Missä ajassa pääsit yli äitisi kuolemasta?

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi niin päin, että pääsin yli äitini elämästä silloin, kun hän kuoli. Tuntui kuin taakka olisi vierähtänyt harteilta. Loppui se äidin harjoittama ainainen uhriutuminen, arvostelu ja kyttääminen. En surrut minuuttiakaan.

Ketjuun vastanneille: olkaa onnellisia, että teillä on ollut sellainen äiti, että häntä voitte ikävöidä ja surra. Olen teille kateellinen, olisipa minullakin ollut rakas äiti.

Sama. En voi esim. jumpassa olla peilin edessä, koska äiti sanoi, että olen niin hoopon näköinen. Tämä vain yksi muisto äidistä. Olen 75-v. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osanotto ja voimia. 

 

Minulla pahin suru, epätoivo ja tuska hellitti siihen äidin kuolemaan. Hän kävi kamppailua syöpää vastaan ja kun mitään ei ollut enää tehtävissä oli armeliaampaa että hän pääsi pois tämän maailman tuskista toivottavasti jonnekin parempaan paikkaan. Ikävä ei tietenkään koskaan katoa mutta ei se saa nousta haittamaan arkea, mukavat muistot sen tilalle. Äiditkin varmasti haluavat että heidän lapsensa kykenevät jatkamaan elämäänsä väistämättömän jälkeen.

 

Minun äitini oli myös sairas ja tuskissaan ja heti kuoleman jälkeen olin tavallaan hyvillään, että nyt hän ei tunne kipua. Nyt kun on mennyt muutamia kuukausia, en kykene enää niin ajattelemaan. Välillä tunnen jopa vihaa tätä tilannetta kohtaan. En tiedä, onko tämä normaalia ja missä menee raja, kun pitäisi hakea sitä apua itselleni. Ap<

Minä hain vuoden jälkeen. Olin muutenkin vaikeassa ja stressaavassa elämäntilanteessa, jälkikäteen katsottuna masentunut ja uupunut. No, se ei mennyt putkeen enkä saanut mitään apua, vain kantaan diagnoosin väsymys /uupumus. Psyk sh sanoi, että vanhemman kuolema on normaalia, ei sitä kuulu liikaa surra.

Hain kyllä pari kertaa myöhemminkin apua. En saanut. 

Meni neljä vuotta ja äidin kuolema unohtui. Väsymys jäi. 

Meni lisää vuosia. Kun sitten lopulta menetin työkykyni, mihin olin yrittänyt hakea ennakoivasti apua, sain kerralla pitkän sairasloman, jolla olen edelleen. Kolme vuotta on nyt mennyt näin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole käyttänyt käsitettä päästä yli, koska mielestäni sellaisen määrittelyssä ei ole mitään järkeä. Hän kuoli ollessani lapsi, en ole varsinaisesti tuntenut surua tai edes ikävää. Joskus lapsena ja nuorena mietin että minkälaista elämä olisi jos hän vielä eläisi. Toisaalta ajatus siitä tuntuu aika oudolta. Minulla oli onnea suhteen, että elämäni jatkui turvallisena ja tuttuna muiden läheisten kanssa myös hänen kuolemansa jälkeen, kaikki oli hyvin.

Ethän sinä sitten mitenkään voi ymmärtää ap:ta, joka on todella rakastanut äitiään ja jonka äiti on ollut hänen elämässään paljon pidempään kuin sinulla.

Meinaatko ettei lapsi olisi voinut todella rakastaa äitiään? Huhhuh.

Äitini kuoli 3 kk sitten. Alkuun olin helpottunut, vanha ja sairas kun oli. Eka kuukausi oli sekavaa aikaa. Nyt suru tulee aika ajoin. Ei ole koko aikaa mielessä. 

En usko, että mikään suru on on-off, vaan uskon, että se helpottaa vähitellen. Joka kuukausi suret hieman vähemmän. 

