Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
"Ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, ystävyyden voi lopettaa elämäntilanteen muuttuessa" - mitä ihmettä?!
08.12.2024 |
Olen seurannut aivan hämilläni erästä keskustelua, jossa on noussut useampikin otsikon kaltainen kommentti. Ihmiset toteavat, että ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, vaan lähinnä määräaikaisia. Ystävyys on ok niin kauan, kun ystävyydestä tulee hyvä mieli ja ystävyys ei millään tavalla kuormita. Jos ystävä jossain pikkuasiassa ärsyttää/hän on jonkin aikaa raskasta seuraa tms, on täysin ok lopettaa ystävyys sen takia. On myös täysin ok lopettaa ystävyys, jos ystävien elämäntilanne muuttuu.
Olen tästä aivan ihmeissäni. Minulle ystävyys on lähtökohtaisesti sitä, että toivoisin aikuisena solmitun ystävyyden kestävän eliniän. Aikuisena sitä kuitenkin jo tietää, millainen ihminen ja persoona on eikä ole samanlaista suurta muutosta kuin lapsena/teininä. Ajattelen, että ystävän kanssa ollaan iloissa ja suruissa, eikä toista hylätä silloin, jos ystävällä on vaikka vaikeaa ja hän kaipaisi tukea. Hyvässä ystävyydessä puolin ja toisin jaetaan ilot ja surut, molempien tunteille ja elämäntilanteille on tilaa.
En myöskään ymmärrä, miksi ystävästä pitäisi luopua elämäntilanteen muuttuessa. Mihin ne hyvät keskinäiset välit häviää, jos vauvavapaalta palataan työelämään/työelämästä siirrytään eläkkeelle tms? Eikä hyvät välit ole nyt synonyymi usein näkemiselle. Monilla on ystäviä, joita näkee harvoin, mutta juttu jatkuu aina siitä mihin se edellisellä kerralla jäi. Minulla on ystäviä, jotka ovat hyvin erilaisessa elämäntilanteessa kuin minä itse ja ei se millään lailla ole este ystävyydelle. Päinvastoin on hyvin virkistävää, kun toisella on ihan eri-ikäiset lapset tai muuten erilainen elämäntilanne.
Missä vaiheessa ystävyydestä on tullut tällaista itsekeskeistä kauppatavaraa, jossa ystävyys kuopataan milloin minkäkin syyn takia?
Kommentit (478)
Täällä puhutaan useassa viestissä, että ystävä hylkää antamatta selitystä. Mutta mitä kun sitä selitystä ei kertakaikkiaan voi antaa. Vuosikausia mietin kuumeisesti, miten voin päästä ystävyydestä, joka oli alkanut herättää lähinnä suurta turhautumista, kiukkua ja joskus jopa raivoa (ystävä täysin itsekäs, muita ihmisiä apunaan käyttävä vanhempiensa pilalle hemmoteltu prinsessa, jonka kanssa ennen sentään oli paljonkin puheenaiheita ja yhteistä tekemistä, matkojakin ym, mutta joka avioeronsa myötä muuttui katkeraksi ja mustaa myrkkyä sylkeväksi egomaanikoksi), niin miten tällaista voi antaa selitykseksi? En vain jaksanut ja aloin voida pahoin pelkästä hänen ajattelemisestaan. Nyt kun kirjoitan tätä, kämmeni jo kostuvat niistä muistoista, kun piti vain venyä ja venyä, vaikkei voimia ollut enää muruakaan. Ja kirsikkana kakun päällä hänen totaalinen elämänhallinnan kaaoksensa, joka johti sitten vaikka mihin sotkuihin, joita hänen kanssaan piti puida. Oman psyykkisen hyvinvointini takia oli pakko ghostata. Mitään uutta draamaa, joka olisi seurannut vaikka millaisella sordiinolla annettuun selitykseeni en olisi jaksanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelin siinä ketjussa ja elämässä muutenkin. Ennen myös ystävyyssuhteisiin mahtui erilaisia vaiheita ja riitojakin, ne osattiin sopia ja laittaa mittasuhteisiin. Nyt ystävyyden tulee aina vain loputtomasti antaa ja tuoda hyvää mieltä. Olen kuullut useammankin toteavan, että ystävyys on kevyttä, se ei ole mikään sitoumus ja sen voi lopettaa, jos tulee negatiivisia fiiliksiä.
