyy luulemaan itseänsä hyväksi vanhemmaksi niin tämä esikoisen kyllä kumoaa ne luulot. Raskasta olla tällainen likasanko. :(
Ja ehkä tämä nostona tuolle edelliselle, jolle kuulosti kummalliselta, että joku ei jaksa pikkulapsiaikaa tai ei hirveästi nauti siitä. Me vanhemmat ollaan vaan erilaisia ja persoonallisuuskin vaikuttaa. Minusta se vauvan ja pikkulapsen vanhemmuus oli tosi rankkaa, mutta vuodet 6-9 taas on olleet paljon helpompia ja hauskempia. Minulla ei mene hermot kriittisyyteen eikä kiittämättömyyteen, ymmärrän niitä paljon paremmin kuin vauvoja. Minusta on yksinkertaisesti ihanaa, että lapset kasvavat ja heidän oma persoonansa ja mielipiteensä tulee esiin. Ja kriittisyyden ja kiittämättömyyden kanssa osaan auttaa, voin auttaa heitä kasvamaan. Se jatkuva läsnäolon, läheisyyden, vahtimisen ja iholla olemisen tarve ja meteli, sotku ja sekoilu oli minusta miljoona kertaa rankempaa. Näin me vain ihmiset ollaan erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta pikkulapsiaika oli parasta. Olin se pullantuoksuinen äiti. Voi kunpa saisin ne ajat takaisin kun lapset olivat pieniä ja lutuisia.
Ollaan me ihmiset vaan ihan eri puista veistettyjä.
Lapsetkin ovat yksilöitä. Jotkut vauvat ovat rauhallisia, syövät hyvin, ovat terveitä, ei koliikkia, ei allergioita, nukkuvat pitkät päiväunet jne.
Toiset vauvat taas ovat herkempiä.
No tämäkin on kyllä totta! Ja ovathan ne lapset erilaisia joka iässä. Myös ne murrosikäiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli refluksivauva ja vauvavuosi oli elämäni hirveintä aikaa. Sitä väsymyksen määrää ei voi edes käsittää, ennen kuin sen on itse kokenut. Mieskin pakeni sitä jatkuvaa itkua tekemällä pidempää työpäivää. Kavereita ei voinut nähdä, koska oli vaan stressaavaa yrittää tyynnytellä vauvaa samalla, kun yritti saada jotakin keskustelua aikaiseksi. Enkä olis varmaan jaksanutkaan, olisin halunnut vaan nukkua...
Olen kyllä raatanut töissä ja mennyt kuudeksi töihin ja tehnyt ylitöitä, mutta se ei ole ollut mitään verrattuna tuohon vuoden mittaiseen valvomiseen. Joka yö vain katkonaisia pätkiä unta. Ymmärrän, miksi valvottamista käytetään kidutuskeinona. En oikein edes muista tuosta vuodesta mitään.
Vielä lapsen ollessa kolmevuotias, sain jonkinlaisia paniikkikohtauksia öisin jos lapsi inahtikin yöllä.
Kaiken edellämainitun rinnalla uhmaikä ei tuntunut missään. Oli sentään saanut nukkua niin jaksoi
Kyllä! Samat kokemukset. Ehkä tämä on siis kiinni niin meistä vanhemmista kuin lapsistakin, ja näistä olosuhteista, missä vauvavuotta vietetään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mä aidosti ihmettelen niitä jotka sitä pikkulapsiaikaa haikailevat. Onko unohtunut mielestä kaikki ne raskaat puolet siinä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta pikkulapsiaika oli parasta. Olin se pullantuoksuinen äiti. Voi kunpa saisin ne ajat takaisin kun lapset olivat pieniä ja lutuisia.
Voi jestas
Mielestäni myös aivan sietämätöntä aikaa vaikka lapset olivat ja ovat helppoja luonteeltaan. Jatkuvat leikkitreffit ja säätö koulun kanssa ja toiset vanhemmat ja rynniminen harrastuksiin, vihasin sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän mistä puhut. Pikkulapsiaikana koti tuntui vankilalta. Mikään ei ollut helppoa, ihan perusasioihin joutui laittamaan paljon energiaa. Ja ei meilläkään mitään tukiverkkoa ollut. Nyt lapset on isoja ja maailmaan on alkanut tulla värit takaisin.
