Missä ajassa pääsit yli äitisi kuolemasta?

Vierailija kirjoitti:

Osanotto ja voimia. 

 

Minulla pahin suru, epätoivo ja tuska hellitti siihen äidin kuolemaan. Hän kävi kamppailua syöpää vastaan ja kun mitään ei ollut enää tehtävissä oli armeliaampaa että hän pääsi pois tämän maailman tuskista toivottavasti jonnekin parempaan paikkaan. Ikävä ei tietenkään koskaan katoa mutta ei se saa nousta haittamaan arkea, mukavat muistot sen tilalle. Äiditkin varmasti haluavat että heidän lapsensa kykenevät jatkamaan elämäänsä väistämättömän jälkeen.

Minun äitini oli myös sairas ja tuskissaan ja heti kuoleman jälkeen olin tavallaan hyvillään, että nyt hän ei tunne kipua. Nyt kun on mennyt muutamia kuukausia, en kykene enää niin ajattelemaan. Välillä tunnen jopa vihaa tätä tilannetta kohtaan. En tiedä, onko tämä normaalia ja missä menee raja, kun pitäisi hakea sitä apua itselleni. Ap

Äidilläni oli sairaus, johon ei ollut parannuskeinoa, pari vuotta sairasti. Reilu vuosi ennen kuolemaa sai kotiin happilaitteen, jonka avulla oli helpompi olla. Se oli minulle asia, jolloin aloin tekemään jo surutyötä. Kuollessaan äiti oli sänkyyn hoidettava, ei ollut enää se sama äiti, johon oli tottunut. Kyllä sitä jo toivoi, että äiti pääsisi pois täältä. Tottakai sitä suri silti, kun ilmoitus tuli, että elämä päättyi. Muutaman kuukauden päästä suurin suru.

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni oli sairaus, johon ei ollut parannuskeinoa, pari vuotta sairasti. Reilu vuosi ennen kuolemaa sai kotiin happilaitteen, jonka avulla oli helpompi olla. Se oli minulle asia, jolloin aloin tekemään jo surutyötä. Kuollessaan äiti oli sänkyyn hoidettava, ei ollut enää se sama äiti, johon oli tottunut. Kyllä sitä jo toivoi, että äiti pääsisi pois täältä. Tottakai sitä suri silti, kun ilmoitus tuli, että elämä päättyi. Muutaman kuukauden päästä suurin suru.

Tuo on varmaan helpottanut surutyötä jonkin verran. Mä en vain jotenkin osannut aloittaa sitä surutyötä ajoissa, vaikka äiti oli sairas. Jotenkin sitä vain piti toivoa epäreilusti yllä.

Vierailija kirjoitti:

Surun mitalla ei liene määräaikaa. Puoli vuotta lienee ok, usein ensimmäinen vuosi, jolloin koetaan ensimmäinen joulu, ensimmäinen äitienpäivä jne, lienee pahin.  Mutta jos tämä surusi lamauttaa ja vie kaiken elämänilon ja toimintakyvyn, niin hae apua.

Äitini kuoltua minulla oli kaksi pientä lasta, ei ollut varaa jäädä liikaa suremaan tai masentua. Surin toki ja ikävöin, mutta kuolema on osa elämää, siitä ei pääse mihinkään. Osaan olla onnellinen siitä mitä on ollut. 

 

Niinpä. Omat 50v juhlat oli kohta äidin kuoleman jälkeen. Oli suunniteltu jo kaikki, en perunut. Yksi ystävistä perui saapumisensa, koska hänen äitinsä kuoli. Tää oli yhtä sotkua koko juhlat, hautajaiset, ulkomaan matka... läheiset ei halunneet jutella surusta lainkaan. Vieläkin, 14v myöhemmin, jos muistelen äitimme tekemisiä, moni siskoista puuskahtaa: anna olla jo. Mitä??? Eikö saisi muistella?

Suru kesti noin vuoden, haikeus vielä toisen,  muistelut siitä eteen päin tähän päivään asti

Lohdullista kuulla, että muillakin on suru kestänyt. Kiitos.