Siitä tulee tänä vuonna kuluneeksi 13 vuotta. Nyt sen on jo kokonaisuudessaan hyväksynyt. Katkera olen toki edelleen ja usein huomaan miettiväni, miksi muut isovanhemmat saavat nauttia lapsenlapsistaan ja miksi muut saavat kertoa äidilleen mistä on lapsessaan tavattoman ylpeä. Edelleen itken kun puhun äidistä. Niin tärkeä hän minulle oli. Musertava suru on muuttunut kaipaukseksi. Sen ymmärtää että vanha ihminen kuolee, se on luonnollistam Siinä taas ei ole mitään luonnollista että 60 vuotta täysin terveenä ollut ihminen kuolee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitimme kuoli saattohoidossa kotona. Tilanne tuli yllättäen, suurin osa lapsista ei tiennyt, mitä tapahtuu. Yksi, sairaanhoitajasisko, hoiti järjestelyt. Äiti kysyi sairaalasta kotiuduttuaan, miten selviää, kun palaamme töihimme... jotenkin selitettiin, ettei huoli suotta. Tilanne oli outo meille, 7 sisarukselle, lapsuuskodissamme. Kotisairaala toimi, hoitaja kävi päivittäin. Hoiti äitiä, hoiti meitä. Äiti kuoli kotona, nukahtaen omaan sänkyyn, lasten laulaessa vierellä.

Luulin, että poliisit tulee kotiin, luulin että ruumisauto tulee... ehei. Veljeni lava-autolla äiti kuljetettiin... kunpa olisi tiennyt näistä ennakkoon.

Ottakaa selvää asioista ajoissa

Millä lava-autolla? Ei todellakaan kuljeteta.

Miten tilanne voi tulla edes yllättäen jos on saat

Sisko teki saattohoito-päätöksen lääkäreiden kanssa, oli tarkoitus käydä asia läpi meidän muiden kanssa,  mutta äiti huononi niin nopeasti.

Vierailija kirjoitti:

Siitä tulee tänä vuonna kuluneeksi 13 vuotta. Nyt sen on jo kokonaisuudessaan hyväksynyt. Katkera olen toki edelleen ja usein huomaan miettiväni, miksi muut isovanhemmat saavat nauttia lapsenlapsistaan ja miksi muut saavat kertoa äidilleen mistä on lapsessaan tavattoman ylpeä. Edelleen itken kun puhun äidistä. Niin tärkeä hän minulle oli. Musertava suru on muuttunut kaipaukseksi. Sen ymmärtää että vanha ihminen kuolee, se on luonnollistam Siinä taas ei ole mitään luonnollista että 60 vuotta täysin terveenä ollut ihminen kuolee. 

Mikä sitten on luonnollista ja mikä ei? Ja missä menee se ikäraja?

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 40: "No ihan vaan lava-autolla kuljetettiin. Meille muille oli yllätys, kun sairaanhoitajasisko joutui pikaisesti päätöksen tekemään.

Kuolemassa on paljon asioita, mitä voi itse hoitaa. Näistä ei pal puhuta"

Milloin tuo tapahtui? Ja missäpäin Suomea?  Mun äitini oli myös viimeiset viikot kotona saattohoidossa ja kotisairaalan asiakkaana. Isää oli ohjeistettu, että kun äiti kuolee, isä soittaa suoraan sinne kotisairaalaan ja sieltä he järjestävät kaiken. Äiti kuoli varhain aamulla ja isä soitti heti ohjeen mukaan kotisairaalan antamaan numeroon. Sieltä tuli muutaman tunnin päästä lääkäri toteamaan kuoleman ja iltapäivällä sitten joku hautaustoimisto tms kävi noutamassa ruumiin. Ja tämä siis nyt toukokuussa Vantaa-Kerava hyvinvointialueella. 

