Missä ajassa pääsit yli äitisi kuolemasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Mikä sitten on luonnollista ja mikä ei? Ja missä menee se ikäraja?

Kuten jo kirjoitinkin, se että vanha ihminen kuolee on luonnollista. Se että 6-kymppinen koko elämänsä terveenä ollut ja terveellisiä elämäntapoja noudattanut kuolee, ei ole millään muotoa luonnollista. Puhumattakaan lapsen kuolemasta. Itseni olen saanut kiinni vitutuksrsta kun joku parkuu 100 vuotiaana kuollutta Railamummoaan. Joo, varmaan oli rakas mutta kenelle tuli yllätyksenä että se kuolee. 

Olipa jotenkin outo kirjoitus. Tällä logiikalla sen 60v kuolemaakaan ei saisi parkua, koska joku toinen on kuollut yksin yllättäen 40-vuotiaana.

Surulle ei ole mitään tiettyä aikaa. Tässä esimerkiksi joku artikkeli aiheesta: 

https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/surun-vaiheet-eivat-ole-totta-…

Menetyksen kokemiseen voivat kuulua monenlaiset tunteet, kuten viha, helpotus, suru, haikeus. 

Itselläni meni viisi vuotta, kun huomasin, ettei ole ole niin tuskainen ajatellessani äitiäni, joka oli minulle rakas. 

Äitini ei ollut oikeastaan äiti minulle, niin en  myöskään surrut. Äiti toisille, ei minulle...Mutta vaikka ei mitään olekaan, niin tyhjästäkin otetaan...

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuolemasta on vuosi. Suru ei pidä enää jatkuvassa otteessaan, mutta edelleen se vyöryää välillä päälle. Äidin kuoleman olisi ehkä voinut välttää ja tämä asia tekee kuoleman hyväksymisestä vaikeaa. Äitikin olisi halunnut vielä elää.

Olen nelikymppinen ja ruuhkavuodet helpottaa. Minulla olisi nyt aikaa ja todellakin halua viettää aikaa äitini kanssa. Kävelen usein äidin entisen kodin ohi ja mietin, milloin totun ajatukseen, että koskaan en tuonne enää mene. Äidin lisäksi kaipaan hänen kotiaan. Se oli sen luokan turvasatama ja tunnelmatila etten tiedä mikä sitä korvaisi.

Ap. Tässä kirjoituksessa on paljonkin sellaisia asioita, joita päässäni pyörittelen. Olisiko äiti voitu vielä pelastaa. Kaikki tuntui päättyvän kuitenkin liian nopeasti ja yllättäen.

Vierailija kirjoitti:

Minä pääsin äitini kuolemasta yli sillä, että hän kuoli muistisairauteen. Tämä tarkoitti sitä, että kuolema siinsi taivaanrannassa jo 3 vuotta etukäteen, siinä vaiheessa, kun hän sai diagnoosin. Hiipuminen tapahtui niin vähitellen, esim. jutteleleminen ja se, että hän ylipäänsä muisti minut loppui aaltoillen. Yhtenä päivänä hän ei minua muistanut, mutta seuraavana päivänä muisti. Yhtenä päivänä ei jaksanut jutella tai nukahti kesken puhelinkeskustelun, toisena päivänä taas sitten jaksoi.

Hänen vointinsa meni kuitenkin isossa kuvassa vähitellen kokoajan huonompaan suuntaan. Siinä vaiheessa, kun siirto hoitokotiin oli, tiesin, ettei täällä kovin kauaa olla. Kahdessa kuukaudessa hoivakodissa häneltä meni kävelykyky. Hän oli koko viimeisen vuotensa täysin sokea. Kosketus säilyi kuitenkin ihan viime metreille. Hän siveli ja koitteli käsivarttani samoin kuin oli tehnyt koko 40 vuotisen elämäni. Hän teki niin ihan viimeiseen kuu

Kiitos tästä. Auttaa selvittämään mieltäni. Minunkin äitini kuoli muistisairauteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

 

Taas tuli tämä lapsen kuolema -asia esiin. Joka hiton ketjussa, joka käsittelee vanhemman menetystä, joku alkaa ulvoa, ettei se ole mitään lapsen menetykseen nähden.