Eikö ystävyys ole kuitenkin yksi elämään kuuluva asia, jonka kautta voi kasvaa jo oppia? Ehkä ystävyyden haasteet tulevat vastaasi ihan tarkoituksella? Etenkin, jos löydät itsesi aina katsomasta välejä, voi vika olla siellä peilissä.
Ja miksi ylipäätään sillä toisella osapuolella on oikeus lopettaa ystävyys negatiivisten fiilisten myötä ja aiheuttaa näin sille toiselle kenties loppuelämän haavan?
En keksi muuta selitystä kuin itsekeskeisyys.
Loppuelämän haava? Tsiisus! Ruikuta vielä lisää. Yyhyy. Jaksuhalit sulle.
Mä en tajua miksi mun vaimo ei enää ole mun kanssa. Kun jäin kiinni siitä että olin salaa pitänyt meidän tytärtä vankina kellarissa 24 vuotta ja sitten jouduin vankilaan, niin mun vaimo otti avioeron eikä enää ole mun kanssa missään väleissä eikä käy tapaamassa mua täällä vankilassa. Mä en tajua miksi mun vaimo lopetti meidän suhteen ihan tosta noin vaan. Koko vuosikymmenten mittanen avioliitto vaan suoraan roskikseen. Höh.
t. Joseph Fritzl
Ihmiset, olosuhteet ja elämäntilanteet muuttuu.
Kyllä mä olen luopunut ystävistäni 64v aikana montakin kertaa. Ja toisaalta saan jatkuvasti uusia.
1. avioliiton aikaiset ystävät menivät exän mukana emmekä ole pitäneet yhteyttä.
Koulukavereiden kanssa oli suunnilleen 40v tauko, nyt vanhemmiten olemme taas pitäneet yhteyttä.
Yksi ystävätär jäi kun arvosteli miesystävääni ja suhdetta joka ei kestäisi. Yli 28 vuoden jälkeen voin sanoa että valitsin oikein - mies on yhä rakas ja rinnallani.
Jos joku yrittäisi hyötyä ystävyydestämme (kuten lanko) pitäisin etäisyyttä
Vierailija kirjoitti:
Mulle aito ystävyys on tasapuolista. Se ei vaadi hampaat irvessä sitoutumista tai sen pelkoa, että voivoi voinko tehdä kuten minulle on hyväksi, jos toiselle tulee paha mieli. Ei, aidossa ystävyydessä molemmilla on tilaa olla oma itsensä ja toimia omista tarpeistaan käsin. Ei siinä vastuuteta toista niistä omista tarpeista, vaan jaetaan sen mukaan mitä molemmille sopii.
Sä kirjotit just aikamoiset taikasanat: "tilaa olla oma itsensä". Siis että ihminen voi olla ihan vaan oma itsensä!
Mutta katsopa mitä sosiaalista teatteria suurin osa ihmisistä esittää koko elämänsä ajan. Pelkkää kulissia koko elämä. "Elämä on teatteria jota esitetään muille ihmisille". Yli puolet ihmisistä ei ole "oma itsensä". Ne vaan vetää jotain roolia. Tekee kaiken vaan jonkin käsikirjoituksen mukaisesti.
Kun itsekin vaan esittää, kun itsekin vaan toimii jonkin roolin mukaisesti... niin silloin varmaan vaatii oletuksena lähtökohtaisesti ja aina, että myös muut ihmiset vaan esittäisivät ja toimisivat roolinsa mukaisesti.
Typeriä imbesillisääntöjä: "miehen tulee olla tälläinen ja tehdä näin... naisen tulee toimia noin... lasten tulee tehdä... aikuisten pitää... sukulaisten pitää... ystävien pitää..."
Säälittävää. Jos et koskaan ole oma itsesi ei sinulla ole ainuttakaan ystävää. Yli puolet ihmisistä lokeroi itsensä johonkin rooliin eli sulkee itsensä kaikkien terveiden ihmissuhteiden ulkopuolle, saavuttamattomiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle aito ystävyys on tasapuolista. Se ei vaadi hampaat irvessä sitoutumista tai sen pelkoa, että voivoi voinko tehdä kuten minulle on hyväksi, jos toiselle tulee paha mieli. Ei, aidossa ystävyydessä molemmilla on tilaa olla oma itsensä ja toimia omista tarpeistaan käsin. Ei siinä vastuuteta toista niistä omista tarpeista, vaan jaetaan sen mukaan mitä molemmille sopii.
