Missä ajassa pääsit yli äitisi kuolemasta?

Äidin äkillisestä kuolemasta kohta 5 vuotta. Ensimmäiset kuukaudet tosi vaikeita, ehkä vuosikin. Sitten vähän helpotti, mutta sanoisin 3 vuotta olleen sellaista harmaata aikaa. Vähitellen on värit palanneet elämään ja vaikka ikävä on edelleen, suru ei enää tempaise yllättäen mukaansa. Kaikkea hyvää! Kyllä sinäkin pääset eteenpäin, mutta surukin on ihan ok. Sen kanssakin oppii elämään. 

Vierailija kirjoitti:

Sinä opit elämään surun kanssa, ei siitä tarvitse päästä yli. Vähitellen paha olo helpottaa.

Niin , mutta on sitten tilanteita kun ikävä oikein iskee päälle. Jokin musiikkikin tuo muistoja niin voimakkaasti mieleen että itku ryöpsöhtää aivan voimalla. Monet muut tilanteet voi aiheuttaa aivan saman reagoinnin . Itselläni kauan tuotti suurta tuskaa kun ajattelin että nytpä soitankin äidille ja kerron sen ja sen asian....ja tajuaakin ettei ole enää puhelinyhteyttä....Suru ja ikävä on niin aaltoilevaa...Itselläni oli ihania ihmisiä joille voin puhua, eikä kukaan heistä sanonut minulle niin kammottavasti kun eräälle ihmiselle surussaan :" kyllä sun nyt jo pitää päästää irti". Kuka voi määritellä kenenkään surun " määrä aikaa" saatikka surun syvyyttä. Sydämestäni toivon jaksamista sinulle ja kaikki myötätuntoni sinulle lähetän. 

Nro 40: "No ihan vaan lava-autolla kuljetettiin. Meille muille oli yllätys, kun sairaanhoitajasisko joutui pikaisesti päätöksen tekemään.

Kuolemassa on paljon asioita, mitä voi itse hoitaa. Näistä ei pal puhuta"

Milloin tuo tapahtui? Ja missäpäin Suomea?  Mun äitini oli myös viimeiset viikot kotona saattohoidossa ja kotisairaalan asiakkaana. Isää oli ohjeistettu, että kun äiti kuolee, isä soittaa suoraan sinne kotisairaalaan ja sieltä he järjestävät kaiken. Äiti kuoli varhain aamulla ja isä soitti heti ohjeen mukaan kotisairaalan antamaan numeroon. Sieltä tuli muutaman tunnin päästä lääkäri toteamaan kuoleman ja iltapäivällä sitten joku hautaustoimisto tms kävi noutamassa ruumiin. Ja tämä siis nyt toukokuussa Vantaa-Kerava hyvinvointialueella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitimme kuoli saattohoidossa kotona. Tilanne tuli yllättäen, suurin osa lapsista ei tiennyt, mitä tapahtuu. Yksi, sairaanhoitajasisko, hoiti järjestelyt. Äiti kysyi sairaalasta kotiuduttuaan, miten selviää, kun palaamme töihimme... jotenkin selitettiin, ettei huoli suotta. Tilanne oli outo meille, 7 sisarukselle, lapsuuskodissamme. Kotisairaala toimi, hoitaja kävi päivittäin. Hoiti äitiä, hoiti meitä. Äiti kuoli kotona, nukahtaen omaan sänkyyn, lasten laulaessa vierellä.

Luulin, että poliisit tulee kotiin, luulin että ruumisauto tulee... ehei. Veljeni lava-autolla äiti kuljetettiin... kunpa olisi tiennyt näistä ennakkoon.

Ottakaa selvää asioista ajoissa

Millä lava-autolla? Ei todellakaan kuljeteta.

Miten tilanne voi tulla edes yllättäen jos on saattohoidossa kotona?

No ihan vaan lava-autolla kuljetettiin. Meille muille oli yllätys, kun sairaanhoitajasisko joutui pikaisesti päätöksen tekemään.

Kuolemassa on paljon asioita, mitä voi itse hoitaa. Näistä ei pal puhuta

Siis minkä päätöksen se sh-sisko joutui tekemään?

Ja ihan mielenkiinnosta, miten tuo vainajan kuljetus lava-autolla toimii? Mihin hänet siis sillä vietiin ja miten matkusti?

En tiennyt että vainajaa edes saa kuljettaa jollain omalla lava-autolla. Pakettiautolla kuljetetaan yleensä vainajat jotka ei ole vielä arkuissa ja ruumisautoilla ne jotka on.

Isä kuoli 24  vuotta sitten leikkauskomplikaatioihin, eli siis yllätti. Suurinta surua kesti muutama kuukausi, sitten se harveni yksittäisiin hetkiin jolloin se löi läpi. Päivääkään ei ole mennyt ettei isä olisi ollut mielessä.

Äiti on melkein sata ja meillä on ollut kautta vuosien niin ongelmalliset välit, etten usko oikeasti surevani, jos hänestä joskus aika jättää. Itse asiassa olen ollut varma että hän kuoppaa meidät lapset ja tulee sen jälkeen vaatimaan perintöä. Olen tässä vuosien mittaan myös käsitellyt ja hyväksynyt sen tosiasian, ettei meidän välejä koskaan pysty selvittämään. 

Kyllä ne poliisit tulee kotiin jo kuolema on ollut yllättävä, eikä vainaja ole ollut esimerkiksi kotisairaalan asiakas.

