Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Rakkaudesta puhuminen (tai se tunnustaminen) parisuhteessa
20.12.2024 |
Olen vuoden verran tapaillut / seurustellut, ja toki tässä suhteen aikana on mietitty myös kummankin tulevaisuuden toiveita ja yhteistä matkaa.
Olin ollut reilun vuoden sinkku ennen kuin tapasin tämän miehen, ja edellinen suhteen oli tosi erilainen, ex:n kanssa puhuttiin paljon tunteista, hän tunnusti rakkautensa ekana jolloin oli helppo itsekin sit puhua niistä takaisin (mulle tunteista puhuminen ei koskaan ole ollut kovin helppoa).. Tätä ennen olin 8 vuotta sinkkuna ikävän avioeron jälkeen, josta toipuminen kesti kauan.
Nykyisen kumppanin kanssa rakkaudesta ei ole puhuttu, hän oli se joke ensin "määritteli" meidän suhteen ja "totesi" että olen hänen kumppaninsa, hänestä olemme pariskunta, seurustelemme jne. Mä mietin paljonkin tulevaisuuden suunnitelmia, etenkin aina näin vuoden vaihteessa (johon omat synttäritkin asettuvat), ja nyt tätä rakkausasiaa sitten alkanut tuumimaan. Itselle on hankalaa tunnustaa rakkautta, sillä pelkään että kun sen sanon, altistan itseni kärsimykselle. En myöskään tunnu antavan itselleni edes lupaa rakastua, sillä, vaikka mies osoittaa kiintymyksensä teoin, katsein jne. olen epävarma suhteen tulevaisuudesta ja vakavuudesta. Tiedän kuitenkin, että nykyiselle kumppanille tunteista puhuminen on vaikeaa, kuten mullekin (hänen ed. suhteensa päättyi siihen ettei kumppani kestänyt sitä, ettei mies puhu lainkaan tunteistaan).
Nyt mietin, että kysynkö häneltä että rakastaako hän mua. Vai riskaanko, ja sanon sen hänelle ensin, tietämättä toki mitä hän vastaa / vastaako mitään. Rakkaus on toki kaikille myös kai hieman erilainen juttu. Jotkut eivät koe tärkeäksi puhua tunnejutuista jne. Mulle omista tunteista puhuminen on merkki just siitä että luottaa toiseen ja uskaltaa olla haavoittuvainen hänen seurassaan. Mitä olette mieltä tästä rakkauden puhumisesta tässä mun tilanteessa / sen tunnustamisesta?
Kommentit (69)
Itse olen todennut että jos ei sitä saa sanottua, ei suhteella ole tulevaisuuttakaan.
Ukko luiskaan ellei osaa puhua. Tai jos osaa eikä se silti sano sitä, se ei rakasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaisi ehkä sen verran opetella. Mutta ei pidä olla liian ankarakaan, ehkä se joskus sen vielä sanoo.
Omassa suhteessani minä sanoin ensin. Olimme olleet yhdessä neljä kuukautta, mutta tunnettu kauemmin. Mies vastasi tykkäävänsä, mutta rakastaa on liian vahva sana. Ymmärsin miestä. Meni muutamia kuukausia niin sanoin uudelleen, koska minusta on tärkeä kertoa tunteista. Silloin mieskin sanoi, että kyllä hänenkin on tunnustetava, että rakastaa. Yhdessä olemme olleet nyt jo vuosia.
Olen nainen ja minulle tunteista puhuminen on tosi vaikeaa. Mietin välillä, onko minulla tunteita ollenkaan. Olen todennut, että en muutenkaan yleisillä paikoilla naura yhtä vapautuneesti kuin vaikka kotona ja saatan jossain tilanteissa olla melko vaitonainen eli en ylipäänsä aina näytä tunteitani kovin helposti. Niinpä se rakkauden sanominenkaan ei ole mitenkään yksinkertaista. Joissain tilanteissa, kun olen emotionaalisesti muutenkin hyvin vapautunut, nauran herkeämättä ja tällöin rakkaudenosoitukset tulee tosi helposti, tuntuu että silloin oikeasti TUNNEN jotain. Verrattuna arkielämässä saattaa oma tunteminen (puolisoa, perhettä, mitä tahansa) kohtaan olla aika haaleaa.