MUN TUNTEET ON SUN VASTUULLA. Jos et mun tunteista huolehdi niin olet empatiakyvytön ihminen, sulla ei ole tunnetaitoja. Olet varmaan läpeensä paha psykopaatti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle aito ystävyys on tasapuolista. Se ei vaadi hampaat irvessä sitoutumista tai sen pelkoa, että voivoi voinko tehdä kuten minulle on hyväksi, jos toiselle tulee paha mieli. Ei, aidossa ystävyydessä molemmilla on tilaa olla oma itsensä ja toimia omista tarpeistaan käsin. Ei siinä vastuuteta toista niistä omista tarpeista, vaan jaetaan sen mukaan mitä molemmille sopii.
Sä kirjotit just aikamoiset taikasanat: "tilaa olla oma itsensä". Siis että ihminen voi olla ihan vaan oma itsensä!
Mutta katsopa mitä sosiaalista teatteria suurin osa ihmisistä esittää koko elämänsä ajan. Pelkkää kulissia koko elämä. "Elämä on teatteria jota esitetään muille ihmisille". Yli puolet ihmisistä ei ole "oma itsensä". Ne vaan vetää jotain roolia. Tekee kaiken vaan jonkin käsikirjoituksen mukaisesti.
Kun itsekin vaan esittää, kun itsekin vaan toimii jonkin roolin muka
Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta käytännössä ystävyys vaatii kompromisseja, ja tässä kohtaa jo menetetään yksilön autenttisuus ja teatteri alkaa. Toisaalta; kukaan tuskin kestäisi minua autenttisena, raadollisen rehellisenä itsenäni. Kestän tuskin itsekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun mietin, minulla ei varmaan ole yhtäkään ystävyyssuhdetta, jotka olisivat sitten lapsuusvuosien perustuneet maantieteelliselle sijainnille tai samankaltaiseen elämäntilanteeseen. Ehkä niitä vielä joskus tulee ja sitten pystyn samaistumaan.
"Nyt kun me ollaan sattumalta samaan aikaan samassa paikassa, niin me voidaan olla kavereita". Joo, ei muuten olla kavereita! Ja en kyllä suostu pysymään samassa paikassa sellaisten ihmisten kanssa jotka noin ajattelevat.
"Ja koska me ollaan oltu samassa paikassa samaan aikaan, niin me sitten pysytään kavereina myös tulevaisuudessa koko loppuelämän ajan vaikkei enää oltaisi samassa paikassa".
Ikuisten lasten ajatusmaailma!
Riiteleekö jotkut oikeasti ystäviensä kanssa? Millaisista asioista? Tajuan, että parisuhteessa voi tulla riitaa rahasta, kodin siisteydestä, lastenhoidosta yms, mutta mistä ihmeestä saatte riitaa aikaiseksi ystävienne kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloituksen kuvaus ei ole kuvaus ystävyyssuhteesta, vaan hyöty-ja kauppasuhteesta. Kaupaehtoihin kuuluu mielihyvä, euforia. Pitää olla kokoajan kivaa, ja kun ei ole niin sitten haetaan parempaa tarjousta muualta. Mutta siis kyse ei ole ystävyydestä. Vastapuoli on lähinnä elämysten tuottajan roolissa.
Vierailija kirjoitti:
Aloituksen kuvaus ei ole kuvaus ystävyyssuhteesta, vaan hyöty-ja kauppasuhteesta. Kaupaehtoihin kuuluu mielihyvä, euforia. Pitää olla kokoajan kivaa, ja kun ei ole niin sitten haetaan parempaa tarjousta muualta. Mutta siis kyse ei ole ystävyydestä. Vastapuoli on lähinnä elämysten tuottajan roolissa.
Vastapuolella on tasan ja vain välinearvo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä sitoutumisesta jauhava tuntuu olevan aika tiukkapipoinen tapaus. Ystävyys ei ole ystävyyttä, jollei se täytä hänen asettamiaan vaatimuksia.
Sitoutuminen = mä takerrun suhun ihan täysillä, en ikinä päästä sua pois, tungen väkisin sun seuraan ihan 24/7, tarvitsen sua joka hetki mun vierellä kuin vauva tarvitsee maitopulloa, kulutan kaiken sun energian, ja jos sä poistut niin se tarkottaa sitä että sä et osannut sitoutua. Väkisin sidon sinut osaksi elämääni. Sitoutuminen = sitominen. Kahlitsen sut vangikseni. Elinkautisvankini.