Kukaan ei voi verrata toisten menetyksiä ja sanoa, että minulla on pahempi menetys

Kysyttiin mikä on luonnollista ja mikä ei. Siihen vastasin. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollista, lapsen ei. 

Luonnollisuudesta jos puhutaan niin luonnollista on surra rakkaansa menettämistä oli iät mitä tahansa ja miten päin vaan.

Helpotus tuli heti.

Kuitenkaan kaikki se p-ka jäi, ja piti alkaa tosissaan sen käsittely jota on kestänyt vuosia. 

Nyt voin sanoa päässeeni jo pahimman yli, mutta yhä edelleen tulee asioita joita en ole valmiiksi käsitellyt enkä varmaan koskaan saa käsiteltyä.  Paljon olen kuitenkin saanut avattua ja valtavan paljon tajunnut.  Enää en ota p-kaa vastaan mistään suunnasta.  

Miten ihminen jota ei enää ole vuosiin ollut, voi vieläkin ulottaa kyntensä ja yrittää repiä!  Olen kuitenkin elossa, hän ei.  Voin elää ja nauttia ja haistattaa p-t sille kaikelle sonnalle mitä niskaani sain.

Anteeksi en ole mitään antanut enkä tule koskaan antamaan, katkera en ole.  En vain välitä. Tyhjästä ei voi välittää.  Eräitten toisten ihmisten puolesta joiden elämä tuhoutui olen niin raivoissani etten siitä pääse yli koskaan.

Ensimmäiset kaksi vuotta tunsin isoa surua,vääryyttä. Viiteen vuoteen saakka koen olleeni surullinen. Viimeiset kaksi vuotta ollen ajatellut äitiäni harva se päivä, mutta en joka päivä ja mielessä on hauskoja sattumuksia, vain lämmintä kaipausta.

Koen että aikaa kului,ja sai kulua. Oma äitini oli korvaamaton mulle.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 66: "Sisko teki saattohoito-päätöksen lääkäreiden kanssa, oli tarkoitus käydä asia läpi meidän muiden kanssa,  mutta äiti huononi niin nopeasti."

Olen pahoillani, miten huonosti hoidettu tuo saattohoito ja kotisairaalakin ilmeisestikään ei osannut informoida siskoasi asioista. Ei mun äitini kohdalla sen paremmin saattohoitopäätöksen tehnyt lääkäri kuin kotisairaalakaan informoinut mitenkään mua ja siskoani, mutta informoivat isääni. Eli yksi henkilö kyllä riittää ja jos kotona asuva on saattohoidossa, yleensä sitten se, jolle menettelytavat on kerrottu, kertoo tarpeen mukaan muille omaisille. Mutta siis mun isäni luona kotisairaalan lääkäri ja sairaanhoitaja tulivat käymään samana päivänä, kun äiti kotiutui sairaalasta. Ja silloin jättivät mm tarvittavat kipulääkkeet (sellainen opiaatti, jota annetaan vain pieni määrä ruiskulla suuhun ja joka imeytyy suun limakalvoilta eli ei tarvitse pystyä enää edes nielemään) sek

Ymmärsit väärin. Kaikki sujui kotisairaalan kanssa moitteettomasti. Mutta se yllätys, mitä saattohoito tarkoittaa, miten toimitaan, jäi sekavaksi, kun äiti huononi niin äkkiä. Siis sisko ei ehtinyt meille selittää. Kaikki meni kuitenkin hyvin...

Voisko joku kertoa että miksi vainajaa kuskattaisiin jollain lava-autolla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

 

Taas tuli tämä lapsen kuolema -asia esiin. Joka hiton ketjussa, joka käsittelee vanhemman menetystä, joku alkaa ulvoa, ettei se ole mitään lapsen menetykseen nähden.

Kukaan ei voi verrata toisten menetyksiä ja sanoa, että minulla on pahempi menetys

Kysyttiin mikä on luonnollista ja mikä ei. Siihen vastasin. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollista, lapsen ei. 

Luonnollisuudesta jos puhutaan niin luonnollista on surra rakkaansa menettämistä oli iät mitä tahansa ja miten päin vaan.