Päijät-Häme, reilut 10v sitten

Äitini kuolemasta tulee jouluna kolme vuotta. Viime joulu oli jo vähän helpompi. Uskon, että nyt olen sinut asian kanssa ja pystyn hyvin elämään eteenpäin. Ne hyvät muistot kantaa kyllä, myös sinua, ap. Toivon sulle voimia kovasti. N47

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Mikä sitten on luonnollista ja mikä ei? Ja missä menee se ikäraja?

Kuten jo kirjoitinkin, se että vanha ihminen kuolee on luonnollista. Se että 6-kymppinen koko elämänsä terveenä ollut ja terveellisiä elämäntapoja noudattanut kuolee, ei ole millään muotoa luonnollista. Puhumattakaan lapsen kuolemasta. Itseni olen saanut kiinni vitutuksrsta kun joku parkuu 100 vuotiaana kuollutta Railamummoaan. Joo, varmaan oli rakas mutta kenelle tuli yllätyksenä että se kuolee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Mikä sitten on luonnollista ja mikä ei? Ja missä menee se ikäraja?

Kuten jo kirjoitinkin, se että vanha ihminen kuolee on luonnollista. Se että 6-kymppinen koko elämänsä terveenä ollut ja terveellisiä elämäntapoja noudattanut kuolee, ei ole millään muotoa luonnollista. Puhumattakaan lapsen kuolemasta. Itseni olen saanut kiinni vitutuksrsta kun joku parkuu 100 vuotiaana kuollutta Railamummoaan. Joo, varmaan oli rakas mutta kenelle tuli yllätyksenä että se kuolee. 

Taas tuli tämä lapsen kuolema -asia esiin. Joka hiton ketjussa, joka käsittelee vanhemman menetystä, joku alkaa ulvoa, ettei se ole mitään lapsen menetykseen nähden.

Kukaan ei voi verrata toisten menetyksiä ja sanoa, että minulla on pahempi menetys kuin sinulla. Jollekin se 100-vuotias Railamummo voi olla paljon rakkaampi kuin vaikka se oma lapsi olisi koskaan ollut.

Vierailija kirjoitti:

Olin 7v, ehkä muutama viikko meni siihen että arki alkoi taas tuntua tavalliselta.

Eli lapsen on helpompi menettää vanhempi kuin aikuisen?

Nro 66: "Sisko teki saattohoito-päätöksen lääkäreiden kanssa, oli tarkoitus käydä asia läpi meidän muiden kanssa,  mutta äiti huononi niin nopeasti."

Olen pahoillani, miten huonosti hoidettu tuo saattohoito ja kotisairaalakin ilmeisestikään ei osannut informoida siskoasi asioista. Ei mun äitini kohdalla sen paremmin saattohoitopäätöksen tehnyt lääkäri kuin kotisairaalakaan informoinut mitenkään mua ja siskoani, mutta informoivat isääni. Eli yksi henkilö kyllä riittää ja jos kotona asuva on saattohoidossa, yleensä sitten se, jolle menettelytavat on kerrottu, kertoo tarpeen mukaan muille omaisille. Mutta siis mun isäni luona kotisairaalan lääkäri ja sairaanhoitaja tulivat käymään samana päivänä, kun äiti kotiutui sairaalasta. Ja silloin jättivät mm tarvittavat kipulääkkeet (sellainen opiaatti, jota annetaan vain pieni määrä ruiskulla suuhun ja joka imeytyy suun limakalvoilta eli ei tarvitse pystyä enää edes nielemään) sekä kotisairaalan opasvihkosen ja vielä kävivät isän kanssa läpi, miten isän pitää toimia, kun äiti kuolee. Teidän kohdalla ilmeisesti ohjeet jäivät antamatta, mikä on sitten kotisairaalan moka ja iso sellainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole käyttänyt käsitettä päästä yli, koska mielestäni sellaisen määrittelyssä ei ole mitään järkeä. Hän kuoli ollessani lapsi, en ole varsinaisesti tuntenut surua tai edes ikävää. Joskus lapsena ja nuorena mietin että minkälaista elämä olisi jos hän vielä eläisi. Toisaalta ajatus siitä tuntuu aika oudolta. Minulla oli onnea suhteen, että elämäni jatkui turvallisena ja tuttuna muiden läheisten kanssa myös hänen kuolemansa jälkeen, kaikki oli hyvin.

