Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan tutulta kuulostaa. Äitiäni ei ole jaksanut kiinnostaa vaikkapa uuden ammattini opiskelu. Olen äitini ainoa lapsi, ja äitini ei tiedä mitä opiskelen mutta jotain vaikeaa kuitenkin. Puhelut eivät koskaan ole alle puolen tunnin mittaisia, mutta niissä ihan muodon vuoksi kysytään että mitä minulle kuuluu ja siihen paras vastaus on että täällä sitä tavallista. Äitini sitten selostaa minulle mitä joku ihminen jota en ole koskaan tavannut on sanonut ja kuinka jonkun minulle uppo-oudon ihmisen uppo-oudolla puolisolla tai lapsella on joku sairaus. Omia tuntemuksia ja arkisia kokemuksia kuten mitä kassajonossa tapahtui tai mitä apteekin farmaseutti sanoi käydään myös perusteellisesti lävitse. Ja äitini on ihan henkisesti terve ja akateemisesti koulutettu.

Aina siellä käydessä ja puhelun jälkeen mietin kovasti sitä, että missä kohdin äiti on muuttunut vai onko meillä ihan oikeasti aina ollut

Ehkä he elävät nykyajassa. Ehkä heitä ärsyttää. Teennäinen lässytys, kerro nyt mummo menneistä ajoista.  Ja jos kertoo, hörönauru, vai suksilla kouluun, taksillahan maalla mentiin kouluun.

Enemmän minuakin kiinnostaa mitä tapahtuu nyt ihan tässä,  ihmisten kuulumiset.  Ehkä joskus rupean elämään enemmän menneisyydessä, aika näyttää.

Tässä yrittänyt kertoa 70-luvusta, raivoa vastikkeeksi.  

Vierailija kirjoitti:

Onko normaalia, että aikuinen ihminen on niin riippuvainen siitä, että vanhempansa jaksaisivat olla koko aikaisesti kiinnostuneita. Olen kohta seitsenkymppinen nainen, kaksi aikuista lasta. Olen toki kiinnostunut heidän elämästään, mutta minulla on omakin elämäni vielä toistaiseksi elettävänä. Samaa toivon lapsilleni eli, että eläisivät sitä omaa elämäänsä. Meillä on erittäin hyvät välit mutten jaksaisi/haluaisi elää vain heidän kauttaan. Iloitsen tietenkin jos heillä elämä menee hyvin ja ovat onnellisia.  Onneksi saan olla ja elää heidän puolestaan kuin täysvaltainen ihminen. En myöskään ole sukulaisten/kummin kaimojen elämästä/lapsistaan kiinnostunut. Tiedän, että minut nyt teilataan täysin mielipiteeni vuoksi. Ei haittaa, en myöskään elä muutenkaan iälleni määriteltyjen sopivien arvojen mukaan. Mikäli vanhempanne eivät jaksa kiinnostua teidän elämästänne etsikää elämäänne muita ihmisiä jotka ovat juuri teistä k

Kaksi viimeistä lausettasi voisi antaa ohjenuoraksi myös vanhuksille. Jos on kiinnostunut vain itsestään ja omista jutuistaan, voi hyvin jutella vaikka peilikuvalleen. Ei tarvitse jutella niistä muille. Ei varsinkaan lapsilleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On mielestäni. Omat vanhemmat ovat samanlaisia. Joskus kysyvät muodon vuoksi mitä kuuluu, mutta ei he vaikuta kovin kiinnostuneilta vastauksesta. Ajattelen, että elän heidän näkökulmastaan niin eri maailmassa, eikä he enää jaksa innostua uudesta. Toisaalta he ovat myös olleet minusta kiinnostuneita koko elämäni alkupuoliskon, nyt heillä on lupa olla kiinnostuneita lähinnä itsestään.

Omat vanhempani menettivät kiinnostuksensa minuun kun olin noin 10-vuotias, joten en oikein osaa ajatella, että olisi ok muuttua sen suhteen vain pahempaan suuntaan. Mutta sellaista kai se on. 