Hyvin sanottu. Vankila kuvaa hyvin sitä todellisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmuus kuormittaa nykyään sen takia, että lapset ovat vanhempien kanssa koko ajan. Vanhemmat ovat sekä kasvattajia, hoivaajia että leikkikavereita ja toiminnanohjaajia, se on yksinkertaisesti liikaa. Itse olen hoitanut hoivan ja kasvatuksen, ja muutoin laittanut lapset 3-4v alkaen muiden lasten seuraan keskenään, seuraillut tietysti että pärjäävät. Tämä oli ennen ihan vakio, lapset leikkivät keskenään ja aikuiset tekivät omia hommiaan, ja kutsuivat lapsia ruoka-aikoina kotiin. Ikkunasta vilkuiltiin pihalle että ovat tallessa. Lapsien kuuluu kasvaa muiden lasten kanssa, mutta nykyään lapsia on niin vähän, ja perheet viettävät kaiken ajan keskenään eristyksissä muista, ettei lapsiryhmien vapaa leikki ole enää mahdollista ollenkaan.
Hmm, no 3v. on vielä pieni, mutta 4-vuotiaan kanssa alkaa olemaan jo mukavaa ja järkevää puuhastelua. Se pahin ikä oli siinä n. 2-vuotiaana. Todella kuormittavaa ja stressaavaa. Kaikki tekeminen, kuten piirtäminen, lukeminen, legoilla rakentelu jne. kesti noin 2 sekuntia, kunnes kaikki paiskottiin pitkin seiniä ja haluttiin siirtyä jo uuteen tekemiseen. Omanikäisten kanssa leikkiminen oli edelleen sitä, että vanhempien täytyi olla koko ajan vieressä ja katsoa, ettei vaan sattuis mitään. Nipistely, pureminen, lyöminen, hiusten repiminen... Kuivaksi opettelu... Hohhoi, eipä ole ikävä noita aikoja.
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni myös aivan sietämätöntä aikaa vaikka lapset olivat ja ovat helppoja luonteeltaan. Jatkuvat leikkitreffit ja säätö koulun kanssa ja toiset vanhemmat ja rynniminen harrastuksiin, vihasin sitä.
Joo
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmuus kuormittaa nykyään sen takia, että lapset ovat vanhempien kanssa koko ajan. Vanhemmat ovat sekä kasvattajia, hoivaajia että leikkikavereita ja toiminnanohjaajia, se on yksinkertaisesti liikaa. Itse olen hoitanut hoivan ja kasvatuksen, ja muutoin laittanut lapset 3-4v alkaen muiden lasten seuraan keskenään, seuraillut tietysti että pärjäävät. Tämä oli ennen ihan vakio, lapset leikkivät keskenään ja aikuiset tekivät omia hommiaan, ja kutsuivat lapsia ruoka-aikoina kotiin. Ikkunasta vilkuiltiin pihalle että ovat tallessa. Lapsien kuuluu kasvaa muiden lasten kanssa, mutta nykyään lapsia on niin vähän, ja perheet viettävät kaiken ajan keskenään eristyksissä muista, ettei lapsiryhmien vapaa leikki ole enää mahdollista ollenkaan.
Jep ja nykyään myös odotetaan että vanhemmat esim leikkivät lastensa kanssa. Todellakaan minun vanhempani 80-luvulla eivät leikkineet lasten kanssa, meitä oli 3 sisarusta ja leikittiin keskenään sekä naapureiden kanssa. Päiväkodin täti oli aivan pöyristynyt keskustelussa kun sanoin etten leiki lasteni kanssa. Ulkoilen, piirrän, luen, teen reissuja jne. Mutta en leiki. Kuulemma pitäisi, mieluusti joka päivä!
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu tosi vaikealta isomman lapsen vanhemmuus. Pienelle äiti kelpaa ja riittää ja on se maailman ihanin, mutta isompi on kriittinen ja kiittämätön. Jos sitä joskus erehtyy luulemaan itseänsä hyväksi vanhemmaksi niin tämä esikoisen kyllä kumoaa ne luulot. Raskasta olla tällainen likasanko. :(
Meillä on tälläinen kiittämätön Nelli-negatiivi. Jokaikinen kivakin juttu on jotenkin huono ja jos pyytää matkalla jotain ihan älytöntä joka kielletään, oli koko matka huono ja miksi pakotettiin lähtemään.
Öö