Kun pienestä lapsesta yritetään tehdä erityislapsi päiväkodissa

Vierailija kirjoitti:

Tuo mieltymys diagnosoida lapsista erityislapsia voi johtua myös siitä, että mikäli ryhmässä on erityistukea tarvitsevia, on hoitajien lukumäärä helpompi saada isommaksi.

Nythän päiväkodeissa mennään ihan minimimiehityksellä, mutta jos Antti-Einari ja Jyri-Pekka ovat ns. erityislapsia, on lisähoitajan tarve perusteltavissa.

Todennäköisesti tämän lisähoitajan aika sitten meneekin kaikkeen muuhun kuin näihin ns. erityislapsiin.

Vai että "helpompi". Salli mun nauraa. Täällä on melkoisia käsityksiä päiväkotiarjesta. Ei niitä erityispiirteitä kannata erikseen etsiä, sillä vaikka ryhmässä olisi millaisia lapsia, ei lisäresursseja helposti saa. Osa lapsista tarvitsisi pienryhmän ja niitä ei edes ole. Olemassakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mun on anteeksi vain todella vaikea uskoa, että päiväkodissa on töissä aikuista, joka oikeasti sanoo epäilevänsä, että lapsi on erityislapsi. Ainakin täällä päin Suomea ammattilaiset on pilkuntarkasti tietoisia siitä, että esim. nepsy -ongelmia voidaan oikeasti diagnosoida vasta aikaisintaan eskarissa. Oliko kyseessä varhaiskasvatuksen opettaja vai joku lastenohjaaja-harjoittelija?

 

Niin, oikeastihan vaka-henkilöstö ei saa edes ääneen arvella mitään diagnooseja tai muuta. Ainostaan voi muotoilla niin että on haastetta jossain osa-alueessa. Ehkä olisi tarpeen miettiä erityisopettajan konsultaatiota. Ja sen jälkeen he voivat muotoilla että ehkä tästä voisi palaveria pitää, ym jne.

Asiat ei etene itsekseen edes täysin selvien erityislasten kanssa, saatika jos on vähän sinnepäin haastetta. Jos ajattelee että lapselle tulisi diagnoosi, siinä kestää valehtelematta vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta minulla ei ole lapsia🥱

Miksi olet "Vauva" -palstalla? 

Ei ne lapset ainakaan meidän päiväkodissamme ole mihinkään yhteen muottiin ahdettuja, vaan yksilöitä. Kommenttina siis heille, jotka epäilevät lapsia ahdettavan samaan muottiin. Sinä aikana kun itse olen työskennellyt alalla (noin 10 v.), kehitys on ollut täysin päinvastaista, ja lapsia kohdellaan enemmän heidän omista vahvuuksistaan lähtien. Jos tuen tarvetta ilmenee, siitä yritetään keskustella vanhempien kanssa avoimesti. Tärkeintä on, että vanhemmat tietävät, kuinka lapsi toimii päiväkodissa ja jos hän tarvitsisi jotain tukea enemmän, sitä voitaisiin lapselle tarjota. Valitettavasti se ei ole automaatio, vaan tuen tarve pitää ensin todeta.

Ei tarvita hienoja diagnooseja, kuten joskus entisaikaan, mikä on ollut hyvää kehitystä. Esimerkiksi ryhmässä, jossa minä työskentelen, on ylimääräinen aikuinen, joka avustaa pääsääntöisesti kolmea lasta hoitopäivän aikana. Yhden lapsen tuen tarve liittyy viivästyneeseen kehitykseen (oppii omaa ikätasoaan hitaammassa tahdissa), toinen lapsi taas on muuttanut vasta viime vuonna Suomeen, ja hänen kanssaan käytetään kommunikaation apuna kuvia ja mallioppimista, ja kolmannella lapsella on keskittymisen vaikeuksia ja tunteiden säätelyn opettelua. Mikäli mitään näistä tarpeista ei olisi todettu ja sanoitettu, meillä ei myöskään olisi ryhmässä ylimääräistä aikuista, mikä olisi näiden lasten kasvun ja kehittymisen kannalta sääli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatelkaa, jos aikuisista kommentoitaisiin samoin:

"Mikäs Mikossa on vikana, kun ei tykkää kaurapuurosta?" (Kaikki eivät vaan tykkää kaikista ruoista)

"Onkohan Tiinalla joku erityisherkkyys, kun pitää mieluummin hameita kuin housuja?" (Tiinasta hameet on vaan mukavampia)

"Ville on kyllä poikkeava, kun lähtee mieluummin painiharjoituksiin kuin lukee kirjaa." (Ville nauttii urheilusta eikä lukemisesta)

"Laura ei ole ihan ok, kun järjestelee tavarat aina kaikessa rauhassa tarkasti omille paikoilleen." (Laura on järjestelmällinen ja tarkka)

"Miksi tuo Paavo on aina niin puhelias, suu käy koko ajan." (Paavo on hyvin puhelias)

 

Aikuisten kohdalla tuollainen käytös on ok, ymmärretään ihmisten olevan erilaisia. Miksi samaa ymmärrystä ei suoda lapsille?