Minulla on ystävä, joka haluaa nähdä, mutta joka kerta peruu vaikka itse päättää päivät. Silti hokee minulle kuinka yksinäinen on ja aina kotona. Mutta somesta näkee, kun muiden kavereiden kanssa kyllä hengailee.
Haluaisin pysyä kaverina, mutta on tämä rankkaa silti.
Jos ei halua olla kanssani, miksei sano suoraan? Tuntuu, että odottaa, että minä sanoisin päätöksen sanan.
Monesti kysynyt onko välimme ihan ok, hän sanoo että on. Mutta ei se siltä tunnu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen elämässä tullut hyvän ystävän hylkäämäksi niin, että asia jäi vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa.
Olisin hylätyksi tullessa toivonut pitkäaikaiselta, hyvältä ystävältä rehellisyyttä. Sitä, että hän olisi ihan suoraan sanonut minulle jo varhain, että nyt tuntuu, että tässä ystävyyssuhteessa ei ole niin hyvä olla kuin aiemmin ja otan etäisyyttä. Että hän olisi sanonut minulle, jos joku asia painaa ja hän olisi antanut minulle mahdollisuuden korjata asiaa, jos kyse on minun käytöksestäni. Sen sijaan hän etääntyi, lakkasi kertomasta kuulumisiaan (vaikka kysyin) ja lakkasi kiinnostumasta minun kuulumisistani. Lakkasi kiittämästä, kun ostin hänelle merkkipäivinä lahjoja, joista hän oli aiemmin pitänyt. Aivan lopuksi hän muuttui täysin välinpitämättömäksi minua kohtaan. Hämmennyin tuosta, sillä itselläni ei kävisi koskaan mielessäkään kohdella ketään ihmistä, vaikka sitten etäistä tuttavaa, noin välinpi
Täällä joku syyllisti sinua jo huonoksi ja kuormittavaksi ystäväksi, kun olet muistanut merkkipäivinä sellaisilla lahjoilla, joista ystävä on aiemmin pitänyt. Voi jumakauta nyt oikeasti. Toisen ihmisen ystävällisyydessä ei ole mitään väärää. Naurettavaksi on mennyt tämä nykymeno, jossa toisen kilttiä ja ystävällistä käytöstä irvaillaan kuormittavaksi. Ei ihme, että ihmiset ovat nykyisin ahdistuneita ja uupuneita, kun ihan tavallisetkin asiat jo kuormittavat.
Se pitää ymmärtää, että osa ystävistä on elinikäisiä ja osa auttaa sinut yli sellaisista ajoista joista et yksin pärjäisi.
Tän kun ymmärsi, tajusi miksi osa ystävistä ei enää tunnu oikealta.
En ymmärrä tällaista aloitusta. Keksin itse miljoona järkevää ja perusteltua syytä ystävyyden päättymiselle. Yksi niistä on toiseen osapuoleen tai jopa molemminpuolinen pahantahtoisuus. Kumpikaan ei toivo toiselle hyvää ja toista pidetään salaa inhottavana ihmisenä. Miksi jatkaa, oikeasti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen elämässä tullut hyvän ystävän hylkäämäksi niin, että asia jäi vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa.
Olisin hylätyksi tullessa toivonut pitkäaikaiselta, hyvältä ystävältä rehellisyyttä. Sitä, että hän olisi ihan suoraan sanonut minulle jo varhain, että nyt tuntuu, että tässä ystävyyssuhteessa ei ole niin hyvä olla kuin aiemmin ja otan etäisyyttä. Että hän olisi sanonut minulle, jos joku asia painaa ja hän olisi antanut minulle mahdollisuuden korjata asiaa, jos kyse on minun käytöksestäni. Sen sijaan hän etääntyi, lakkasi kertomasta kuulumisiaan (vaikka kysyin) ja lakkasi kiinnostumasta minun kuulumisistani. Lakkasi kiittämästä, kun ostin hänelle merkkipäivinä lahjoja, joista hän oli aiemmin pitänyt. Aivan lopuksi hän muuttui täysin välinpitämättömäksi minua kohtaan. Hämmennyin tuosta, sillä itselläni ei kävisi koskaan mielessäkään kohdella ketään ihmis
Mä koin tuon ihan oikeassa elämässä, minut haukuttiin ja menetin ystäväni jolle nuo lahjat annoin. Hänen kaverit sanoi, että annoin nuo lahjat vain säälistä, kun hän oli köyhä.