Jatkoa edelliseen: mieheni taas osoittaa rakkautta kosketuksin, ja suukoittelee ohi mennessään jne. Itselle tämäkin on hankalaa välillä vastata näihin. Kompromissina olen opetellut halaamisen taidon (minua ei lapsena halailtu) ja suukot otan mielummin otsalle kuin huulille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen ja minulle tunteista puhuminen on tosi vaikeaa. Mietin välillä, onko minulla tunteita ollenkaan. Olen todennut, että en muutenkaan yleisillä paikoilla naura yhtä vapautuneesti kuin vaikka kotona ja saatan jossain tilanteissa olla melko vaitonainen eli en ylipäänsä aina näytä tunteitani kovin helposti. Niinpä se rakkauden sanominenkaan ei ole mitenkään yksinkertaista. Joissain tilanteissa, kun olen emotionaalisesti muutenkin hyvin vapautunut, nauran herkeämättä ja tällöin rakkaudenosoitukset tulee tosi helposti, tuntuu että silloin oikeasti TUNNEN jotain. Verrattuna arkielämässä saattaa oma tunteminen (puolisoa, perhettä, mitä tahansa) kohtaan olla aika haaleaa.
Siis mulle jäi epäselväksi tunnetko siis puolisoasi kohtaan yleensä mitään? Mulle on tosi hämärää miten ihmiset saavat edes parisuhteita aikaan ellei tunne toista kohtaan mitään.
ap jatkaa. Meidän tilanne vielä semmoinen, että olen miestä vanhempi, ja luonnollisesti tässä miettii että mihin suuntaan suhde kehittyy / haaskaako aikaansa suhteessa jolla ei ole lopulta kuitenkaan ole tulevaisuutta. Hän on tärkeä mulle ja viihdyn hänen seurassaan, kaikki on hyvin - mutta olen myös realisti. Elämä on lyhyt, ja haluan tuntea olevani rakastettu. Ja siis, sen kuuleminen toki saa tämmöisen ed. avioliitossa petetyksi tulleen ja pettämisistä syytetyn tuntemaan, että on rakastettu. Ja ainutlaatuinen. Ja että minut hyväksytään.
Tunteista puhuminen helpottaisi tätä jonkin sortin ahdistusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä parempi jos molemmat osapuolet ovat suunnilleen samanlaisilla tunnetaidoilla varustettuja. Helposti siinä käy niin että jos toinen kertoo tunteensa mutta toinen ei, kyllä se valitettavasti sillä rakastamisen kertovallakin osapuolella laimenee ihan jo itsesuojeluvaiston ohjaamana.
Vierailija kirjoitti:
ap jatkaa. Meidän tilanne vielä semmoinen, että olen miestä vanhempi, ja luonnollisesti tässä miettii että mihin suuntaan suhde kehittyy / haaskaako aikaansa suhteessa jolla ei ole lopulta kuitenkaan ole tulevaisuutta. Hän on tärkeä mulle ja viihdyn hänen seurassaan, kaikki on hyvin - mutta olen myös realisti. Elämä on lyhyt, ja haluan tuntea olevani rakastettu. Ja siis, sen kuuleminen toki saa tämmöisen ed. avioliitossa petetyksi tulleen ja pettämisistä syytetyn tuntemaan, että on rakastettu. Ja ainutlaatuinen. Ja että minut hyväksytään.
Tunteista puhuminen helpottaisi tätä jonkin sortin ahdistusta.
Samaa mieltä. Elämä on liian lyhyt toisen tunteiden arvailemiseen. Jos rakastuu, kyllä sen haluaa sekä kuulla että myös sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todellakin jo pelkästään terve itsesuojeluvaisto saa perääntymään aika äkkiä, jos rakkauden tunnustaminen jää yksipuoliseksi.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä parempi jos molemmat osapuolet ovat suunnilleen samanlaisilla tunnetaidoilla varustettuja. Helposti siinä käy niin että jos toinen kertoo tunteensa mutta toinen ei, kyllä se valitettavasti sillä rakastamisen kertovallakin osapuolella laimenee ihan jo itsesuojeluvaiston ohjaamana.
Tätä pelkään, rehellisesti sanottuna. Fiilis suhteen rakentamisella, tai vaivan näkemiselle sen eteen, alkaa lopahtaa.
Vaikka mulle tunteista puhuminen on aina ollut hankalaa, mä kuitenkin puhun niistä. Olen opetellut, sillä niinhän aikuiset tekee - että elämä toisten läsnäelävien kanssa olisi helpompaa ja kaikki onnellisia. Ja onhan sitä itsekin onnellisempi ja varmempi suhteesta ja itsestään, kun rakkauden tunnustaa ja siitä puhuu.
Toki onhan mulla takana yksi avoliitto, ja avioliitto ja muutama muukin pitkä parisuhde. Tämä nykyinen kumppanini on asunut vain yhden partnerin kanssa elämänsä aikana (juuri sen, joka päätti suhteen, kun mies ei osannut puhua tunteistaan).
