Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Herranjestas, äitini on nyt tainnut löytää tähän ketjuun, kun lukee näitä joitakin kommentteja. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tämä ilmiö on näin yleinen kuin tämä ketju antaa ymmärtää, niin monella tulee olemaan yksinäinen vanhuus. Jos ei onnistu luomaan minkäänlaista tunnesidettä lapseensa, niin ei ihme että jää vanhuudessa yksin. Se että ruokkii ja vaatettaa lapsensa on vanhemman minimivelvollisuus, ei mikään välittämisen ja rakkauden osoitus. Jos ei välitä lapsestaan, niin lapsi aikansa yritettyään ei enää hae yhteyttä vanhempaansa, vaan jättää tämän.

Suurin osa terapian käymättömistä, ei katkerista on kuitenkin niitä, jotka yliymmärtävät ja yrittävät viimeiseen asti. Se on yksi hoitamaton traumaoire sekin.

Ja onko tuo vanhempi ikäpolvi jotenkin kateellinen nuoremmille terapioista? Vai ahdistaako se, että siellä nousee esille heidän laiminlyöntinsä? Saa sinne vanh

Sulla on aika ristiriitainen suhtautuminen naisten ja äitien työntekoon.  Äitisi oli paha ihminen kun kävi töissä.  Olisi pitänyt olla kotiäiti ja rakastaa lapsia.

Sitten kuitenkin käyt terapiassa jotta voisit käydä töissä.  Miksi työssäkäyminen sinulle on hyväksyttävää, lapseton sinkkuko olet?

Mielenterveys on yleinen syy nuorten eläkkeille.  Boomerien syy?

Joo todellakin. Oma äitini selittää vaan omista asioistaan, joskus valittaa ettei osaa kertoa meistä mitään tutuilleen/ystävilleen/naapureille kun ei tiedä mitään... Vaikea tietää kun ei kuuntele eikä varsinkaan kysy. 

Eli selkeästi vain silloin kun pitäisi vastata (normaaleiden? uteliaiden?) muiden kysymyksiin nolostuu kun ei tiedä. 

Jotenkin jollain tasolla ymmärrän itseensä käpertymisen hyvin iäkkäiden kohdalla. Kun tulee paljon ikää, elämänpiiri pienenee, ei pysty liikkumaan, ei ehkä pysy ajan tasalla maailman menosta jne. 

Mutta valtaosa näistä kokemuksista, niin omanikin, koskee ihan virkeitä vanhuksia. Niin en käsitä sitä, miten naapurin Tyynen tyttären tai jonkun kaukaisen serkun asiat kiinnostavat ja niistä puhutaan, mutta oman tyttären/pojan asiat ei kiinnosta pätkääkään.

Vierailija kirjoitti:

"... Jossa minä huolehdin heistä ja siedän heiltä kaikenlaista mitä en nuoremmalta olisi sietänyt, samoin kuin he siesivät minulta kaikenlaista minun ollessa lapsi ja nuori, ja silti huolehtivat minusta vaikka olin ärsyttävä ja vaikea.

... 

 Mun vanhemmat on aina olleet tosi hyviä vanhempia, ei tulisi mieleenkään hylätä heitä vanhoina, jos muuttuvatkin sitten iän myötä vähän erilaisiksi kuin ennen. "

 

------

Mutta sun tarinahan on ihan eri, kuin mistä tässä ketjussa on enimmäkseen puhuttu. Me muut puhutaan vanhemmista jotka on olleet aina samanlaisia, ja jotka eivät ole huolehtineet (nyt jo aikuisesta) lapsestaan koskaan. On ihan eri asia huolehtia ja sietää vanhempaa joka on ollut hyvä tai edes ihan ok vanhempi ja joka on vasta vanhana muuttunut itsekkääksi, kuin sietää saman vanhan vähättelevän käytöksen jatkumista vuosikymmenestä toiseen kun itse ei ole koskaan saanut vastapuo