En ymmärrä vieläkään tuota tapahtumaa, kellä edes tulee tuollainen mieleen?
On ihmisiä, jotka voivat olla millaisia tahansa ja heidän kanssaan ollaan ystäviä. He saavat vaikka minkälaista käytöstä anteeksi. Sitten on ihmisiä, jotka yrittävät ystävyyden eteen paljon: ovat huomaavaisia, kilttejä eivätkä kohtele ystävää ikävästi. Tällainen ihminen voidaan laittaa mäkeen, kun ystävää ei enää syystä x nappaa. Päälle vielä syyllistetään siitä, että kun tuo kiltti ja huomaavainen ihminen oli niin kuormittava.
Tasan ei mene nallekarkit ja ystävyyssuhteet.
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en ymmärrä miksi ystävyyden päätyttyä pitäisi ryhtyä vihaamaan entistä kaveria tai ystävää, mutta juuri sellainen asenne hankalilla ihmisillä on. Vielä 10 vuotta tilanteen jälkeen olen saanut vastaajaan ja tekstarina ilkeitä ja syyllistäviä viestejä. Ja samat tyypit vaativat tiukkaan sävyyn syytä miksei ystävyys voi jatkua.
Ei tuollaisella asenteella voi ihmissuhteita odottaa säilyvän. Heti kun vastapuolelle tulee sellainen olo, että pakotetaan kanssakäymiseen, joutuu huolien roskaämpäriksi, rahan lainaajaksi jne. että aina on antajan puolella, niin suhde alkaa olla taputeltu.
Vuoden 2008 keväällä mulla oli lyhyt huoleton seksisuhde+kaverisuhde jonkun kanssa. Se oli vaan joku henkilö jonka kanssa oli ihan mukava hengailla vähän aikaa. Sitten mun elämä jatkui ihan eri suuntaan, siis menin elämässä eteenpäin, opintoja, töitä, matkoja, kaikkea. Ja kuusi vuotta myöhemmin syksyllä 2014 asuin kirjaimellisesti toisella puolella maapalloa. Ja silloin sain häneltä yllättäen pitkän kirjeen, jostain hän oli uuden osoitteeni ulkomailla onnistunut kaivamaan kaikkien niiden vuosien jälkeen. Ihan älyvapaa kirje missä se kirjoitti ihan mitälie. Kuuteen vuoteen en ollut ajatellut häntä ollenkaan, en edes muistanut että hän on olemassa. Ja hän oli viimeset 6 vuotta kaipaillut minua. Hän ihmetteli kirjeessä miksi en enää ole hänen kanssaan väleissä, miksi en pidä yhteyttä. Ja paheksui minua siitä! Hän ei vaan kertakaikkiaan osannut tajuta miksi elän elämääni ilman häntä. Toivoi että palaisin väleihin. Ja kirjoitti minusta pahaa. Ja kirjoitti ihan kaikkea muutakin ihan älytöntä. Muistan hänestä vain etunimen, en mitään muuta. Joku henkilö se oli jossain. Meidän seksikin oli huonoa.
Vakavasti häiriintyneitä ihmisiä. Eikö niillä ole elämää ollenkaan? Roskikseen vaan suoraan tollaset kirjeet.
Kun mä elän elämääni ympäri maailmaa tehden sitäsuntätä... samaan aikaan joku on jossain kotonaan kaipailemassa mua 6 vuotta. WTF? Ymmärtäisin jos se kaipailija olisi pikkulapsi joka kaipaa äitiään. Mutta kun ne on aikuisia ihmisiä enkä mä ole niiden äiti!
Alue: Aihe vapaa
No itse olen hieman outo ihminen enkä kaipaa kovin paljon seuraa. Huomasin esimerkiksi ystäviä tavatessa, että ovat tapaamisen ajan nenä kiinni kännykässä ja kaikki kuvataan someen. Alkoi ahdistaa, mutta kun tuo on nykyaikaa ja heille tärkeää sosiaalista toimintaa niin mikä minä olen siihen sanomaan mitään. suosiolla vetäydyin pois. Ei viitsi olla ilon pilaaja jos se kännykkä on kiinnostavampaa kuin minun seurani. Enkä saa sellaisesta tapaamisesta itse mitään, niin miksi kiduttaa itseään?
Pitkä ja vastavuoroinen ystävyys olisi mahtavaa, mutta se vaatii kompromisseja kuten parisuhde. Ja jotkut asiat ovat dealbreakereita ainakin minulle.