Ethän sinä sitten mitenkään voi ymmärtää ap:ta, joka on todella rakastanut äitiään ja jonka äiti on ollut hänen elämässään paljon pidempään kuin sinulla.

Meinaatko ettei lapsi olisi voinut todella rakastaa äitiään? Huhhuh.

Hän kirjoitti, ettei varsinaisesti tuntenut surua tai ikävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

 

Taas tuli tämä lapsen kuolema -asia esiin. Joka hiton ketjussa, joka käsittelee vanhemman menetystä, joku alkaa ulvoa, ettei se ole mitään lapsen menetykseen nähden.

Kukaan ei voi verrata toisten menetyksiä ja sanoa, että minulla on pahempi menetys

Kysyttiin mikä on luonnollista ja mikä ei. Siihen vastasin. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollista, lapsen ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

 

Taas tuli tämä lapsen kuolema -asia esiin. Joka hiton ketjussa, joka käsittelee vanhemman menetystä, joku alkaa ulvoa, ettei se ole mitään lapsen menetykseen nähden.

Kukaan ei voi verrata toisten menetyksiä ja sanoa, että minulla on pahempi menetys

Kysyttiin mikä on luonnollista ja mikä ei. Siihen vastasin. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollista, lapsen ei. 

Toki. Mutta surun kanssa asian luonnollisuudella ei ole välttämättä tekemistä. Onhan tässäkin ketjussa niitä, jotka eivät ole tunteneet juurikaan surua äitinsä menettämisestä, oli ikä mikä hyvänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole käyttänyt käsitettä päästä yli, koska mielestäni sellaisen määrittelyssä ei ole mitään järkeä. Hän kuoli ollessani lapsi, en ole varsinaisesti tuntenut surua tai edes ikävää. Joskus lapsena ja nuorena mietin että minkälaista elämä olisi jos hän vielä eläisi. Toisaalta ajatus siitä tuntuu aika oudolta. Minulla oli onnea suhteen, että elämäni jatkui turvallisena ja tuttuna muiden läheisten kanssa myös hänen kuolemansa jälkeen, kaikki oli hyvin.

Ethän sinä sitten mitenkään voi ymmärtää ap:ta, joka on todella rakastanut äitiään ja jonka äiti on ollut hänen elämässään paljon pidempään kuin sinulla.

Meinaatko ettei lapsi olisi voinut todella rakastaa äitiään? Huhhuh.

Hän kirjoitti, ettei varsinaisest tuntenut surua tai ikävää.

Lapsen maailma on erilainen kuin aikuisen. Yleensäkin ihmiset reagoi menetyksiin hyvin eri tavalla. Lisäksi lapsen käsitys surusta voi olla hyvin erilainen kuin aikuisen. Pikkusiskoni oli 4v äidin kuollessa ja hän esimerkiksi kertoi naapureille että hänellä on asiaa, arvatkaa mitä, äiti oli kuollut, kuin jonkin ilmoitusasian. Sitten jatkoi leikkejään kaverinsa, näiden naapurien lapsen, kanssa. En silti ajattele että pikkusiskoni ei olisi rakastanut äitiä tai että äiti ei olisi ollut hänelle tärkeä.