Viikko

Äitini oli erittäin negatiivinen ihminen joka suosi muita lapsiaan, ei minua. Oli suorastaan helpotus kun meni pois. Olo on nyt huoleton ja painolasti poissa.

Jännä keskustelu. Toiset toipuu vanhempansa kuolemasta päivissä ja toiset suree vielä vuosikymmenten jälkeen.

Minulle kävi niin päin, että pääsin yli äitini elämästä silloin, kun hän kuoli. Tuntui kuin taakka olisi vierähtänyt harteilta. Loppui se äidin harjoittama ainainen uhriutuminen, arvostelu ja kyttääminen. En surrut minuuttiakaan.

Ketjuun vastanneille: olkaa onnellisia, että teillä on ollut sellainen äiti, että häntä voitte ikävöidä ja surra. Olen teille kateellinen, olisipa minullakin ollut rakas äiti.

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi niin päin, että pääsin yli äitini elämästä silloin, kun hän kuoli. Tuntui kuin taakka olisi vierähtänyt harteilta. Loppui se äidin harjoittama ainainen uhriutuminen, arvostelu ja kyttääminen. En surrut minuuttiakaan.

Ketjuun vastanneille: olkaa onnellisia, että teillä on ollut sellainen äiti, että häntä voitte ikävöidä ja surra. Olen teille kateellinen, olisipa minullakin ollut rakas äiti.

Olet kateellinen siitä että jotkut menetti äitinsä lapsena?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi niin päin, että pääsin yli äitini elämästä silloin, kun hän kuoli. Tuntui kuin taakka olisi vierähtänyt harteilta. Loppui se äidin harjoittama ainainen uhriutuminen, arvostelu ja kyttääminen. En surrut minuuttiakaan.

Ketjuun vastanneille: olkaa onnellisia, että teillä on ollut sellainen äiti, että häntä voitte ikävöidä ja surra. Olen teille kateellinen, olisipa minullakin ollut rakas äiti.

Olet kateellinen siitä että jotkut menetti äitinsä lapsena?

Oletko tyhmä vai etkö osaa lukea? Olen kateellinen niille, joilla on tai oli rakastava äiti.

Mistään lapsina äitinsä menettäneistä en ole kirjoittanut sanaakaan.

Hautajaisten jälkeen.  Makasi 9 vuotta hoitolaitoksessa.

Parisen kuukautta siihen meni. Ehkä siihen että äitini kuolema ei ollut niin suuri shokki vaikutti se että itse olin siihen aikaan jo 58 vuotias ja äitini oli sairastanut 7 vuotta muistisairautta ollen viimeiset 3 vuotta hoitokodissa kykenemättä liikkumaan tai puhumaan mitään.

Olin 7v, ehkä muutama viikko meni siihen että arki alkoi taas tuntua tavalliselta.

Äitini kuolemasta on vuosi. Suru ei pidä enää jatkuvassa otteessaan, mutta edelleen se vyöryää välillä päälle. Äidin kuoleman olisi ehkä voinut välttää ja tämä asia tekee kuoleman hyväksymisestä vaikeaa. Äitikin olisi halunnut vielä elää.

Olen nelikymppinen ja ruuhkavuodet helpottaa. Minulla olisi nyt aikaa ja todellakin halua viettää aikaa äitini kanssa. Kävelen usein äidin entisen kodin ohi ja mietin, milloin totun ajatukseen, että koskaan en tuonne enää mene. Äidin lisäksi kaipaan hänen kotiaan. Se oli sen luokan turvasatama ja tunnelmatila etten tiedä mikä sitä korvaisi.

Vierailija kirjoitti:

En ole käyttänyt käsitettä päästä yli, koska mielestäni sellaisen määrittelyssä ei ole mitään järkeä. Hän kuoli ollessani lapsi, en ole varsinaisesti tuntenut surua tai edes ikävää. Joskus lapsena ja nuorena mietin että minkälaista elämä olisi jos hän vielä eläisi. Toisaalta ajatus siitä tuntuu aika oudolta. Minulla oli onnea suhteen, että elämäni jatkui turvallisena ja tuttuna muiden läheisten kanssa myös hänen kuolemansa jälkeen, kaikki oli hyvin.

Ethän sinä sitten mitenkään voi ymmärtää ap:ta, joka on todella rakastanut äitiään ja jonka äiti on ollut hänen elämässään paljon pidempään kuin sinulla.

Vierailija kirjoitti:

Jännä keskustelu. Toiset toipuu vanhempansa kuolemasta päivissä ja toiset suree vielä vuosikymmenten jälkeen.

Surun käsittelyssä saattaa vaikuttaa se, että onko omia lapsia vai ei.

Nuorena sanoin joskus äidilleni, jonka kanssa olin hyvin läheinen, että miten ikinä selviän hänen kuolemastaan. Hän hymyili lempeästi ja totesi, että kulta pieni, kun sinulla on omia lapsia niin elämä keskittyy heihin enemmän.

Äitini kuoli kun minulla oli kolme pientä lasta. Suru oli valtava, mutta kuten äitini aikoinaan totesi, elämä keskittyi lapsiini enemmän. 

Heti. Oli monisairas melkein 100-v. Olin jo lukemattomia kertoja viettänyt öitäni hänen kanssaan, milloin sairaalassa ja milloin hoitokodissa. Hän kuoli nukkuessaan rauhallisesti, kaikille yllätyksenä. Sellaisen lähdön oli itselleen toivonut ja sellaisen sai. Miksi minä olisin surrut? Ikävä jäi pitkäksi aikaa. Minulla oli silloin jo lapsenlapsia, heissä on tulevaisuus.