Tämä- juuri näin, siis juuri näinhän se ihmisten erilaisuus PI

No kysehän ei ole siitä, että Paavo ei saisi olla puhelias. Vaan siitä, että myös Paavon pitää oppia että esim. muiden päälle ei puhuta, vaan myös Paavon pitää odottaa omaa vuoroa. Ja että lepohetkellä pitää olla hetki hiljaa ja kuunnella satua, eikä saa laulaa täysillä ryhmä hauta, vaikka se nyt on Paavon suosikki ja Paavo sattuu olemaan puhelias. 

 

Jos haluaa, että omaa lasta ei ohjata tai kasvateta yhtään missään asiassa, vaan hänen pitää saada olla ja elää just sellaisena kuin on, muista välittämättä, kannattaa hoitaa hänet kotona. Siihenhän nämä ongelmat ja huomautukset pääosin aina liittyy; lapsi ei sopeudu siihen isoon lapsiryhmään, johon nyt vaan kuitenkin pitää jotenkin sopeutua, jos siinä aikoo olla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatelkaa, jos aikuisista kommentoitaisiin samoin:

"Mikäs Mikossa on vikana, kun ei tykkää kaurapuurosta?" (Kaikki eivät vaan tykkää kaikista ruoista)

"Onkohan Tiinalla joku erityisherkkyys, kun pitää mieluummin hameita kuin housuja?" (Tiinasta hameet on vaan mukavampia)

"Ville on kyllä poikkeava, kun lähtee mieluummin painiharjoituksiin kuin lukee kirjaa." (Ville nauttii urheilusta eikä lukemisesta)

"Laura ei ole ihan ok, kun järjestelee tavarat aina kaikessa rauhassa tarkasti omille paikoilleen." (Laura on järjestelmällinen ja tarkka)

"Miksi tuo Paavo on aina niin puhelias, suu käy koko ajan." (Paavo on hyvin puhelias)

 

Aikuisten kohdalla tuollainen käytös on ok, ymmärretään ihmisten olevan erilaisia. Miksi samaa ymmärrystä ei suoda lapsille?

Tämä- juuri n

No mitäs jos se Paavo osaakin olla hiljaa oikeissa tilanteissa, Paavolla vaan on sattunut olemaan yksi huono päivä josta on päätelty että Paavo on hankala- Paavo ei halunnut leikkiä hoitajien lempilapsen kanssa joten Paavo leimattiin hankalaksi ja kaikki mitä Paavo sanoo tai tekee on aina väärin.

Tiedän ettei kaikissa päiväkodeissa ole tällaista, onhan meidänkin kokemukset muista juuri kuten kerroit mutta on myös tuo kokemus leimaamisesta ja totaalisesta vääryydestä.

Normaaleja ihmisiä ei ole enää olemassakaan, kaikille tuputetaan jotain diagnoosia 

Vierailija kirjoitti:

Normaaleja ihmisiä ei ole enää olemassakaan, kaikille tuputetaan jotain diagnoosia 

Eihän tuossa olla tuputtamassa diagnoosia mihinkään. Voin itse kertoa adhd-aikuisena, että olisin ollut pelkästään iloinen, jos olisin saanut enemmän tukea. Meillä kotona eivät vanhemmat ymmärtäneet mistään mitään. Ne oli lehmät ja pellot, mitkä kiinnosti, ei oikeiden ihmisten murheet.

Tiesin jo ennen kouluikää, että teen asioita eri tavalla kuin kaverit. Kouluiässä minulla oli keskittymisen vaikeutta. Muistan alaluokilla katselleeni ulos ja opettajan sanat valuivat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En viitannut oikeastaan koskaan. Minua inhotti puhua toisten kuullen. Matematiikan tunneilla piirtelin kuvia. Tein tehtävät iltaisin kotona, kun ei ollut muita ihmisiä paikalla. 6.luokalla matematiikan numero oli 6. En ole onnistunut lukemaan tehtäviä oikein koetilanteessa. Jumitan yksityiskohtiin helposti. Minulla ei ole ylivilkkautta, vaan keskittyminen on vaikeaa ja tehtävästä toiseen siirtyminen.