Minä pääsin äitini kuolemasta yli sillä, että hän kuoli muistisairauteen. Tämä tarkoitti sitä, että kuolema siinsi taivaanrannassa jo 3 vuotta etukäteen, siinä vaiheessa, kun hän sai diagnoosin. Hiipuminen tapahtui niin vähitellen, esim. jutteleleminen ja se, että hän ylipäänsä muisti minut loppui aaltoillen. Yhtenä päivänä hän ei minua muistanut, mutta seuraavana päivänä muisti. Yhtenä päivänä ei jaksanut jutella tai nukahti kesken puhelinkeskustelun, toisena päivänä taas sitten jaksoi.

Hänen vointinsa meni kuitenkin isossa kuvassa vähitellen kokoajan huonompaan suuntaan. Siinä vaiheessa, kun siirto hoitokotiin oli, tiesin, ettei täällä kovin kauaa olla. Kahdessa kuukaudessa hoivakodissa häneltä meni kävelykyky. Hän oli koko viimeisen vuotensa täysin sokea. Kosketus säilyi kuitenkin ihan viime metreille. Hän siveli ja koitteli käsivarttani samoin kuin oli tehnyt koko 40 vuotisen elämäni. Hän teki niin ihan viimeiseen kuukauteensa asti. Äitini ehti olla hoivakodissa noin 10 kk ennen kuin hän poistui taivaan kotiin. 

Kun hän kuoli, olin menettänyt hänestä jo 90% aiemmin. Kaiken muun paitsi hänen kauniit sanansa (minulle, hänelle viimeisen puolen vuoden ajalle tuntemattomalle), lämpöisen tutun kosketuksen ja hänen langanlaihaksi laihtuneen kehonsa. Olen monesti miettinyt, että niin paljon helpompi minulle oli menettää hänet näin, vaikka itse retki muistisairauden kanssa minulle ja perheellemme raskas olikin. Hänelle se oli varmasti vielä moninkerroin raskaampi. 

Olen jäänyt miettimään sellaista, että kun synnyin, hän oli kysynyt lääkäriltä, mikä on vauvalle paras / turvallisin tapa syntyä ja vastaus oli että keisarinleikkaus. Hän valitsi sen, koska se oli minulle parempi. Ja sitten kun hän kuoli, niin hän kuoli tavalla, jonka olisi itse valinnut, jos olisi voinut valita ja hän olisi valinnut tavan, mikä on minun helpompi kestää eli muistisairaus. Tämä hänen kuolemansa oli minulle ja lapsilleni ja isälleni helpompi näin, koska se kaikki tuska jakaantui monelle eri vuodelle, eikä tullut kertarysäyksellä, niin kuin äkkikuolemassa olisi käynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Mikä sitten on luonnollista ja mikä ei? Ja missä menee se ikäraja?

Kuten jo kirjoitinkin, se että vanha ihminen kuolee on luonnollista. Se että 6-kymppinen koko elämänsä terveenä ollut ja terveellisiä elämäntapoja noudattanut kuolee, ei ole millään muotoa luonnollista. Puhumattakaan lapsen kuolemasta. Itseni olen saanut kiinni vitutuksrsta kun joku parkuu 100 vuotiaana kuollutta Railamummoaan. Joo, varmaan oli rakas mutta kenelle tuli yllätyksenä että se kuolee. 

Eihän menetyksiä voi tai kannata vertailla tuolla tavalla, koska jokainen tilanne on erilainen ja lisäksi ihmiset on erilaisia.

Isoisäni kuoli 95-vuotiaana täysin yllättäen, oli saanut aivoverenvuodon nukkuessaan. Muutamaa kuukautta aiemmin hän oli lomaillut toisella puolella maailmaa. Isoisä oli elämässäni hyvin tärkeä ja läheinen ihminen, ja hänen kuolemansa oli todella vaikeaa minulle.

Mun äiti vielä elossa mutta sairastui alkuvuodesta dementiaan joka vaikuttaa edenneen melko nopeasti, ei enää yhtään omatoiminen, avut on hyvät hänellä, 90v. Olen henkisesti alkanut valmistautua kuolemaansa.