Ikävä on kymmenen vuoden jälkeenkin.

Äitimme kuoli saattohoidossa kotona. Tilanne tuli yllättäen, suurin osa lapsista ei tiennyt, mitä tapahtuu. Yksi, sairaanhoitajasisko, hoiti järjestelyt. Äiti kysyi sairaalasta kotiuduttuaan, miten selviää, kun palaamme töihimme... jotenkin selitettiin, ettei huoli suotta. Tilanne oli outo meille, 7 sisarukselle, lapsuuskodissamme. Kotisairaala toimi, hoitaja kävi päivittäin. Hoiti äitiä, hoiti meitä. Äiti kuoli kotona, nukahtaen omaan sänkyyn, lasten laulaessa vierellä.

Luulin, että poliisit tulee kotiin, luulin että ruumisauto tulee... ehei. Veljeni lava-autolla äiti kuljetettiin... kunpa olisi tiennyt näistä ennakkoon.

Ottakaa selvää asioista ajoissa

Äiti elää, mutta isän menetys oli 5 vuoden suruprosessi.

Surutyö??? Jos se olisi työtä, siitä saisi palkkaa!!! On vain suru ja sen eri muodot... haikeus, muistot

Onhan luonnollista, että vanhat kuolee, ja uusia syntyy. Silti on ikävä ja suru. Se kuuluu elämään

Vierailija kirjoitti:

Äitimme kuoli saattohoidossa kotona. Tilanne tuli yllättäen, suurin osa lapsista ei tiennyt, mitä tapahtuu. Yksi, sairaanhoitajasisko, hoiti järjestelyt. Äiti kysyi sairaalasta kotiuduttuaan, miten selviää, kun palaamme töihimme... jotenkin selitettiin, ettei huoli suotta. Tilanne oli outo meille, 7 sisarukselle, lapsuuskodissamme. Kotisairaala toimi, hoitaja kävi päivittäin. Hoiti äitiä, hoiti meitä. Äiti kuoli kotona, nukahtaen omaan sänkyyn, lasten laulaessa vierellä.

Luulin, että poliisit tulee kotiin, luulin että ruumisauto tulee... ehei. Veljeni lava-autolla äiti kuljetettiin... kunpa olisi tiennyt näistä ennakkoon.

Ottakaa selvää asioista ajoissa

Millä lava-autolla? Ei todellakaan kuljeteta.

Miten tilanne voi tulla edes yllättäen jos on saattohoidossa kotona?

Sanoisin neljäkymmentä vuotta. Sen jälkeen en enää joutunut pidättelemään itkua kun äiti tuli puheeksi.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin neljäkymmentä vuotta. Sen jälkeen en enää joutunut pidättelemään itkua kun äiti tuli puheeksi.

 

 

Mitä ihmettä? Miten vanha olit?

Ennen kuin edes kuoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin neljäkymmentä vuotta. Sen jälkeen en enää joutunut pidättelemään itkua kun äiti tuli puheeksi.

 

 

Mitä ihmettä? Miten vanha olit?

Seitsemän.

Juu, otti koville. Mutta näköjään kaikesta selviää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osanotto ja voimia. 

 

Minulla pahin suru, epätoivo ja tuska hellitti siihen äidin kuolemaan. Hän kävi kamppailua syöpää vastaan ja kun mitään ei ollut enää tehtävissä oli armeliaampaa että hän pääsi pois tämän maailman tuskista toivottavasti jonnekin parempaan paikkaan. Ikävä ei tietenkään koskaan katoa mutta ei se saa nousta haittamaan arkea, mukavat muistot sen tilalle. Äiditkin varmasti haluavat että heidän lapsensa kykenevät jatkamaan elämäänsä väistämättömän jälkeen.