Olen ikäni ollut krooninen myöhästelijä, mistä olen kärsinyt moitteita. En muista seurata kelloa. Nyt aikuisena minulla on 2 herätystä aamuisin: toinen soi kun pitää herätä ja toinen, kun pitää alkaa pukea ulkovaatteita ja lähteä bussille ja töihin. En juurikaan aja autoa, vaikka sain ajokortin jo 3. inssiajossa. Etenkin keskustan liikenteessä vaadittava tarkkaavaisuus on liikaa, ja tiedän itsekin, että unohdan keskittyä seuraamaan tilanteita. Kun vielä ajoin autoa enemmän, minulle kävi hyvin usein niin, että ajoin väärään paikkaan. Jos piti ajaa lääkärikeskukselle, epähuomiossa ajoin kampaamon parkkiin. Siellä sitten ihmettelin, miten voin olla kampaamolla ja kirosin itsekseni.

Minulle on tehty testit vasta aikuisena. Luulin aina olevani huono. Koko kouluiän ajattelin, että olen huono, kun en jaksa keskittyä, en kuule opettajan ohjeita, ymmärrän tehtäviä väärin, mietin ihan jotain muita asioita. Ajatuksen vaeltaminen oli se oire, minkä takia itse lähdin etsimään ensin tietoa, mikä minulla on. Adhd:ssa on sellainen alatyyppi, jossa haaste ei ole ylivilkkaus vaan tarkkaamattomuus. Tyypillisesti aikataulut on vaikeita, jatkuva myöhästely, tehtäviin keskittyminen vaatii omaa rauhaa, ajatusvirtaa. Minulla on ollut nuorena myös ahdistuneisuutta, joka laitettiin murrosiän piikkiin, mutta se todellinen syy on adhd. Kun sen olisi silloin itse tiennyt ja lähipiiri myös, moni asia olisi ollut helpompi.

Tämä diagnoosi on se, mitä neurotyypilliset ihmiset vähättelee ja laittaa sen piikkiin, että kaikki me ollaan erilaisia. Teillä ei ole minkäänlaista aavistusta, miten alas voi ihmisen itsetunto painua, kun itse tietää, että aivot toimii eri tavalla kuin toisilla, muttei tiedä, miksi. Adhd altistaa päihdeongelmille, itsetuholle ja alisuoriutumiselle sekä opinnoissa että työelämässä, mutta sen kanssa elämistä voi opetella! On olemassa tukikeinoja. Minulla on päiväjärjestys: mitä tapahtuu ja milloin, on hälytykset aikataulua tukemassa, ja töissä tehtävälista. Olen opetellut ajattelemaan: ensin, sitten, sen jälkeen, mikä vähentää kaaosta arjessa. Keinoja, joilla nepsynä pärjää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Niin että good old nahkaremmi käyttöön vai?"

Ennemmin sekin, kuin puukko jonkun kylkeen tai räjähde b-rappuun. 

 

Ei kuritusväkivalta poista väkivaltaa. Aiemmin kuritettiin, ja ihmiset olivat, ihan fakta - väkivaltaisempia myös muuten. Syy-seuraus toimii ihan toiseen suuntaan kuin mitä täällä kuvitellaan. 

Hellyydellä kasvatetut lapset tulevat kohtelemaan muita ihmisiä hellästi ja empaattisesti- poislukien se yksi prosentti ihmisistä, joihin ei auta mikään, psykopatia on periytyvää eikä sitä voi kasvattaa pois. Mutta jos psykopatiaan taipuvaista lasta kurittaa, hänestä tulee vielä pahempi eli sadisti. Joten, sellainenkin lapsi ansaitsee - tai häntä kannattaa - kasvattaa hellyydellä. 

Luin kerran kiinnostavan psykopaatin haastattelun. Hänellä oli vaimo ja lapsia, ja vaimo oli naimisiin mennessään tiennyt psykopatiasta. Mies ei luonnollisestikaan rakastanut vai välittänyt perheestään, koska se nyt vaan kuuluu siihen psykopatiaan, mutta käytökseltään hän oli malli aviomies ja isä. Hän ei tuntenut tunteita, mutta tiesi, että käytöksellään vaikutti perheensä tunteisiin, ja hän oli tehnyt loogisen päätöksen kohdella ihmisiä siten, että heillä oli hyvä olo ja he tunsivat olonsa rakastetuiksi.

Se oli ehkä mielenkiintoisin juttu, jonka olen koskaan lukenut psykopatiasta, koska yleensähän heidän ajatellaan olevan suurin piirtein sarjamurhaajia.