 

Niinpä. Ei menetysten vertailussa ole mitään ideaa koska jokainen on oma ainutlaatuinen kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pääsin äitini kuolemasta yli sillä, että hän kuoli muistisairauteen. Tämä tarkoitti sitä, että kuolema siinsi taivaanrannassa jo 3 vuotta etukäteen, siinä vaiheessa, kun hän sai diagnoosin. Hiipuminen tapahtui niin vähitellen, esim. jutteleleminen ja se, että hän ylipäänsä muisti minut loppui aaltoillen. Yhtenä päivänä hän ei minua muistanut, mutta seuraavana päivänä muisti. Yhtenä päivänä ei jaksanut jutella tai nukahti kesken puhelinkeskustelun, toisena päivänä taas sitten jaksoi.

Hänen vointinsa meni kuitenkin isossa kuvassa vähitellen kokoajan huonompaan suuntaan. Siinä vaiheessa, kun siirto hoitokotiin oli, tiesin, ettei täällä kovin kauaa olla. Kahdessa kuukaudessa hoivakodissa häneltä meni kävelykyky. Hän oli koko viimeisen vuotensa täysin sokea. Kosketus säilyi kuitenkin ihan viime metreille. Hän siveli ja koitteli käsivarttani samoin kuin oli tehnyt koko 40 vu

Ole hyvä <3 Pikaista toipumista sinulle <3

Vasta puoli vuotta? Mun äidin kuolemasta on jo 14 vuotta ja kaipaan häntä lähes päivittäin. En nyt itke enkä paru mutta sellainen kaipaus on. Äiti on aina äiti. N64

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku kertoa että miksi vainajaa kuskattaisiin jollain lava-autolla?

Kommentin 89 perusteella kirjoittajan sisko hätääntyi eikä soittanut kotisairaalan kuten olisi pitänyt vaan päätti,  että vainaja lähdetään viemään pois itse. Kotisairaala on sairaala siinä missä muutkin sairaalat ja sairaala huolehtii niin kuoleman toteamisesta kuin vainajan siirtämisestä. 

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku kertoa että miksi vainajaa kuskattaisiin jollain lava-autolla?

Siksi, ettei ruumisauto aja kylän läpi. Arkku oli kuitenkin peitetty, eikö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku kertoa että miksi vainajaa kuskattaisiin jollain lava-autolla?

Kommentin 89 perusteella kirjoittajan sisko hätääntyi eikä soittanut kotisairaalan kuten olisi pitänyt vaan päätti,  että vainaja lähdetään viemään pois itse. Kotisairaala on sairaala siinä missä muutkin sairaalat ja sairaala huolehtii niin kuoleman toteamisesta kuin vainajan siirtämisestä. 

Ei hätääntynyt. Kotisairaala toimi hyvin. Ei vaadita ruumisautoa vainajan kuljettamiseen, muu sopiva on sallittu.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Mun äitini kuoli toukokuussa enkä ole surrut äitini kuolemaa vielä yhtään, koska kuolema oli äidille itselleenkin vain helpotus. Mutta jos puhutaan äidin menettämisen aiheuttamasta surusta, niin mulla meni siihen ehkä noin puoli vuotta. Koin menettäneeni äidin silloin, kun äiti ei enää tunnistanut mua tyttärekseen. Kun äidin muistisairaus paheni siihen pisteeseen, ettei hän omasta mielestään koskaan ollut lapsia hankkinutkaan eikä koskaan mennyt edes naimisiin vaan kaipasi vain äitiään, isäänsä ja sisaruksiaan (jotka kaikki kuolleet jo kauan sitten), mun suruni alkoi helpottua. Kun äiti sitten kuoli ja pääsi sinne - eli hautausmaalle lapsuutensa kotipaikkaunnalle, missä nämä hänen kaipaamansa muutkin jo makasivat haudoissaan - mulle tuli vain helpottunut olo. Tilanne olisi varmaan ollut toinen, jos äiti olisi kuollut johonkin syöpään tms ja ollut tolkuissaan loppuun asti. 