Myös minuun loppui kiinnostus ehkä jo vielä varhemmin. Toisaalta kuitenkin isäni vaatimalla vaati kiinnostusta itseensä. Eikä hän mikään vanha ollut edes kuollessaan.

Vierailija kirjoitti:

Äiti on aina äiti. Äidin on vastattava lapsen tarpeisiin vaikka lapsi olisi 60. Kaikki äidit eivöt siihen pysty vaan puhuvat polvikivuistaan.

🙄😏🤔🤒😁😂   Kyllä kyllä, tottahan toki. Kyllähän 60 vuotias kaipaa vielä äidin hoivaa.  Riivatun tervaskannot kun eivät vaan ota syliin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti on aina äiti. Äidin on vastattava lapsen tarpeisiin vaikka lapsi olisi 60. Kaikki äidit eivöt siihen pysty vaan puhuvat polvikivuistaan.

🙄😏🤔🤒😁😂   Kyllä kyllä, tottahan toki. Kyllähän 60 vuotias kaipaa vielä äidin hoivaa.  Riivatun tervaskannot kun eivät vaan ota syliin!

Olisi ihan kiva, jos saisi sen elämänsä ekan halauksen vaikka sitten vanhukselta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti on aina äiti. Äidin on vastattava lapsen tarpeisiin vaikka lapsi olisi 60. Kaikki äidit eivöt siihen pysty vaan puhuvat polvikivuistaan.

🙄😏🤔🤒😁😂   Kyllä kyllä, tottahan toki. Kyllähän 60 vuotias kaipaa vielä äidin hoivaa.  Riivatun tervaskannot kun eivät vaan ota syliin!

Olisi ihan kiva, jos saisi sen elämänsä ekan halauksen vaikka sitten vanhukselta.

No, mene ja halaa!  💓  Vaikka joka kerta kun tapaatte.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko normaalia, että aikuinen ihminen on niin riippuvainen siitä, että vanhempansa jaksaisivat olla koko aikaisesti kiinnostuneita. Olen kohta seitsenkymppinen nainen, kaksi aikuista lasta. Olen toki kiinnostunut heidän elämästään, mutta minulla on omakin elämäni vielä toistaiseksi elettävänä. Samaa toivon lapsilleni eli, että eläisivät sitä omaa elämäänsä. Meillä on erittäin hyvät välit mutten jaksaisi/haluaisi elää vain heidän kauttaan. Iloitsen tietenkin jos heillä elämä menee hyvin ja ovat onnellisia.  Onneksi saan olla ja elää heidän puolestaan kuin täysvaltainen ihminen. En myöskään ole sukulaisten/kummin kaimojen elämästä/lapsistaan kiinnostunut. Tiedän, että minut nyt teilataan täysin mielipiteeni vuoksi. Ei haittaa, en myöskään elä muutenkaan iälleni määriteltyjen sopivien arvojen mukaan. Mikäli vanhempanne eivät jaksa kiinnostua teidän elämästänne etsikää el

Toki näin. Lähinnä tarkoitin, että jos tilanne on ollut aina noin, niin miksi sitä olettaisi enää asioiden korjaantuvan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti on aina äiti. Äidin on vastattava lapsen tarpeisiin vaikka lapsi olisi 60. Kaikki äidit eivöt siihen pysty vaan puhuvat polvikivuistaan.

🙄😏🤔🤒😁😂   Kyllä kyllä, tottahan toki. Kyllähän 60 vuotias kaipaa vielä äidin hoivaa.  Riivatun tervaskannot kun eivät vaan ota syliin!

Olisi ihan kiva, jos saisi sen elämänsä ekan halauksen vaikka sitten vanhukselta.

No, mene ja halaa!  💓  Vaikka joka kerta kun tapaatte.