Vierailija kirjoitti:

Älä anna periksi. Meidänkin lapsesta oltiin leipomassa päiväkodissa väkisin nepsyä, koska kohtelivat häntä epätasa-arvoisesti ja huonosti.

Kävimme sitten erityislastentarhan opettajan suosituksen mukaan toimintaterapeutilla, joka totesi ainoastaan, että lapsi on ikätasoaan edellä ja todella älykäs.

Hakeudu itse sinne toimintaterapeutille ja kerro oma kokemuksesi.

Meidän lapsi pääsi samassa päiväkodissa eri ryhmään ja ongelmat loppuivat kuin seinään. Vieläkin suututtaa kun toisinaan toinen näistä lastani parjanneista pk-tädeistä tulee kylillä vastaan. Olen joskus meinannut sanoa että etkös pässinpää älykkyyttä erottanut.... Koitin sanoa mutta minua ei uskottu.

Lapsi on nyt koulussa ja älykkyys on huomattu siellä. Hän on myös sosiaalisesti älykäs ja osaa ottaa syrjitytkin huomioon.

Meillä on aivan vastaavanlainen kokemus. Lapsi on joo tavallaan erityinen, mutta hyvässä mielessä eli tavallista älykkäämpi. Osasi jo pienenä kyseenalaistaa ja tämä tulkittiin tätien mielissä autismiksi kun oli "tottelematon".

Selvä adhd niinkuin nykyään kaikki lapset. Miksi et jättänyt tapsa pulloa alkoon kun olit raskaana? 

Vierailija kirjoitti:

"- Suomessa on paljon masennusta, ja ihannoidaan yksin pärjäämistä - onkohan jotain vertailua tehty muihin kulttuureihin, niihin joissa lapsia ehkä läpsäistään mutta myös kiitellään ja huomioidaan vuolaasti, "koko suku kasvattaa" eikä jätetä yksin? Olisi mielenkiintoista lukea, jos löytyy. "

 

Edesmennyt psykiatrian erikoislääkäri Martti Paloheimo vertaili suomalaista ja italialaista kasvatusta ja piti italialaista kulttuuria mielenterveydellisesti parempana.

Italiassa (ainakin tuohon aikaan) lasta nuhdeltiin tarvittaessa napakastikin, mutta heti perään lapsi kaapattiin syliin ja halittiin "puhki", jolloin lapsi lopetti venkoilun ja löysi hyväksyttävän käytöksen rajat. Halaamisen seurauksena lapsi tunsi nuhtelusta huolimatta olevansa itse arvokas ja rakastettu.

Suomessa kun lasta nuhdeltiin, lapsi jätettiin useammin yksin selviämään, jolloin lapsi koki itsensä hylätyksi ja epäkelvoksi eikä vain käytöks

Mä en nykyään ymmärrä lastenkasvatusta. Meillä on yksi kolmevuotias lapsi, ja tuo Italian malli tuntuu ilmiselvältä. Lapsi tekee jotain tyhmää, lasta nuhdellaan, jolloin hän tajuaa tehneensä tyhmästi ja hänelle ollaan vihaisia; lapselle tulee paha mieli ja mahdollisesti itku, jolloin lasta lohdutetaan ja kerrataan, mikä meni väärin ja miten kuuluisi toimia. Samalla halitaan ja annetaan muutama pusu ja mennään leikkimään tai jatkamaan muita puuhia paremmalla mielellä. Eikö tuo ole ihan looginen tapahtumaketju?!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän vilkkaasta, iloisesta ja fiksusta lapsesta "tehtiin" päiväkodissa erityistä tukea tarvitseva nepsyepäilty. Kerran vaihdettiin päiväkotia, kun kyllästyin lopullisesti yhden hoitajan ainaiseen marinaan lapsen käytöksestä. 

Kun lapsi oli käynyt ekaa luokkaa jonkin aikaa, opettaja ihmetteli että niin miksi tällä lapsella olikaan tukipäätös. Hän ei ollut huomannut mitään erityistä. Tukipäätös purettiin. Lapsi on jo isompi alakoululainen, ollut tasaisesti luokkansa parhaita ja sosiaalisesti hyvin taitava.

Suurin osa tukipäätöksistä puretaan lapsen kasvaessa. Eikös se ole hyvä asia, jos tuki on auttanut tai lapsi saavuttanut ikätason?

Mitään tukitoimia ei annettu eikä saatu. Opettajan palaute tuli jo ekaluokan syksyllä, minkä jälkeen ryhdyimme tukipäätöksen purkamiseen. Hän ei missään vaiheessa ollut ikätasoaan jäljessä.