 

Minun äitini oli myös sairas ja tuskissaan ja heti kuoleman jälkeen olin tavallaan hyvillään, että nyt hän ei tunne kipua. Nyt kun on mennyt muutamia kuukausia, en kykene enää niin ajattelemaan. Välillä tunnen jopa vihaa tätä tilannetta kohtaan. En tiedä, onko tämä normaalia ja missä menee raja, kun pitäisi hakea sitä apua itselleni. Ap<

Jos tilanne tuntuu huononevan ajan mittaan niin ihmeessä apua jostain, ihan asiasta keskusteleminen jonkun kanssa auttaa. Ensimmäinen vuosi on raskainta kun käy lapi kaikki vuoden juhlat ensimmäistä kertaa uudessa elämäntilanteessa.

Ehkä muutama viikko meni totutellessa, olin silloin asunut jo vuosia isän kanssa. Hyvä niin koska kuoli yllättäen kotonaan yöllä, olin 10v.

Vuoden jälkeen huomasin, etten enää itke joka päivä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osanotto ja voimia. 

 

Minulla pahin suru, epätoivo ja tuska hellitti siihen äidin kuolemaan. Hän kävi kamppailua syöpää vastaan ja kun mitään ei ollut enää tehtävissä oli armeliaampaa että hän pääsi pois tämän maailman tuskista toivottavasti jonnekin parempaan paikkaan. Ikävä ei tietenkään koskaan katoa mutta ei se saa nousta haittamaan arkea, mukavat muistot sen tilalle. Äiditkin varmasti haluavat että heidän lapsensa kykenevät jatkamaan elämäänsä väistämättömän jälkeen.

 

Minun äitini oli myös sairas ja tuskissaan ja heti kuoleman jälkeen olin tavallaan hyvillään, että nyt hän ei tunne kipua. Nyt kun on mennyt muutamia kuukausia, en kykene enää niin ajattelemaan. Välillä tunnen jopa vihaa tätä tilannetta kohtaan. En tiedä, onko tämä normaalia ja missä mene

Jos tilanne tuntuu huononevan ajan mittaan niin ihmeessä apua jostain, ihan asiasta keskusteleminen jonkun kanssa auttaa. Ensimmäinen vuosi on raskainta kun käy lapi kaikki vuoden juhlat ensimmäistä kertaa uudessa elämäntilanteessa.

Minulla taas ei ollut tätä kokemusta että ensimmäinen vuosi olisi ollut raskain. Juhlapäivät oli ihan hyviä ja esimerkiksi joulu muutama kuukausi myöhemmin oli ihan tavallinen joulu siinä missä muutkin joulut.

En osaa sanoa, vanhempani ovat elossa. Mummoni kuoltua pahin shokkivaihe oli muutama viikko, sitten muutaman kuukauden kuluttua alkoi olo helpottamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitimme kuoli saattohoidossa kotona. Tilanne tuli yllättäen, suurin osa lapsista ei tiennyt, mitä tapahtuu. Yksi, sairaanhoitajasisko, hoiti järjestelyt. Äiti kysyi sairaalasta kotiuduttuaan, miten selviää, kun palaamme töihimme... jotenkin selitettiin, ettei huoli suotta. Tilanne oli outo meille, 7 sisarukselle, lapsuuskodissamme. Kotisairaala toimi, hoitaja kävi päivittäin. Hoiti äitiä, hoiti meitä. Äiti kuoli kotona, nukahtaen omaan sänkyyn, lasten laulaessa vierellä.

Luulin, että poliisit tulee kotiin, luulin että ruumisauto tulee... ehei. Veljeni lava-autolla äiti kuljetettiin... kunpa olisi tiennyt näistä ennakkoon.

Ottakaa selvää asioista ajoissa

Millä lava-autolla? Ei todellakaan kuljeteta.

Miten tilanne voi tulla edes yllättäen jos on saattohoidossa kotona?

No ihan vaan lava-autolla kuljetettiin. Meille muille oli yllätys, kun sairaanhoitajasisko joutui pikaisesti päätöksen tekemään.

Kuolemassa on paljon asioita, mitä voi itse hoitaa. Näistä ei pal puhuta