Ei sitä noin vain mennä toista halaamaan, jos suhde on ollut etäinen ja kylmä koko elämän ajan. Yritä nyt edes ymmärtää, että puhumme ihmisistä, jotka ei kykene normaaliin vuorovaikutukseen ja on ihan solmussa omien tunteidensa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaapas niin tutulta. Puhelimessa kun tulee vihdoin minun vuoro kertoa jotain omasta elämästä niin on aika lopetella puhelu. Vieraillessa tulee juuri se mitä kuuluu kysymys velvollisuudesta ja sitten ei oikein kuunnella.

Oli hätkähdyttävää huomata miten oma vanhempi ei yhtään tiedä mitä kaikkea elämässäni on tapahtunut. Asioita jotka ovat vaikuttaneet minuun tosi paljon. Olen yrittänyt kertoa, monta kertaa, asioita jotka minulle ovat tärkeitä, mutta nyt olen luovuttanut ja kuuntelen kun kertoo tarkat yksityiskohdat muiden elämästä. Jotenkin ne sitten kuitenkin jaksaa kuunnella? Kyllähän se loukkaa väkisinkin.

Jep. Vaikka siihen on tottunut niin silti se loukkaa joka kerta, kun käy ilmi ettei vanhempi ole kuunnellut lainkaan mitä olen puhunut eikä selvästi ole edes kiinnostunut siitä mitä mieltä olen asioista. Ihan sama onko ns henkilökohtaisempia asioita vaiko

Täytyy olla😁 Olen nyt 3 vuotta kuunnellut ihmettelyä ja voivottelua siitä kun en juo kahvia enää. Tuon ymmärtää, kun lopettamisesta on VASTA 3v, mutta se 45 vuotta jatkunut sienien, maksan ja lihahyytelön tuputtaminen on jotain mikä kyllä kielii vain totaalisesta kiinnostumattomuudesta minua kohtaan.

Nro 427: "Toki näin. Lähinnä tarkoitin, että jos tilanne on ollut aina noin, niin miksi sitä olettaisi enää asioiden korjaantuvan."

Ymmärrän. Tuollaisesa tilanteessa aikuisen lapsen olisikin ollut järkevintä laittaa välit poikki vanhempiinsa ja aikoja sitten. Vanhempi voi sitten halutessaan hankkia elämäänsä sellaisia ihmisiä, joita hänen juttunsa kiinnostavat. Asiat eivät tosiaankaan korjaannu, jos molemmat osapuolet eivät halua niiden korjaantuvan. Tämä muuten pätee ihan kaikissa ihmissuhteissa.  Ja tällaisissa tapauksissa tilanne on hyvin usein just näin, että lapsi haluaisi tilanteen korjaantuvan, mutta vanhempi ei, joten on ihan turhaa ajanhaaskausta edes pitää mitään yhteyttä vanhempaansa. 

Vierailija kirjoitti:

Olen 76 ja minua kiinnostaa kovasti lasteni kuulumiset, kertovat itse ja minä kyselen, vastaavat mitä haluavat. Meillä on WhatsApp-ryhmä, johon päivitämme tärkeimmät kuulumiset.  Lastenlastenkin kuulumiset ovat tärkeitä. Minulla on oma elämäni, mutta siihen MAHTUU aina läheiset.

Meilläkin on wa ryhmä johon kuuluu minä, lapseni, isäni, äitini, sisarukseni ja hänen  lapsensa. Isäni ei laita sinne koskaan mitään. Siis ei kertaakaan ole laittanut. Sisarukseni floodaa sen 30 kuvaa ja videota lapsistaan muutaman kuulauden välein, ja äitini laittaa kuvia sisarukseni lapsista. Minä ja lapseni olemme välillä laittaneet jotain mutta emme enää pitkään aikaan kun kukaan ei reagoi niihin yhtään mitään. Minä en ole yli vuoteen edes vilkaissut koko ryhmää. Lapseni on kertonut että ei siellä ole mitään muuta kuin sisarukseni lasten kuvia.