En tosiaan lukenut kaikkia, aloituksessa sinänsä ei mainittu mitään siitä, että olisi ollut aina samanlaisia. Mutta olen täysin samaa mieltä siitä, että halu olla ymmärtäväinen on taatusti pienempi, jos vanhemmilta on aina saanut pelkkää kylmyyttä ja tylyyttä, tai ei oikein mitään, kuin mun tapauksessa jossa lapsuus oli hyvä, aikuisena suhde kehittyi hyväksi kunnioittavaksi ystävyydeksi aikuisten väliillä, ja tätä itsekkyyttä ja töksäyttelyä on alkanut ilmetä vasta kun ikä alkoi lähestyä kahdeksaakymppiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla on aika ristiriitainen suhtautuminen naisten ja äitien työntekoon.  Äitisi oli paha ihminen kun kävi töissä.  Olisi pitänyt olla kotiäiti ja rakastaa lapsia.

Sitten kuitenkin käyt terapiassa jotta voisit käydä töissä.  Miksi työssäkäyminen sinulle on hyväksyttävää, lapseton sinkkuko olet?

Mielenterveys on yleinen syy nuorten eläkkeille.  Boomerien syy?

Vastaan nyt vain yksilötasolla, en yleistä tätä koskemaan koko omaa ikäluokkaani enkä koko vanhempieni ikäluokkaa. Asia on sikäli ajankohtainen, että työkyky lähti tässä jokunen aika sitten, eikä ole vielä ilmestynyt takaisin. 

Joo, töitä voi tehdä ja pitääkin tehdä, mutta mitä ja miten. Ja mitä voi sovittaa yhteen ja mitä ei. Ja kun kaikkea ei voi saada, pitää sitten miettiä, mitä voi saada. Ei voi koiraakaan ottaa ja sitten olla ulkoiluttamatta sitä. Lapsen kuitenkin tuossa ikäluokassa moni teki eikä sitten kuitenkaan ollut mitenkään kiinnostunut luomaan siihen lapseen mitään suhdetta. Ja jos lapsi osoitti mitään tarpeita, se oli hankala ja häiriintynyt. 

En ainakaan minä pysty hahmottamaan, miten äiti olisi voinut ihan kauheasti luoda mitään sidettä meidän välilleen, niin että olisi edes itse kiintynyt minuun ja oppinut ymmärtämään, miten pienen lapsen kanssa ollaan, jos jo kahden kuukauden iästä asti oltiin erossa noin 9 tuntia päivässä plus yöunet. Montako hetkeä siihen sitten jää. Sairaanakin vietiin hoitoon ja ekaluokkalaisesta asti yksin kotona sairaspäivät. Kymmenvuotiaasta yksin arkiviikon, jos äiti oli työmatkoilla. Ei edes pyydetty kummia tai mummia tai naapuria tsekkaamaan, että olen ok sen ajan. Ja mitään kännykkäähän ei ollut. 

En nyt sitten jaksa mennä edes siihen, että monen ystäväni vanhempi vietti pitkät ajat mökillä, uuden seurustelukumppanin tms. kanssa ja lapset ja teinit olivat keskenään kotona tai ulkona tai kutsuivat asunnon täyteen ikätovereitaan. 

Joo, olen lapsettomaksi jäänyt sinkku, koska lapsuuteni meni sen verran metsään, että olen joko ollut henkisesti väkivaltaisissa suhteissa tai mielummin sitten ikisinkkuna yksin. Ainakin sain ketjun katkaistua. Tosin olin päättänyt katkaista sen siinäkin tapauksessa, että olisin saanut lapsia, kuten toivoin. Lemmikitkin olen hoitanut paremmin kuin vanhempani minut. Työssäkäyminen on velvollisuus, ellei satu olemaan lottovoittaja tai perijä, mutta tänä päivänä nähdään vaivaa perheen ja työnteon yhteensovittamiseen ihan eri tavalla kuin ennen. 