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin siis ydin tässä koko jutussa kohdallani on just tuo, olemmeko sitoutuneet toisiimme samalla intensiteetillä / ymmärryksellä. Siihenhän tämä koko kipuiluni pohjautuu. Kun tunteista ei puhuta, ei tiedä missä mennään.
Olen ajatellut että nykyinen kumppanini ei puhu tunteistaan, sillä on menettänyt äitinsä juuri juuri aikuistumisen kynnyksellä. Sieltä on sitten jäänyt käsittelemättömiä asioita tunnetasolla.
Minulle tunteista puhuminen on hankalaa, sillä 10v sitten päättyneen avioliittoni aikana ex-aviopuolisoni syyllisti minua pettämisistä (hän mm. sai lapsen yhden tämmöisen sivusuhteen tuotoksena, onneksi kaveri tajusi jossain vaiheessa pistää piuhat poikki..) ja naisten naurattamisesta. Oli naispuolista työkaveria, opiskelukaveria, harrastuskaveria... Oli some-seurattavia joiden kanssa tekstailtiin ja meseteltiin. Minä olin vaikea, vaadin liikaa, kun esim. toivoin että hän toisi näitä työkavereita kylään että minäkin tutustuisin heihin. (Taisin olla tuolloin meidän esikoisen kanssa kotosalla, kotiäitinä). Siksi hän petti, vaadin liikaa (lopulta sain tietää että hän petti koko avioliittomme, 8v, ajan).
Tämä kokemus on aiheuttanut sen et kaikista tunteista puhuminen; myös negatiivisista, on mulle hankalaa. Koska koko ajan odotan, että minua kutsutaan vaikeaksi tai liian vaativaksi, jos esim. otan puheeksi tunteista puhumisen. Olen joutunut opettelemaan tätä todella pitkään ja hartaasti, pystyn siihen jo hieman paremmin mutta helppoa se ei ole edelleenkään. Myös jos puhun just rakkaudesta, pelkään että minut torjutaan.
ap
Mutta jos niihin tunteisiin ei vastata (eli tulee torjutuksi) niin eikö se ole hyvä tietää nyt eikä vuosien päästä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä parempi jos molemmat osapuolet ovat suunnilleen samanlaisilla tunnetaidoilla varustettuja. Helposti siinä käy niin että jos toinen kertoo tunteensa mutta toinen ei, kyllä se valitettavasti sillä rakastamisen kertovallakin osapuolella laimenee ihan jo itsesuojeluvaiston ohjaamana.
Tätä pelkään, rehellisesti sanottuna. Fiilis suhteen rakentamisella, tai vaivan näkemiselle sen eteen, alkaa lopahtaa.
Vaikka mulle tunteista puhuminen on aina ollut hankalaa, mä kuitenkin puhun niistä. Olen opetellut, sillä niinhän aikuiset tekee - että elämä toisten läsnäelävien kanssa olisi helpompaa ja kaikki onnellisia. Ja onhan sitä itsekin onnellisempi ja varmempi suhteesta ja itsestään, kun rakkauden tunnustaa ja siitä puhuu.
Toki onhan mulla takana yksi avoliitto, ja avioliitto ja muutama muukin pitkä parisuhde. Tämä nykyinen kumppanini on asunut vain yhden partnerin kanssa elämänsä aikana (juuri sen, joka päätti suhteen, kun mies ei osannut puhua tunteistaan).
ap
Olen se ensimmäinen kommentoija ja täytyy sanoa että samanlaisin ajatuksin minäkin. Tunteista puhuminen on aina suhteen aluksi suuren kynnyksen takana, mutta kuitenkin teen sen koska puhumattomuus ei ole mielestäni ratkaisu. Toki liian aikaisinkaan ei kannata avautua, mutta kuukausien jälkeen kyllä hyvinkin voi jo, onhan ne rakastumisen tunteet usein siinä vaiheessa jo nousseet. Ja jos toiselta ei sitten saa sitten edes sitä yhtä kertaa vastavuoroisuutta rakastamisen ääneen sanomiseen, se kynnys muuttuu suuresta aivan valtavaksi, ellei jo ihan ylivoimaiseksi. Kyllä se jonkun mainitsema itsesuojeluvaisto alkaa tässä hiljalleen päästä niskan päälle, valitettavasti.