Antakaa jokaisen ihmisen pitää omat rajansa. Jos ei halua avata sieluaan toiselle niin antakaa olla rauhassa. Joku ei välttämättä osaa sanoin selittää omaa tunne-elämäänsä edes itselleen., saati ymmärtää toise tunteita Joku voi olla yhtenä päivänä sitä ja toisena päivänä toista. Jonkun yksityisyyttä voi loukata liian likelle tulo, vaikka halaus. 

Lapsistakin tehdään tänä päivänä jos jonkinlaista pers.häiriö diagnoosia ja annetaan ohjeita miten tällaisen kanssa toimitaan ja ymmärretään loputtomasti. Vanhuksetkin voisi jättää rauhaan jos he ei kelpaa. Ymmärtäähän heitä ei tietenkään tarvitse. Soittaa vaikka sinne vapaaehtoiseen ystäväpalveluun. Siellä on ihminen joka haluaa käydä juttelemassa ihan sen vanhuksen ehdoilla. 

Kyllä se aika paljon tiedolla selittyy.

Niin monessa viestissä on ollut tuttua tekstiä, etten lainaa mutta utelen onko muilla tätä että olen saanut syyllistystä niin lapsena kuin vielä aikuisenakin siitä kuinka niin on parhaamme yritetty ja aina ajateltu ekana että muilla olisi hyvä ja uliulivalivali. Todellisuudessa esim kipeänä ollessa ei todellakaan tullut hellää huolenpitoa vaan äyskimistä ja lääkäriin vieminen oli todella vastentahtoista eikä onnistunut ilman julmettua noitumista ja syyllistämistä siitä, että on kipeä. Eikä siis ollut siitä kiinni, että siihen ei olisi ollut varaa vaan mikään "ylimääräinen" ei vain olisi huvittanut vaan kaikki tuollainen nähtiin lapsen temppuiluna.

Ehkä sinun jolle sieniä ym on 45 vuotta tuputettu pitäisi vihdoin rohkaistua ja oikein karjaista, että työnnä  perkele ne vaikka perseeseesi. Saattaisit näyttäytyä mielenkiintoisemmalta.

Vierailija kirjoitti:

Niin monessa viestissä on ollut tuttua tekstiä, etten lainaa mutta utelen onko muilla tätä että olen saanut syyllistystä niin lapsena kuin vielä aikuisenakin siitä kuinka niin on parhaamme yritetty ja aina ajateltu ekana että muilla olisi hyvä ja uliulivalivali. Todellisuudessa esim kipeänä ollessa ei todellakaan tullut hellää huolenpitoa vaan äyskimistä ja lääkäriin vieminen oli todella vastentahtoista eikä onnistunut ilman julmettua noitumista ja syyllistämistä siitä, että on kipeä. Eikä siis ollut siitä kiinni, että siihen ei olisi ollut varaa vaan mikään "ylimääräinen" ei vain olisi huvittanut vaan kaikki tuollainen nähtiin lapsen temppuiluna.

Voi kyllä! Jos olin sairas niin äiti jäi kotiin hoitamaan pakosta. Koko päivän hän siivosi ja pyykkäsi, ja piti minua kylmässä huoneessa ikkuna ja ovet auki talvella, koska se kuulemma parantaisi kuumeen ja taudin. Minun mielestäni se on edelleen kosto siitä että satuin sairastumaan. Hoivaa ei saanut, mekaanisesti mitattiin kuume pari kertaa päivässä. Ei särkylääkettä, ei kuumelääkettä ei mitään. Huoneessa piti olla ettei muihin tartu, tekemistä ei ollut, ei tvtä eikä edes radiota. Siellä vain maata yksin hiljaa ja valittamatta monta päivää kylmissään.