Ja tosiaan olen nyt määräaikaisella eläkkeellä mielenterveyssyistä. Kyllä omassa lääkärinlausunnossani merkittävimpänä tekijänä on esitetty se, että olen kokenut vakavaa henkistä laiminlyöntiä lapsuuskodissa, mikä on sitten heikentänyt sekä mielenterveyttä että fyysistä terveyttä ( se on tutkittu tosiasia, että aiheuttaa myös autoimmuunisairauksia, atopiaa, allergioita, suolistosairauksia jne.). Äiti ja isä kyllä tekivät kivat työurat eläkkeelle asti. Ja minäkin olisin toivonut, että se oma eläke olisi tullut vasta kuudenkympin jälkeen eikä paljon aikaisemmin. Toivon vielä jossain vaiheessa pääseväni takaisin töihin. 

Meillä boomereilla oli 1-2 lasta joiden elämän ja mielenterveyden pilasimme käymällä töissä.

Nykyäidit on fiksuja kun lukee lehtiartikkeleja.  Lapsia 4-10, voi olla yksinhuoltajakin tai pariskunta, äiti on kotona lapsia rakastamassa ja joskus isäkin.  Juukelin tuet vaan niin pieniä että pitää käytetyllä autolla ajaa.  Mutta rakkautta, sitä on.

Eipä haittaa edes yleistäminen koko sukupolven osalta kun en ole sellainen. 

Haitannee vain niitä jotka tunnistavat siitä itsensä.

Ei se työssäkäynti siinä mielessä ole merkittävä, koska samaa tynnekylmyyttä ja kohtaamattomuutta se olisi ollut kotonakin ollessa. Mutta se lisäsi fyysistä stressiä pieneen kehoon ja lisäksi piti kestää hoitoympäristö ja matkat.

Nämä äidit sanovat vain, että heidän piti käydä töissä. Se ei ole oleellista. Oleellista on se,  mitä ei sanota. Ei sanota, että olisi halunnut luoda lapseensa paremman siteen, koska he kokevat sen suhteen olevan hyvä ja riittävä tuollaisena. Ja jos lapsi jotenkin sanpo vastaan tai oireilee, syytetään lasta hankalaksi.

Kyllähän se on selvä asia, että ns. suurissa ikäluokissa on todella paljon traumatisoituneita, tunnekylmiä ja persoonallisuushäiriöisiä ihmisiä (vanhempia). He eivät ole itse saaneet rakkautta ja turvallista kasvatusta, ja kuten joku jo aiemmin totesi, ovat jääneet lapsen tasolle kehityksessään.

Mutta mistä ihmeestä mahtaa johtua se, että tuon ikäluokan ihmisistä kuitenkaan kaikki eivät ole tällaisia? Ja selitys ei löydy pelkästään siitä, että joissain perheissä oli asiat paremmin ja jaksettiin kasvattaa ja rakastaa lapsia. Saman perheen lapsissa saattaa olla näitä häiriöisiä sekä ns. normaaleja. Mikä tämän eron selittää?

Toinen asia mikä mua pohdituttaa on se, että miksi niin moni meistä nuoremman sukupolven edustajista on pystynyt katkaisemaan tämän ketjun omalle kohdalleen? Mistä tulee meidän pystyvyys ja halu reflektoida omaa käyttäytymistä ja pyrkimys parempaan ja terveempään ihmisyyteen? Vaikka siis meillä on myös ollut karu lapsuus ja moni on traumatisoitunut ja jäänyt vaille rakkautta ja turvaa. Selittyykö se pelkällä tiedon ja ymmärryksen lisääntymisellä yhteiskunnan ja yksilön tasolla?

Koulutkin on nykyisin täynnä tasapainoisia lapsia. 

Sinä, jonka isä kuoli. Oliko isäsi varaton vai miten perinnölle kävi? Ohitettiinko sinut siinäkin?

