Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Missä ajassa pääsit yli äitisi kuolemasta?
11.10.2024 |
Tai milloin suru, epätoivo ja ikävä hellitti niin, että ei tuntunut enää pahalta? Mun ikävä ei tunnu helpottavan ollenkaan, tunnen vihaa kuolemaa kohtaan ja itkettää alati. Olen keski-ikäinen ja menetin äitini puoli vuotta sitten. Tuntuu, että en koskaan pääse tästä yli.
Mikä mun pointti on? Ehkäpä vertaistuki.
Kommentit (106)
En ole käyttänyt käsitettä päästä yli, koska mielestäni sellaisen määrittelyssä ei ole mitään järkeä. Hän kuoli ollessani lapsi, en ole varsinaisesti tuntenut surua tai edes ikävää. Joskus lapsena ja nuorena mietin että minkälaista elämä olisi jos hän vielä eläisi. Toisaalta ajatus siitä tuntuu aika oudolta. Minulla oli onnea suhteen, että elämäni jatkui turvallisena ja tuttuna muiden läheisten kanssa myös hänen kuolemansa jälkeen, kaikki oli hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti on vielä elossa, mutta isän kuolemasta olin hieman järkyttynyt noin 15 minuuttia.
Sinä opit elämään surun kanssa, ei siitä tarvitse päästä yli. Vähitellen paha olo helpottaa.
Surun mitalla ei liene määräaikaa. Puoli vuotta lienee ok, usein ensimmäinen vuosi, jolloin koetaan ensimmäinen joulu, ensimmäinen äitienpäivä jne, lienee pahin. Mutta jos tämä surusi lamauttaa ja vie kaiken elämänilon ja toimintakyvyn, niin hae apua.
Äitini kuoltua minulla oli kaksi pientä lasta, ei ollut varaa jäädä liikaa suremaan tai masentua. Surin toki ja ikävöin, mutta kuolema on osa elämää, siitä ei pääse mihinkään. Osaan olla onnellinen siitä mitä on ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole käyttänyt käsitettä päästä yli, koska mielestäni sellaisen määrittelyssä ei ole mitään järkeä. Hän kuoli ollessani lapsi, en ole varsinaisesti tuntenut surua tai edes ikävää. Joskus lapsena ja nuorena mietin että minkälaista elämä olisi jos hän vielä eläisi. Toisaalta ajatus siitä tuntuu aika oudolta. Minulla oli onnea suhteen, että elämäni jatkui turvallisena ja tuttuna muiden läheisten kanssa myös hänen kuolemansa jälkeen, kaikki oli hyvin.
Lisään vielä, että varsinaista surun tunnetta vallitsevampana tunsin jonkinlaista hämmennystä, samalla luottavaisuutta.
Äitini oli kuollessaan jo vanha ihminen ja aloitti valmistautumisen asiaan hyvissä ajoin. Tein itse siinä sivussa surutyötä äitini vielä eläessä. Toki hautajaiset ja aika sen jälkeen olivat koskettavia tapahtumia. Vasta kun kaikki viralliset toimet oli ohi pystyin suremaan ja muistelemaan. Edelleenkin hän on mielessäni, mutta hyvässä mielessä. En enää sure, muistelen vain menneitä aina välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole päässyt yli vieläkään. Tänään viimeksi ajattelin, että jos näissä tunnelmissa on menty jo 40 vuotta niin tuskinpä asiat tästä muuttuvat, tulen myös kuolemaan sydän särkyneenä ellen keksi hakeutua hyvän terapeutin pakeille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli pikemminkin helpotus, oli pahasti dementoitunut
Osanotto ja voimia.
Minulla pahin suru, epätoivo ja tuska hellitti siihen äidin kuolemaan. Hän kävi kamppailua syöpää vastaan ja kun mitään ei ollut enää tehtävissä oli armeliaampaa että hän pääsi pois tämän maailman tuskista toivottavasti jonnekin parempaan paikkaan. Ikävä ei tietenkään koskaan katoa mutta ei se saa nousta haittamaan arkea, mukavat muistot sen tilalle. Äiditkin varmasti haluavat että heidän lapsensa kykenevät jatkamaan elämäänsä väistämättömän jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinä opit elämään surun kanssa, ei siitä tarvitse päästä yli. Vähitellen paha olo helpottaa.
Kiitos. Ap
Mun äitini kuoli toukokuussa enkä ole surrut äitini kuolemaa vielä yhtään, koska kuolema oli äidille itselleenkin vain helpotus. Mutta jos puhutaan äidin menettämisen aiheuttamasta surusta, niin mulla meni siihen ehkä noin puoli vuotta. Koin menettäneeni äidin silloin, kun äiti ei enää tunnistanut mua tyttärekseen. Kun äidin muistisairaus paheni siihen pisteeseen, ettei hän omasta mielestään koskaan ollut lapsia hankkinutkaan eikä koskaan mennyt edes naimisiin vaan kaipasi vain äitiään, isäänsä ja sisaruksiaan (jotka kaikki kuolleet jo kauan sitten), mun suruni alkoi helpottua. Kun äiti sitten kuoli ja pääsi sinne - eli hautausmaalle lapsuutensa kotipaikkaunnalle, missä nämä hänen kaipaamansa muutkin jo makasivat haudoissaan - mulle tuli vain helpottunut olo. Tilanne olisi varmaan ollut toinen, jos äiti olisi kuollut johonkin syöpään tms ja ollut tolkuissaan loppuun asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun pääsin hautajaistilaisuudesta pois ja parkkipaikalle omaan autooni - eli n.4min niin olin päässyt yli äitini kuolemasta. Terv. Keski-ikäinen nainen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole käyttänyt käsitettä päästä yli, koska mielestäni sellaisen määrittelyssä ei ole mitään järkeä. Hän kuoli ollessani lapsi, en ole varsinaisesti tuntenut surua tai edes ikävää. Joskus lapsena ja nuorena mietin että minkälaista elämä olisi jos hän vielä eläisi. Toisaalta ajatus siitä tuntuu aika oudolta. Minulla oli onnea suhteen, että elämäni jatkui turvallisena ja tuttuna muiden läheisten kanssa myös hänen kuolemansa jälkeen, kaikki oli hyvin.
Lisään vielä, että varsinaista surun tunnetta vallitsevampana tunsin jonkinlaista hämmennystä, samalla luottavaisuutta.
Kiitos sanoistasi. Tuo ajatuksesi päästä yli on hieno oivallus. Siis se, että siinä ei ole järkeä. Ehkä mietin asiasta siten, että toivoisin saavani ikävän tunteeni pois, ettei enää tuntuisi niin pahalta ja siksi käytin käsitettä "päästä yli". Ajatuksesi on kyllä hyvä oivallus. Kiitos
Noin 2 - 3 vuotta.
Kaipuu ja haikeus on kyllä enempi ikuista muttei itketä
Noin sekunnissa hymy levisi huuliileni.
Heti pääsisin,jos se ylipäätään kuolee ennen minua..
Alue: Aihe vapaa
up