Thden kerran vietiin hampaat irvessä lääkäriin, ja sekin johtui siitä kun turpani ei mennyt käskystä kiinni tunteihin, koska vatsani oli niin kipeä etten voinut kuin huutaa. Sairaalassa sain kipulääkettä ja pikkuhiljaa vatsakipu poistui. Tutkimuksissa ei löytynyt mitään ja vanhemmat olivat vihaisia kun turhaan tuollaisen shown halusin vetää. Sen jälkeen mitään kipuani ei otettu enää todesta🤷

vm -80

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sinun jolle sieniä ym on 45 vuotta tuputettu pitäisi vihdoin rohkaistua ja oikein karjaista, että työnnä  perkele ne vaikka perseeseesi. Saattaisit näyttäytyä mielenkiintoisemmalta.

En todellakaan halua olla heidän silmissään mielenkiintoinen. Enää.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 427: "Toki näin. Lähinnä tarkoitin, että jos tilanne on ollut aina noin, niin miksi sitä olettaisi enää asioiden korjaantuvan."

Ymmärrän. Tuollaisesa tilanteessa aikuisen lapsen olisikin ollut järkevintä laittaa välit poikki vanhempiinsa ja aikoja sitten. Vanhempi voi sitten halutessaan hankkia elämäänsä sellaisia ihmisiä, joita hänen juttunsa kiinnostavat. Asiat eivät tosiaankaan korjaannu, jos molemmat osapuolet eivät halua niiden korjaantuvan. Tämä muuten pätee ihan kaikissa ihmissuhteissa.  Ja tällaisissa tapauksissa tilanne on hyvin usein just näin, että lapsi haluaisi tilanteen korjaantuvan, mutta vanhempi ei, joten on ihan turhaa ajanhaaskausta edes pitää mitään yhteyttä vanhempaansa. 

Totta ja sinänsä tuo onkin ihan ymmärrettävää (vaikka tuota käyttäytymismallia en ymmärrä alkuunkaan), koska se normaali vuorovaikutuksettomuus ja välien etäisyys on ollut alkujaankin vain sen vanhemman oman toiminnan ja toiveiden mukaista.

Ei lapsi ole siihen voinut vaikuttaa mitenkään vaan se valinta on tehty hänen puolestaan. Eikä sitä dynamiikkaa näemmä saa lapsi edes ajatella muuttavansa vaan palstalla päivystävät mielensäpahoittaja-mummelitkin nousee takajaloilleen, (myötä)uhriutuu ja antaa ilkeiden kielenkantojensa laulaa.

Häijyys tuntuu olevan tuon ikäluokan elämän eliksiiri.

Vierailija kirjoitti:

Sinä, jonka isä kuoli. Oliko isäsi varaton vai miten perinnölle kävi? Ohitettiinko sinut siinäkin?

Oli aika lailla varaton, se mitä jäi, jaettiin sisaruksen kanssa. Rahalla tai varallisuudella ei tässä ollut mitään osaa eikä arpaa. 

Eläkkeellä olevalle ei välttämättä hirveästi tapahdu, pieniä arjen asioita. Itse mummona mielelläni kuulisin lasten ja lastenlasten elämästä, jossa tapahtumia paljon enemmän.  Se, että itselläni ei paljon kerrottavaa, ei tarkoita, ettenkö olisi halukas kuulemaan jälkipolven elämästä.   Jälkipolvi elää kyllä niitä ruuhkavuosia, jolloin -saattaa olla- aikaa yhteydenpitoon etäällä asuviin esivanhempiin ei oikein ole.  Vieraannutaan.  

Karrikoiden: Muutama vuosikymmen sitten elettiin 50 vuotiaaksi, asuttiin samalla paikalla ja vierailtiin satunnaisesti naapurikunnassa eikä oikein mikään suuresti muuttunut elinaikana.  Nyt eletään 100 vuotiaaksi, lennetään alle kaksikymppisenä ekan kerran maapallon ympäri ja kaikki, ihan kaikki muuttuu kiihtyvällä vauhdilla.   Ei elämänsä viimeisellä kolmanneksella oleva ihminen välttämättä ole kiinnostunut jatkuvasta muutoksesta, voi haluta rauhoittumista.   (Ihmettelen, miten Jenkeissä joku vaan jaksaa ja jaksaa. )