Mun äiti kuoli syöpään, mutta prosessi oli hyvin samanlainen kuin sulla. Sairastuminen järkytti aluksi, mutta sitten siitä tuli arkea. Vuosien jälkeen loppuvaihe oli melko lyhyt, mutta siinä ehti ajatella, että ei tuo ole enää mitään elämää. En surrut kun äiti kuoli. Vasta joskus vuosien päästä tuli jotain hyvin lievää haikeutta. 

Veikkaan, että se on lopulta eniten kiinni surijasta, mutta myös siitä, miten se tapahtuu. Sä olet selvästi kans niin käytännöllinen ihminen, että varmaan olisi mennyt sullakin samoin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku kertoa että miksi vainajaa kuskattaisiin jollain lava-autolla?

Kommentin 89 perusteella kirjoittajan sisko hätääntyi eikä soittanut kotisairaalan kuten olisi pitänyt vaan päätti,  että vainaja lähdetään viemään pois itse. Kotisairaala on sairaala siinä missä muutkin sairaalat ja sairaala huolehtii niin kuoleman toteamisesta kuin vainajan siirtämisestä. 

Ei hätääntynyt. Kotisairaala toimi hyvin. Ei vaadita ruumisautoa vainajan kuljettamiseen, muu sopiva on sallittu.

Sun siskosi onneksi kuitenkin tiesi, mihin ruumis pitää kuljettaa. Mä en edes tiedä, mihin täällä Vantaalla äidin ruumis olisi pitänyt toimittaa. Kotisairaala toimii terveyskeskuksen tiloissa, mutta ei kai vainajaa sinne olisi voitu kantaa? Ja sielläkin on ovet auki vain virka-aikana ja äiti kuoli virka-ajan ulkopuolella.  Kylmiöitä on useammassa sairaalassa täällä, mutta olisiko ruumis pitänyt sitten viedä johonkin päivystykseen, jossa lääkäri toteaa vainajan vainajaksi vai miten olisi pitänyt toimia. Mun siskoni kyllä sattui olemaan silloin kotona ja hänellä on farmariauto, jonne äidin ruumiin olisi varmaan saanut mahtumaan,  mutta jos ei olisi ollut, niin vähän luulen, että yksikään taksikuski ei olisi ottanut äitiä kyytiin :D Joten ihan hyvä, että pelkkä soitto kotisairaalaan riitti ja he hoitivat koko homman. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku kertoa että miksi vainajaa kuskattaisiin jollain lava-autolla?

Siksi, ettei ruumisauto aja kylän läpi. Arkku oli kuitenkin peitetty, eikö?

Miten niin ei aja? Kyllä se auto ajaa ihan sinne minne tarvitsee.

Lainaukset toimii niin huonosti. Joku sanoi, että lapset helpotti surusta ylipääsemisessä. Olen tavallaan samaa mieltä, mutta toisaalta suren syvästi myös lapseni puolesta. Hänellä ei enää ole ainoatakaan isovanhempaa ja kun kaverinsa käy mummoloissa ja mummot tulee synttärijuhlille/koulusta vastaan tms., niin se on tuskallista katsottavaa. Oma lapseni sitten kotona itkee, kun hänellä ei enää ole mummia. Mummi oli läheisin ja viimeisin elossaoleva isovanhempi. Ei kuollut vanhuuteen hänkään.

Itse en niinkään itke ja sure. Olen jossain epäuskoisuuden ja pohjattoman ikävän tunteen vallassa. Enkö todellakaan ikinä enää näe äitiä. En voi soittaa hänelle eikä hän soita minulle. Ei tule viestejä, ei postikortteja. Ei voida halata, katsoa valokuvia, juoda parvekekahveja, nauraa vedet silmissä. Kukaan ei ole kuin äiti. Ystäviä on, mutta ei heistäkään kukaan ole samalla tavalla niin samalla aaltopituudella. Minusta kuoli osa äitini mukana.

Elämästä haluan kyllä nauttia. Eihän äiti haluaisi meidän täällä surevan. Hitsin vaikeaa se vaan joskus on. Kun jotain hyvää tapahtuu niin aina pulpahtaa mieleen, että äiti jää tästäkin paitsi.