Niin siis ydin tässä koko jutussa kohdallani on just tuo, olemmeko sitoutuneet toisiimme samalla intensiteetillä / ymmärryksellä. Siihenhän tämä koko kipuiluni pohjautuu. Kun tunteista ei puhuta, ei tiedä missä mennään.
TÄMÄ JUURI!
Minä, nainen, olin ennen sellainen joka ei osannut puhua tunteista. En esimerkiksi voinut sanoa rakastavani (kun minulle se sanottiin) koska se olisi tuntunut vain teennäiseltä. Kun sitten ensimmäisen kerran aidosti rakastuin (olin jo hyvin kypsässä iässä, melkein 50) niin tunteista puhuminen oli maailman luonnollisin asia. Sanoa että rakastan sinua on nyt mulle maailman luonnollisin asia.
Ehkä joskus niistä tunteista puhuminen on todellakin vaikeaa juuri siksi että niitä ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Mutta jos niihin tunteisiin ei vastata (eli tulee torjutuksi) niin eikö se ole hyvä tietää nyt eikä vuosien päästä?
Ehdottomasti.
Yksi aloituskyssärini siis olikin; onko tyhmää KYSYÄ MIEHELTÄ suoraan; rakastaako hän minua. Vai sanoa hänelle, että rakastan häntä, ja odottaa sitten "tuomiota".
ap
Vierailija kirjoitti:
Minä, nainen, olin ennen sellainen joka ei osannut puhua tunteista. En esimerkiksi voinut sanoa rakastavani (kun minulle se sanottiin) koska se olisi tuntunut vain teennäiseltä. Kun sitten ensimmäisen kerran aidosti rakastuin (olin jo hyvin kypsässä iässä, melkein 50) niin tunteista puhuminen oli maailman luonnollisin asia. Sanoa että rakastan sinua on nyt mulle maailman luonnollisin asia.
Ehkä joskus niistä tunteista puhuminen on todellakin vaikeaa juuri siksi että niitä ei ole.
Tämä on myös totta. Ja myös syy siihen, miksi jotenkin haluaisin tämän asian "selvittää" suhteessani. = Onko sillä tulevaisuutta. Sillä vaikka yhdessä onkin mukavaa, ja on kiva reissata maailmalla, on myös tärkeää - tärkeämpää, jakaa elämää ihmisen kanssa joka sinua rakastaa. Ja jota rakastat takaisin.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä, nainen, olin ennen sellainen joka ei osannut puhua tunteista. En esimerkiksi voinut sanoa rakastavani (kun minulle se sanottiin) koska se olisi tuntunut vain teennäiseltä. Kun sitten ensimmäisen kerran aidosti rakastuin (olin jo hyvin kypsässä iässä, melkein 50) niin tunteista puhuminen oli maailman luonnollisin asia. Sanoa että rakastan sinua on nyt mulle maailman luonnollisin asia.
Ehkä joskus niistä tunteista puhuminen on todellakin vaikeaa juuri siksi että niitä ei ole.
Tämä on myös totta. Ja myös syy siihen, miksi jotenkin haluaisin tämän asian "selvittää" suhteessani. = Onko sillä tulevaisuutta. Sillä vaikka yhdessä onkin mukavaa, ja on kiva reissata maailmalla, on myös tärkeää - tärkeämpää, jakaa elämää ihmisen kanssa joka sinua rakastaa. Ja jota rakastat takaisin.
ap
Jep.... suhteen voi sitten suosiolla pitää sellaisena kevytsuhteena jos toinen ei rakasta.
Alue: Aihe vapaa
Vähän samankaltainen tilanne itsellänikin. Ratkaisin asian rohkaisemalla mieleni, tunnustamalla miehelle ensin itse tunteeni eli sanoin olevani rakastunut, jossain vaiheessa rakastavani. Tästä on useita kuukausia.
Mies ei ole vieläkään sanonut takaisin noita oma-aloitteisesti, joten itsekään en ole enää puhunut tunteista sen koommin . Ymmärrän että kaikki ei osaa puhua tunteistaan mutta kannattaisi ehkä kuitenkin vähän opetella, sen verran edes että saisi edes kerran sanottua että "rakastan sua, vaikken osaa sitä yleensä sanoa".
Toki ei kannata valehdellakkaan. Hankalaa vaan kun ei voi tietää mikä lukko tuossa on takana kun mies kuitenkin on selvästi sitoutunut minuun ja on kaikin puolin ihana. Pakko vaan sanoa että tilanne on nyt alkanut vähän jäytää omaakin innokkuuttan/tunteitani sitten. Harmi jos hyvä suhde kaatuu siihen ettei toinen oikeasti saa ikinä kerrottua tunteitaan.