391: Se johtuu siitä että sodasta on jo niin kauan. Sodan kokeneita - eli käytännössä sodan tuhoamia - ihmisiä ei enää ole keskuudessamme aktiivisina yhteiskunnan jäseninä. Meillä on tietenkin omat traumamme, mutta enää traumatisoitumisen ei väitetä olevan normaalia.

Vierailija kirjoitti:

391: Se johtuu siitä että sodasta on jo niin kauan. Sodan kokeneita - eli käytännössä sodan tuhoamia - ihmisiä ei enää ole keskuudessamme aktiivisina yhteiskunnan jäseninä. Meillä on tietenkin omat traumamme, mutta enää traumatisoitumisen ei väitetä olevan normaalia.

Narsismityyppinen traumatisoituminen on silleen suojaavampaa, että työkyky pysyy paremmin kun pystyy olemaan välittämättä asioista. Toisaalta, tuon ikäluokan selät hajosivat, osalta psykksomaattisesti. Ja alkoholi oli monen masennuslääke.

Hyvä kun nykyisin ei työssäkäyminen ole tärkeää.  Rahaa tulee muutenkin, henkilöt voivat "etsiä itseään"  ihan rauhassa. 

Lapset on silti päiväkodeissa vaikka rakastava äiti kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokeilkaapa joskus olla käymättä boomeri vanhempienne luona ja jäätte odottamaan milloin he tulevat teille kylään. Menee monta vuotta tai eivät tule ollenkaan käymään. Sama puheluidenkin kanssa, odottakaa milloin he soittavat. Voi helposti vuosikin mennä ennenkuin muistavat soitella.

Kokeiltu on. Viisi vuotta meni, eivät soittaneet. Sitten jouduin taipumaan käytännön asian takia ottamaan yhteyttä. Ja kyseessä ovat ihan vetreät harmaat pantterit, ei mitkään raihnaiset dementikot. Ja tällaista se on ollut aina. 

 

 

 

Tuli rahapula ja piti pyytää apua?

Väärin. Sukulaisen kuolema.

Ikinä en ole vanhemmiltani pyytänyt rahallista apua. Äiti käytti viikkorahojen pois ottoa rangaistuskeinona ihan mitättömimmistäkin asioista ollessani lapsi. Saisi oikeasti olla nälkäkuolema edessä, että pyytäisin häneltä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Ap, hanki niitä ystäviä/kavereita! Et voi odottaa iäkkäitä vanhemmilta kaveruutta. Entäs kun he kuolevat, jäät yksin.

En ole ap mutta samassa tilanteessa. Mielenkiinnosta kyselen, miten ja mistä niitä kavereita hankitaan? Tuntuu että näin nelikymppisenä kukaan ei ole enää etsimässä uusia ihmisiä elämäänsä. Kellään ei ole tilaa eikä aikaa. Harrastuksissa käyvät harrastamassa, eivät tavatakseen ihmisiä koska heillä on jo omat piirinsä.

Vierailija kirjoitti:

Työnteko oli ennen muinoin yleistä.  Nykyisin on tuet ja jos käy vuoden terapiassa pääsee työn teosta eroon kokonaan. Boomerit eivät tuollaista äitivihaa ehtineet ees potemaan, äidiltä tuli joskus kirje tai postikortti, sama toisinpäin.

Boomereiden äidit olivat superihania mummeja meille lapsenlapsille. Boomerit tyrkkivät lapsensa mummolaan surutta iltapäiviksi ja lomien ajaksi, usein myls sairastamaan. Tai sitten mummi kävi boomerin kotona hoitamassa lapset ja passaamassa kotityöt.

Ihan kuin meitä suurten ikäluokkien lapsia ei kiinnostaisi työnteko. Sellaista kommenttia täältä tulee. Eiköhän se ole tämä kaikkein nuorin ikäpolvi, joka ei ole samalla tavalla työorientoitunut, koska maailma on muuttunut niin paljon eikä lisäksi ole enää sellaisia työpaikkoja, joihin voisi asettua tekemään elämänmittaisen työpalveluksen.